Rektio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Rektio (lat. rēctiō ’ohjaus’) on lauseopillinen ilmiö, jossa pääsana vaatii täydennyksensä tiettyyn sijamuotoon. Esimerkiksi tykätä-verbin täydennyksen pitää olla elatiivissa: tykkään koulusta (muut sijamuodot, kuten *tykkään koululta tai *tykkään kouluun, eivät ole mahdollisia). Ohjaavana pääsanana voi verbin sijasta olla myös adpositio (esim. lähellä koulua tai koulun lähellä) tai joissain tapauksissa substantiivi (esim. näkökulma kouluun), adjektiivi (esim. koulun näköinen) tai adverbi (esim. sidoksissa kouluun).[1]

Rektion asettamat vaatimukset ovat usein sanakohtaisia ja mielivaltaisia. Ne ovat historiallisen kehityksen tulosta, joka ei ole pääteltävissä ilmauksen merkityksestä käsin. Tämän vuoksi vieraita kieliä opiskeltaessa rektio usein vaatii runsasta ulkoa opettelua.

Rektio ei vaihtele merkityksen mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun täydennyksen muoto ohjautuu pääsanan rektion mukaan, sillä ei tarvitse olla yhteyttä sijamuodon tyypilliseen merkitykseen (esimerkiksi lauseessa tykkään koulusta elatiivimuoto ei ilmaise samanlaista ulos tai pois suuntautuvaa liikettä kuin lauseessa tulen koulusta). Jos sijamuoto on vaihdettavissa ja tämä muuttaa lauseen merkitystä (esimerkiksi tulen koululta tai tulen kouluun), kyse ei ole rektiosta, vaan tällöin sijamuoto määräytyy merkitysopillisin perustein. Rektiosta ei myöskään ole tapana puhua silloin, kun täydennyksenä on objekti, jonka muoto riippuu verbin aspektimerkityksestä (esim. heilutin lippua; vrt. heilutin lipun riekaleiksi).[1]

Joskus rektio voi sallia vaihtoehtoisiakin muotoja, mutta ne eivät muuta ilmauksen merkitystä. Merkitykseltään yhtäläisiä rektioverbirakenteita ovat maistua hyvältä ja maistua hyvälle.[1] Tällainen vaihtelu voi johtua murre-eroista. Suomen kirjakielessä on esimerkiksi vanhastaan suositeltu käytettäväksi itämurteille ominaista verbirakennetta alkaa teh (jossa alkaa-verbi vaatii täydennyksekseen A-infinitiivin perusmuodon), kun taas länsimurteille ominaisempaa rakennetta alkaa tekemään (jossa alkaa-verbin täydennyksenä on MA-infinitiivin illatiivimuoto) on pidetty puhekielisenä ja suorastaan virheellisenä. Tammikuussa 2014 suomen kielen lautakunta kuitenkin päätti hyväksyä yleiskielessä käytettäväksi myös tämän länsimurteisen rakennetyypin[2] (vaihtoehtoinen länsimurteiden rakenne rupeaa tekemään on esiintynyt kirjakielessäkin jo Mikael Agricolan ajoista asti[3][4]).

Rektio muissa kielissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan kielessä useimpien transitiiviverbien objekti on akkusatiivissa: Ich sehe einen Mann ’näen erään miehen’. Voitaisiin siis sanoa, että yleisesti saksan transitiiviverbien rektio vaatii objektilta akkusatiivia. Tavallisesti kuitenkin rektioverbeiksi nimitetään vain verbejä, jotka vaativat objektinsa sijaksi jonkin muun sijamuodon kuin akkusatiivin tai mahdollisesti objektin eteen jonkin tietyn preposition. Sellainen on muiden muassa warten-verbi, joka vaatii objektinsa eteen auf-preposition: Ich warte auf einen Mann ’odotan erästä miestä’.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Mitä on rektio? (§ 1225) Iso suomen kielioppi. 2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 5.2.2014.
  2. Suomen kielen lautakunnan uusi suositus: myös alkaa tekemään sopii yleiskieleen (PDF) 5.2.2014. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 5.2.2014.
  3. Maamies, Sari: Aletaanko tehdä vai tekemään?. Kielikello, 1999, nro 2. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. ISSN 0355-2675. Nettiversio Viitattu 8.2.2014.
  4. Vilppula, Matti: Kirjakieli ei ”ala rappeutumaan”. Kielikello, 1984, nro 2, s. 9–11. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. ISSN 0355-2675. Nettiversio Viitattu 8.2.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikkilä, Elina: Sanatkin valikoivat kaverinsa. Kieliviesti, 2003, nro 3, s. 5–7. Stockholm: Kielineuvosto. ISSN 0280-350X.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.