Helkajuhla
Helkajuhla on muinainen suomalainen helatorstain ja helluntain tienoilla vietetty kevätjuhla. Juhlaan kuuluivat helavalkeat sekä helavalkealla laulettavat laulut.[1]
Sääksmäen Ritvalan helkajuhla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyään helkajuhlaa vietetään erityisesti helluntaina Valkeakoskella sijaitsevan Sääksmäen Ritvalassa kalevalamittaisia helkavirsiä laulamalla. Ritvalan kylässä on jo 1100–1200-luvulta alkaen[2] vietetty erityistä helkajuhlaa. Ajatus perustuu kristinuskoa edeltäneisiin, monilla kansoilla esiintyviin kevät- ja hedelmällisyysriitteihin, jotka sittemmin vaihtuivat peltojen kevätsiunaukseksi. Uskottiin, että mikäli helkajuhlia lakattaisiin pitämästä, loppuisi viljan kasvu.
Helkajuhlassa neidot kulkivat rituaalisen reitin Helkavuorelle, laulaen helkavirsiä. Kaksi eri suunnista tulevaa kulkuetta yhdistyi ja suuntasi sitten Helkavuorelle. Vuorella neidot asettuvat piiriin, jonka on arveltu symboloivan aurinkoa. Piirin lähettyvillä tai keskellä on myös voitu polttaa helavalkeita, isoja tulia.
Neitojen laulamat helkavirret alkoivat alkuvirrellä. Alkuvirressä on kuvaus Turun renessanssin ajan musiikista ja soittimista. Alkuvirren lopuksi neidot laulavat tekevänsä ”sinestä sillan” ja ”punasta portaan”, mennäkseen niitä pitkin ”jumaloihin puhtahisin”.
Helkavirsien keskeinen osa on kolme balladia. Mataleenan virsi on kuvitelma syntisestä Maria Magdaleenasta, jolle vastaantulija osoittaa olevansa Kristus kertomalla tämän pahat synnit. Inkerin virressä uskollisten rakastavaisten tarina päättyy poikkeuksellisesti hyvin. Annikaisen virsi on muunnelma Hansa-aikaisesta asetelmasta, jossa Turun neito joutuu ulkomaisen kauppiaan pettämäksi.[3] Kaikissa kolmessa balladissa on vahva keskiaikainen väritys.
Balladien jälkeen seuraa Tuomen synty - lyhyt laulu siitä, miten hirvi, ilmeisesti ”hiiden hirvi”, kuolaa, ja miten kuolasta syntyy maailmanpuu.
Loppulaulussa neidot hyvästelevät Jeesuksen ja Äiti Marian, ja sanovat palaavansa (ensi vuonna). Matti Kuusi esitti tämän olevan muistuman seudulla toimineiden dominikaanimunkkien kantoalttareista ja niitten alustoista.[4]
Ritvalan helkajuhla alkaa helluntaisin kello 14 Ritvalan Raittinristiltä neitojen kulkueella. Neitojen kulkueessa laulamien helkavirsien kattaus on nykyään supistunut sisältämään alkuvirren, Inkerin virren, Tuomen synnyn sekä lopputoivotuksen. Kulkue päätyy Seurantalonmäelle ja nykyaikaiseen helkajuhlaan on 1900-luvun alusta lähtien kuulunut neitojen kulkueen jälkeinen ulkoilmajuhla tanhuineen, puheineen ja musiikkiesityksineen.
Vuodesta 1910 helkajuhlan järjestelyistä on vastannut Ritvalan Nuorisoseura.[5]
Ritvalan helkajuhla kuuluu Suomen aineettoman kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon[6][7].
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia, s. 83. SKS, 2019.
- ↑ https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/03/21/helkajuhla-maamme-vanhin-kansanperinnejuhla
- ↑ Mäkelä-Alitalo, Anneli: Annikainen, kansanrunouden hahmo. Teoksessa Suomen kansallisbiografia. 1: Aaku-Browallius. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-441-X.
- ↑ Numminen, Jaakko: Ritvalan kaksi Helkajuhlaa 2004. Sääksmäki-seura. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 30.5.2009.
- ↑ http://www.saaksmaki-seura.fi/tapahtumia/ritvalan_helkajuhla/ (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Ritvalan nuorisoseura menyt.fi. Viitattu 5.3.2024.
- ↑ Ritvalan helkajuhla – Elävän perinnön wikiluettelo wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi. Viitattu 5.3.2024.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Enäjärvi-Haavio, Elsa: Ritvalan helkajuhla. Jälkeenjääneen käsikirjoituksen täydentänyt ja painoon toimittanut Martti Haavio. Porvoo Helsinki: WSOY, 1953.
- Heikkilä, Timo: Aurinkolaiva. Lemminkäisen myytti ja Ritvalan kultti. Helsinki: Basam Books, 2004. ISBN 952-9842-99-6.
- Lounema, Risto: Suomen kansan pyhät paikat. Helsinki: Yhtyneet kuvalehdet, 2003. ISBN 952-5257-57-6.
- Valkeapää, Leena: Kauniissa joukos. Sata vuotta nykymuotoista Ritvalan helkajuhlaa. Ritvala: Ritvalan nuorisoseura, 2005. ISBN 952-91-8660-6.
- Vilkuna, Kustaa: Vuotuinen ajantieto. Helatorstai. Otava, 1983. ISBN 951-1-01041-7.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Helkajuhla – maamme vanhin kansanperinnejuhla. Ylen Elävä arkisto.
- Ritvalan Nuorisoseura.
- Kari Rydman: Ritvalan helkajuhla (Arkistoitu – Internet Archive). Sääksmäki-seura.
- Helkajuhlat (Arkistoitu – Internet Archive). Valkeakosken kaupunki.
- Ritvalan Helga, Suomen Kuvalehti, 03.06.1922, nro 22, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||