Rekola

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Vantaan kaupunginosaa. Sukunimestä, katso Rekola.
Rekola
Räckhals
Kaupungin kartta, jossa Rekola korostettuna.
Kaupungin kartta, jossa Rekola korostettuna.
Kaupunki Vantaa
Suuralue Koivukylän suuralue
Kaupunginosa nro 73
Pinta-ala 1,7 km² 
Väkiluku 2 854 1.1.2015
Väestötiheys 1598 as./km²
Postinumerot 01400
Lähialueet Asola, Havukoski, Matari, Päiväkumpu
Rekolaa ilmasta

Rekola (ruots. Räckhals) on Vantaan kaupunginosa Helsingin–Riihimäen radan varrella Koivukylän ja Korson välissä. Sillä on oma rautatieasema, joka on lähijunien käytössä. Rekola on pientalovaltaista asuinaluetta, ja sen asukasluku on 2 810 (2010).

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Torppari August Hiljander ja rusthollari Gustav Lindberg lahjoittivat 1850-luvun puolivälissä Hanabölen kylän alueelta löydetyt esihistorialliset esineet Kansallismuseolle. Kivityökalut, kaksi vasarakirvestä, tasataltta ja vasarakirveen kantaosa, olivat ensimmäisiä nykyisen Vantaan kaupungin alueelta tehtyjä esihistoriasta kertovia löytöjä.

Toinen merkittävä esihistoriallinen löytö tehtiin vuonna 1933 Hiekkaharjun asemalta Rekolaan johtavaa tietä rakennettaessa. Storskogenin varhaiskampakeramiikan aikainen asuinpaikka, josta löydettiin kaksi tulisijaa, kaksi kivetöntä nuotiopaikkaa ja kivikautiselle asuinpaikalle tyypillistä esineistöä, sijaitsee Koivukylässä Haapatien molemmin puolin. Asukkaiden tärkein pyyntikohde on luulöytöjen perusteella ollut hylje.

4000-luvulla eaa. meren pinta oli noin 25 metriä nykyistä korkeammalla ja Keravanjoki laski mereen Päiväkummun kohdalla. Kivikautiset asuinpaikat ovat sijainneet veden äärellä, rannassa, jossa on ollut myös makeaa vettä saatavilla.[1]

Ruotsin vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarinan mukaan Rekola sai nimensä, kun kolme rekolalaista talonpoikaa lahjoittivat maata sielumessulahjana katoliselle kirkolle, jonka edustajana toimi Helsingin pitäjän kirkko vuonna 1401. Yksi talonpojista oli apostoli Andreaan mukaan nimetty Anders Räckhals. Lahjoitus tehtiin lahjoittajien ja heidän perheidensä puolesta kuoleman jälkeen toimitettavien sielunmessujen tarkoituksessa. Lahjakirjan mukaan Anders Räckhals oli ostanut mainitun maatilan käteisellä rahalla.[2] Lahjoitusmaa sijaitsee nykyisen Rekolanpuron länsirannalla laajan ja viljavan savitasangon koillisosassa.[3]

Vuonna 1550 tapahtuneen Helsingin kaupungin perustamisen jälkeen aloitettiin lähiseuduilla metsien hakkuut, minkä seurauksena Räckhalsin alueellekin perustettiin saha. Verosavujen määrä Hanabölen kylässä on vuoden 1556 luettelon mukaan ollut neljä. Vuoden 1635 verotustietojen mukaan Hanabölen kylän alueella asui 23 henkeä.[4][5]

Vuonna 1691 Räckhalsin niittyjen käyttöoikeudesta käräjöitiin, kun kirkkoherra Andreas Ignatius vei kiistan Helsingin pitäjän käräjien ratkaistavaksi. Taustalla oli pitäjäläisten jatkuva tyytymättömyys kirkkoherran lahjoitusmaihin kohdistuvaan nautintaoikeuskäytäntöön.[6] Räckhals mainitaan maanmittari Samuel Brotheruksen vuonna 1693 laatimassa Skavabölen eli Hyrylän kylän kartassa, jossa oli määritelty Hyrylän, Hanalan, Ulkokeravan ja Rekolan alueiden välisiä rajoja ja rajapyykkejä. Rajojen määrittely on tapahtunut samoihin aikoihin, kun edellä mainittua Räckhalsin ulkopalstoja koskevaa riitaa on yritetty ratkaista. Kartasta käy ilmi, että Helsingin pitäjä Räckhals mukaan luettuna on hallinnollisesti kuulunut Porvoon lääniin.[7] Vuoden 1739 talvikäräjillä asia oli jälleen esillä. Keskeinen kysymys oli, kuuluivatko maat kirkkoherralle vai kirkolle.[8]

Maanmittari Fredrik Johan Fonseen selvitti Helsingin pitäjän rajapyykit 1700-luvun alussa. Räckhalsin rajapyykkiä hän ei mitannut, mutta merkitsi muistiin, että pienelle mäelle erään männyn ja kyynärän kokoisen vanhan männynkannon väliin oli kerätty joukko kiviä, joista kaksi ylitti miehen kantokyvyn muiden kivien ollessa niiden alla.[9]

Sahateollisuuden kasvusta johtunut ja kruunun privilegioihin perustuvien kauppasahojen sijainnista käyty paikallinen kiista kosketti Hanaböleä 1730–1740-luvuilla. Sahateollisuuden edustajat nimittäin anoivat vuonna 1739 maaherralta ja myöhemmin kamarikollegiolta, että Kirkonkylässä sijainnut kiistanalainen kauppasaha olisi siirretty ylemmäs jokivartta Hanaböleen, jossa oli sopiva koskipaikka. Siirtoanomus oli juuttunut tuolloin byrokratiaan ja maaherra Gyllenstiernan sahateollisuuden vastaiseen politiikkaan. Vuoteen 1776 mennessä oli kauppasaha verotustietojen perusteella kuitenkin jo toiminnassa.[10]

Kirkkoherra Johan Forsskål ja hänen seuraajansa Johan Fortelius kunnostivat Räckhalsin maa-aluetta 1700-luvun puolivälissä. Uutta niittyä raivautettiin ja kaksi latoa rakennettiin. Metsää käytettin pappilan rakennustöihin. Asutusta alueella ei kuitenkaan tiedetä olleen.[11]

Lahjoitusmaa jaettiin isossajaossa vuonna 1776 kahteen osaan, joista alettiin käyttää nimiä Övre Räckhals ja Nedre Räckhals (nykyisin Hiekkaharju). Rekolan nykyinen pientaloalue Rekolanpuron itärannalla oli alkujaan Hanabölen kylän takamaata. Se oli suurimmaksi osaksi korpimetsää ja sitä kutsuttiin nimellä Kasakärr.[12]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saha, myllyt, kartano ja kiertokoulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekolan kartanon vuonna 1880 valmistunut päärakennus

Amiraali Carl Olof Cronstedt, Ruotsinsalmen meritaistelun sankari, osti vuonna 1816 Hanabölen kauppasahan. Amiraali kuoli neljän vuoden kuluttua kaupasta, mutta saha säilyi vielä pitkään Cronstedtin suvun omistuksessa.[13]

Kaukana asutuksesta sijainnut Räckhalsin metsä houkutteli vuosisadasta toiseen myös luvattomasti liikkuvia puunhakijoita. Vuoden 1825 alkutalvella valvontaa päätettiin lisätä. Räckhalsin johtokunnan[14] piti tehdä maksusta kaksi tarkastuskierrosta Räckhalsin metsässä kahden uskotun miehen kanssa. Tarkastusmatkoilla kiinni jääneet vahingontekijät tuomittaisiin jalkapuurangaistukseen pitäjän kirkon edustalla. Saman vuoden marraskuussa käräjät määräsi syyllisiksi todetuille 25 hopearuplan sakon lain määräämän sakon lisäksi. Myös aiheutunut vahinko oli korvattava. Kirkkoherra Crohns luki tämän päätöksen ensimmäisen kerran kirkon saarnatuolista 8. tammikuuta 1826. Sama varoitus luettiin kirkossa kerran vuodessa vuoteen 1863 asti. Kun nämäkin toimenpiteet osoittautuivat riittämättömiksi, seurakunta palkkasi Räckhalsiin metsänvartijan. Tehtävään palkattiin Mats Friman.[15]

1830-luvulla Räckhalsin alueella oli kaksi vesivoimalla toimivaa myllyä. Toinen niistä oli niin sanottu tullimylly, jolla oli oikeus tullia eli korvausta vastaan jauhattaa myös sivullisten viljaa, toinen taas viiden osakkaan kotitarvemylly. Tullimyllyt maksoivat jauhatusmaksuistaan veroa ja niille oli määrätty tietyt jauhatuspiirit.[16]

Pitäjänkokous päätti vuonna 1844 vuokrata Räckhalsin lahjoitusmaat maanraivaajille. Övre Räckhals jaettiin kolmeen alueeseen, jotka huutokaupattiin 20 vuodeksi 1. toukokuuta 1845 alkaen. Vuokraajien oli heti aloitettava aitaaminen ja ojitus. Viiden ensimmäisen vuoden aikana oli raivattava pelloksi tai niityksi ainakin puolet raivattavaksi määrätystä alueesta. Kymmenen vuoden kuluttua piti raivaustyön olla valmiina. Metsää oli lupa käyttää vain aitaamiseen ja rakennuksiin. Osa alueesta oli suota, jota kutsuttiin Liberstickin suoksi. Kaskeaminen oli sallittua vain soisella maalla. Maanvuokraajia oli kaksi, joista toinen, Adolf Eklund, asettui asumaan Övre Räckhalsiin. Hän asui siellä vuoteen 1850 asti, mutta piiat, rengit, muonamiehet ja mäkitupalaiset jäivät Övre Räckhalsiin. Sinne muodostui vähitellen suuri maanviljelystila, jota alettiin kutsua Räckhalsin kartanoksi. Kartanosta myytiin maitoa, viljaa, perunoita ja kasvitarhan tuotteita sekä lähellä asuville että Helsingin kaupunkiin.[17]

Vuoden 1855 syyskuussa suoritettiin pitäjänkokouksessa jako kiertokoulualueita varten. Räckhals määrättiin I piiriin. Opettajan tuli viipyä kylässä osa vuodesta ja hänelle tuli luovuttaa huone, valaistus ja lämmitys ilman korvausta.[18]

Rautatie[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II määräsi 13. maaliskuuta 1857 Helsingin ja Hämeenlinnan välisen rautatien rakentamistyöt aloitettaviksi. Rataa varten tarvittavia alueita hankittaessa osoittautui, ettei Helsingin pitäjän alueella ollut sellaisia alueita, jotka olisi korvauksetta luovutettu kruunulle. Pitäjänkokouksessa 5. kesäkuuta 1858 käsiteltiin kysymystä niistä kirkon maista, joiden yli rautatie tullaan vetämään. Asia koski siis nykyisen Korson, Rekolan ja Tikkurilan seuduilla sijaitsevia maita. Päätettiin vaatia korkealta kruunulta niistä korvausta, eikä vain vaatia, vaan myös todella toimia niin, että korvaukset saadaan. Komissaari Markelin valittiin asiamieheksi huolehtimaan siitä.[19]

Pitäjänkokousten omaksuma tiukka asenne ilmaisia alueluovutuksia vastaan tuottikin tuloksia ainakin kirkonmaiden osalta. Syyskuun 16. päivänä 1860 pidetyn pitäjänkokouksen pöytäkirjassa on tieto 2 500 hopearuplan saamisesta niistä maa-alueista, jotka Helsingin pitäjän kirkolta oli otettu valtiolle rautateitä varten. Keskimäärin joutuivat rautatiet suorittamaan maanomistajille pakkolunastuskorvauksia 5 300 markkaa virstalta, mikä oli melkoinen summa silloisissa oloissa.

Alun perin oli tarkoitus rakentaa rautatie kaksiraiteisena, mutta se toteutettiin ensin yksiraiteisena. Toinen raidepari Helsingistä Keravalle rakennettiin vuonna 1899. Työhön pestattiin vuoden sopimuksella ”rautatierenkejä”, mutta suurin osa rakentajista oli tilapäisiä päivä- ja urakkamiehiä. Työväki vaihtui jatkuvasti. Rautatien rakentaminen elävöitti ympäristöä, ja paikalliset asukkaat saivat tuloja elintarvikkeiden myynnistä.

Helsingin ja Espoon maalaiskuntien maataloustuottajilla oli ennen rautatien valmistumista valta-asema varsinkin huonosti säilyvän maidon tuottajina. Keväällä 1878 kunnan viranomaisten tekemässä toritarkastuksessa kävi ilmi, että paikalla olleista 67 maidon myyjästä valtaosa eli 43 oli kotoisin Helsingin maalaiskunnan alueelta ja muut Espoosta, Sipoosta, Nurmijärveltä, Tuusulasta ja Kirkkonummelta. Huomattava osa maidosta myytiin kartanonomistajien ja -vuokraajien lukuun. Räckhalsin kartanon vuokraajan maitoa myyntiin toimittivat Alexis ja Jakob Kavaleff.[20]

Vuoden 1865 suuren kuntauudistuksen, jossa seurakunnat luovuttivat paikallishallinnon tehtävänsä uusille kuntayksiköille, jälkeen taloudenpidon eriytyminen otti oman aikansa. Helsingin maalaiskunta esimerkiksi rahoitti pitkään kirkkoherran ja kappalaisen virkatalojen korjaustöitä. Kunnan perustama köyhäinkassa puolestaan sai pääosan tuloistaan seurakunnan omistamien Räckhalsin ja Lehtisaaren tilojen vuokrista.

Rautatien avaaminen Helsingistä Hämeenlinnaan vuonna 1862 toi höyryjunat myös Räckhalsiin, missä junat alkoivat pysähtyä ensimmäisen kerran vuonna 1887. Paikallisliikennettä varten oli Rautatiehallitus hankkinut Sveitsistä neljä Forney-mallista veturia. Räckhalsin asema sai nimensä radan länsipuolella Helsingin pitäjän kirkon omistamalla lahjoitusmaalla sijaitsevasta Räckhalsin kartanosta. Matka Helsingistä Räckhalsiin kesti 47 minuuttia. Kun Korsoon avattiin vuonna 1889 asema, väheni liikenne Räckhalsissa, ja junat pysähtyivät siellä enää vain tarvittaessa – aluksi tosin vain kesäisin, mutta vuodesta 1902 alkaen myös talvisin.[21]

28. elokuuta 1890 Helsingin seudulla riehui raju myrsky, joka aiheutti suurta tuhoa myös Räckhalsin metsille. Vuorikadun säähavaintoaseman mukaan tuulen nopeus oli 50 metriä sekunnissa, kun hirmumyrskyn rajana pidetään yleisesti 32–33 m/s.[22]

Kauppojen perustaminen Helsingin pitäjään oli tullut mahdolliseksi jo 1860, mutta vasta vuoden 1879 elinkeinoasetus ja taloudellisen laman helpottuminen johtivat kauppojen lukumäärän nopeaan kasvuun. Vuoteen 1895 mennessä oli ensimmäinen kauppaliike vilkkaasti liikennöidyllä Hanabölen koskellakin avannut ovensa. Sitä ennen paikalliset asukkaat olivat tehneet ostoksensa kaupunkimatkojen yhteydessä. Kauppias oli Havukosken tilan omistaja Adolf Wilenius.[23]

Koskelan maanosto-osuuskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1907 Räckhalsista alettiin myydä maata tonteiksi. Tuolloin alue oli lähinnä peltoa ja metsää. Riihimäeltä kotoisin oleva talonomistaja Antti Gestrin osti helmikuussa 1907 yhdessä helsinkiläisen rakennusmestarin Frans Katajavuoren kanssa Karl ja Hulda Nyqvistin omistaman Peijaksen tilan, jonka pinta-ala oli tuolloin 121 hehtaaria. Gestrinin aikomuksena oli jakaa maa rakennustonteiksi, mutta kun tämä tuli muiden isäntien tietoon, he anoivat maaherralta uusjaon toimittamista Hanabölen kylässä. Perusteluina esitettiin tavanomaiset syyt, joiden mukaan talojen maat olivat isonjaon jäljiltä liian monessa lohkossa ja usein jopa ilman tarpeellisia tieyhteyksiä. Anomuksessa varoitettiin myös, että maiden palstoittaminen johtaisi maanomistajien välisiin riitaisuuksiin. Peijaksen tilan ostaneet Frans Katajavuori ja Antti Gestrin sekä Havukosken tilan omistanut maakauppias Adolf Wilenius ryhtyivät myymään palstoja lehti-ilmoituksilla heti uusjakoanomuksen jättämisen jälkeen. Wileniuksen puolesta myyntiä hoiti tunnettu palstoittaja varamaanmittari Arthur Alli, joka piti Helsingissä omaa palstoitustoimistoa. Allia avusti lakiasioissa pankkimiesuraansa juuri samoihin aikoihin aloitteleva Juho Kusti Paasikivi, joka oli hänkin kiinnostunut tuottavista kiinteistökaupoista.[24]

Hanabölen maanmyyjät vastustivat ymmärrettävistä syistä uusjaon toimittamista ja vetosivat lääninhallitukseen, jotta hanke raukeaisi. Katajavuoren ja Gestrinin allekirjoittamassa lausunnossa tunnustettiin uusjaon merkitys maanviljelylle, mutta pidettiin muita etuja tätä painavampina. Katajavuori ja Gestrin vetosivat omistamiensa tilojen laajuuteen ja sijaintiin rautatieaseman lähistöllä, mikä lisäsi merkittävästi niiden arvoa tonttimaana. Mikäli uusjako toteutettaisiin, voisivat he kuten muutkin radanvarren tilanomistajat menettää osan palstoistaan, jolloin heille koituisi ”sanomaton rahallinen tappio”, paljon suurempi kuin kauempaa rautatiestä maata luovuttaville viljelijöille. Koska tonttimaan hinta oli lisäksi Helsingin lähellä ”niin äärettömän suuri ja aina kohoaa”, oli järkevämpi pitää maat useina erillisinä palstoina, jolloin hyödyt ja haitat jakaantuisivat tasaisemmin kaikkien maanomistajien kesken.[25]

Kiinteistökaupat alkoivat kesäkuussa 1907 uusjakoa koskevan anomuksen ollessa vielä lausuntokierroksella. Lillpetaksen isäntä Johan Lindström osti Katajavuorelta ja Gestriniltä kahtena palstana olevan, yhteensä noin kymmenen hehtaarin laajuisen niittyalueen, joka sijaitsi aivan radan vieressä pysäkin pohjoispuolella. Wilenius oli myymässä puolestaan maata koskelalaisten keväällä perustamalle Koskelan maanosto-osuuskunnalle, mutta kauppa estyi, sillä lääninhallitus ei hyväksynyt osuuskunnan sääntöjä, koska niissä ei selvitetty voitonjakoperiaatteita. Osuuskunta jäi tämän vuoksi epäviralliseksi, mikä ei estänyt kuitenkaan kaupantekoa. Osuuskunnan esimies maalarimestari Akseli Sariola osti Wileniukselta elokuussa 1907 omissa nimissään 120 tynnyrinalan eli noin 60 hehtaarin maakappaleen. Nimensä osuuskunta sai koskesta, joka sijaitsi sillä kohtaa Keravanjokea.[25]

Wileniuksen puolesta kauppoja hoitanut Artur Alli laati alueelle alustavan palstoitussuunnitelman. Käytettävissä ollut maa-alue oli muotoutunut isonjaon jakolohkojen mukaan ja oli siksi hyvin epäsäännöllinen ja vaikeasti kaavoitettava. Alli varasi kuudesosan maasta yhteiskäyttöä varten, mitä voi pitää edistyksellisenä 1900-luvun alun oloissa. Tiestö jätettiin kustannussyistä mahdollisimman niukaksi, mutta jokainen tontti rajautui siitä huolimatta vähintään yhdeltä sivultaan yhteiseen tiehen. Kaksi rantatonttia varattiin yhteiskäyttöön, toinen uimarannaksi ja toinen pyykinpesua varten. Alueen pohjoispuolelle jäävä kapea "häntä" suunniteltiin ensin jätettäväksi yhteiseksi takamaaksi, mutta tästä luovuttiin kustannussyistä samoin kuin alkuperäisiin suunnitelmiin kuuluneesta urheilukentästä.[26]

Koskelalaisten ostama 60 hehtaarin maa-alue jaettiin 52 palstaksi, jotka huutokaupattiin ”osuuskunnan” jäsenille.[27] Alue käsitti Keravanjoen ja nykyisen Katrintien ja sen Laurintien eteläpuolelle ajatellun jatkeen ja Reinontien ja Joukontien välisen alueen lisäksi myös Pirjontien länsipuolella olevat tontit sekä kaikki nykyisen Ullantien molemmin puolin olevat palstat.

Johtokunta valitsi maanmittari Edvard Tukkilan jyvittämään palstat ja määräämään kullekin sopivan pohjahinnan. Jyvittäjä arvosti eniten jokirannassa sijaitsevaa peltoa ja vähiten mäkistä metsämaata. Lopullinen huutokauppahinta määräytyi sen mukaan, miten kukin ostaja arvioi palstansa arvoa asuntotonttina. Hintaan vaikuttivat välimatka rautatiepysäkille, ilmansuunta, kaivon- tai puutarhantekomahdollisuus, rakennustarpeiden saanti tontilta, mahdollinen oma ranta, sijainti suhteessa muihin palstoihin ja niin edelleen. Eniten maksettiin kosken (nyk. Pikkukoski) yläpuolella kauniilla paikalla sijaitsevista rantapalstoista ja vähiten kauimpana pysäkistä sijaitsevista palstoista. Palstoille tuli pääasiassa huviloita. Syksyllä tehtiin sopimus, jonka mukaan koskelalaiset saivat rakentaa seitsemän metriä leveän tien Wileniuksen, Katajavuoren ja Gestrinin omistamien maiden kautta rautatiepysäkille.[27]

Senaatin oikeusosasto teki vuoden 1907 lopulla päätöksen, jonka mukaan Hanabölen kylässä oli toimitettava uusjako. Varsinainen jaotustyö alkoi kesällä 1909 kartoituksen valmistuttua. Tärkein tulos oli tieyhteyden saaminen kyläkeskuksen ja Räckhalsin pysäkin välille ja tästä edelleen kolmen kilometrin päässä Tuusulan puolella sijaitsevalle Korson rautatieasemalle.[27]

Vuonna 1909 junaliikenne palautui säännölliseksi. Junat olivat tuolloin jo I1-sarjamerkin saaneiden amerikkalaisten höyryveturien vetämiä. Valtionrautatiet oli tilannut vetureita viisi vuosisadan alussa ja niitä käytettiin Helsingin paikallisliikenteessä 1920-luvulle asti. Vuosina 1906-09 valmistui Tampellan tehtaalta Valtionrautateiden tilauksesta yhteensä 9 samankaltaista I2 ja I3 -sarjan veturia, jotka tulivat myös Helsingin paikallisliikenteeseen. I-sarjan veturit, joiden nopeus oli 65 km/h, saivat lempinimen Iita.[28] Vuoteen 1910 mennessä oli Räckhalsiin saatu myös postipysäkki.[29]

Ensimmäinen muuttoaalto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hanabölen kylän kahden vanhan keskuksen (päätalojen ryhmä ja myllypaikka) rinnalle alkoi kasvaa nyt kolmas keskusalue, Räckhalsin aseman ympäristö, jota alettiin kutsua pian suomenkielisellä nimellä Rekola. Hanabölen kylässä asui vuonna 1900 251 henkeä, joista 92 % sai henkikirjan mukaan toimeentulonsa maataloudesta muiden ollessa pääosin erilaisia käsityöläisiä. Vuonna 1910 asukkaita oli jo 327, joista maataloudesta elantonsa saavia oli enää 62 %. Sekä väkiluvun nopea kasvu että väestörakenteen muutos tapahtui paljolti juuri Rekolan alueen kasvun myötä.[30]

Uudet asukkaat olivat pääosin suomenkielisiä, joita oli houkuteltu alueelle Uudessa Suomettaressa, Työmiehessä ja Helsingin Sanomissa julkaistuilla ilmoituksilla. Koskelan maanosto-osuuskunnan kanssa kauppoja tehnyt Adolf Wilenius, myöhemmin Havukoski, oli tunnettu suomenmielinen vaikuttaja, joka teki maakauppojen yhteydessä ilmeisen tietoista suomalaistamispolitiikkaa. Rekolan kielipoliittinen tilanne olikin sen vuoksi erilainen kuin monissa muissa Helsingin maalaiskunnan taajamissa. Tapahtunut kielellinen murros oli ratkaiseva, vaikka ruotsinkieliset säilyttivätkin vielä enemmistöasemansa Rekolassa.[31]

Hanabölessä toimi vuonna 1907 ruotsinkielinen 20 oppilaan koulu.[32]

Senaatin päätöksellä oli perustettu 4. marraskuuta 1908 Tikkurilan taajaväkinen yhdyskunta monien muiden joukossa. Sen alueeseen määrättiin vuonna 1917 maaherran vahvistamalla asemapiirroksella Tikkurilan, Hakkilan ja Rekolan kylät. Yhdyskunnalle olisi pitänyt laatia terveydenhoito- , rakennus- ja palojärjestyssäännöt, mutta vain yleinen ohjesääntö yhdyskunnalle vahvistettiin. Itsehallinto-oikeutta ei käytetty hyväksi.[33]

Venäjän armeijan rakennustyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rautatiepysäkin itäpuolelle rakennettiin Koskelan Tiilitehdas Oy:n tehdasrakennus vuonna 1910. Seuraavana vuonna rakennettiin Valtionrautateiden luvalla tehtaan kuljetuksia varten 3,7 kilometriä pitkä pistoraide Rekolasta Tikkurilan asemalle. Venäläisten tarvitsemien rakennustarvikkeiden kuljettamiseksi rakennettu sivuraide Tikkurilaan kulki pääradan itäpuolella 60 senttimetrin levyisenä. Kuljetukset tehtiin aluksi hevosvetoisilla vaunuilla, myöhemmin höyryvetureilla. Marraskuussa 1912 rautatiehallitus myönsi Koskelan Tiilitehdas Oy:lle vielä toisenkin rakennusluvan, nyt sivuradan rakentamiseksi pääradan länsipuolella sijaitsevalle hiekkamäelle. Sivurata rakennettiin välittömästi, minkä jälkeen nykyisen Koivukylän alueella sijainneelta hiekkamäeltä ryhdyttiin kuljettamaan hiekkaa sekä tehtaalle että Tikkurilaan.[34]

Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan aikana Rekolan metsät hakattiin venäläisten vallitustöitä varten. Metsien kaataminen teki maista toivottomia savipeltoja. Tonttimaa maksoi Rekolassa 1910-luvulla noin 20 penniä neliömetri.[35] Tontit olivat yleensä 5 000–10 000 neliön suuruisia.

Kun linnoitusten rakentaminen oli päättynyt vuonna 1917, tiilitehdas lopetti toimintansa ja sivuraide purettiin.[34]

Vuonna 1917 valittiin rekolalainen tarkastaja Hjalmar Söderberg valtiopäiville.[36]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan tapahtumista tiedetään, että punaisen terrorin uhriksi joutui Rekolan kartanon pehtoori, joka teloitettiin asuntonsa luona Rekolassa Saksan Itämeren divisioonan lähestyessä Helsingin pitäjää sodan loppuvaiheessa. Siitä ei ole tietoa, mistä päin teon suorittaneet punaiset olivat kotoisin. Saksalaiset saapuivat valtaamaan Tikkurilaa 12. huhtikuuta 1918. Tikkurilan aseman seudulla käydyssä taistelussa kokemattomat punaiset joutuivat pian tappiolle. Taistelun jälkeen Tikkurilan pelloilta ja metsiköistä löytyi kymmeniä kaatuneita punakaartilaisia. Osa punaisista pääsi kuitenkin pakenemaan joukossaan tärkeä punapäällikkö Eino Rahja.[37] Seuraavana päivänä eli 13. huhtikuuta olivat pakenevat punakaartilaiset Tikkurilan Suojeluskunnan Esikunnan ilmoituksen mukaan varastaneet Rekolan kartanosta professori von Wendtiltä vaaleanruskean orin.[38]

Maailmansotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asutuksen tihentymisen ja suomenkielisten suhteellisen osuuden kasvun myötä oli Rekolaan perustettu yksityinen suomalainen kansakoulu. Vuonna 1915 oppilaita oli ollut 25. Se sai kunnalta taloudellista tukea ja otettiin kokonaan kunnan haltuun vuonna 1922.[39] Sisällissodan jälkeen Rekolaan siirrettiin Tikkurilasta lastenkoti, joka oli perustettu sotaorpojen huoltoa varten. Vuonna 1918 se oli maalaiskunnan suurin lastenkoti, jossa tuolloin oli 120 lasta. Se toimi seurakunnalta vuokratussa Räckhalsin tilan päärakennuksessa vuoteen 1930 asti.[40]

Taajaman kasvaessa pääasiallinen elinkeino maatalous sai väistyä. Vuonna 1920 rekolalaisten tärkeimmät työnantajat olivat valtionrautateiden konepaja ja Tikkurilan väri- ja vernissatehtaat.[41]

Martti Pihkala osti vuonna 1922 Rekolasta kaksi pientilaa ja ryhtyi viljelemään niitä. Kun uusi päärakennus valmistui vuonna 1928, Pihkala muutti perheineen vakituisesti Rekolaan asumaan. Vuosina 1925–26 Martti Pihkala hankki veljensä Laurin kanssa lisäalueita muun muassa Keravanjoen itäpuolelta. Martti Pihkala oli 1960-luvun alkuun asti kylän tärkein vaikuttaja. Hän oli jyrkän linjan oikeistopoliitikko ja toimi sekä teollisuuden ylläpitämän lakonmurtojärjestön Vientirauhan johtajana että kansallisen kokoomuspuolueen kansanedustajana.[42]

Rekolan suomalainen nuorisoseura järjesti 1920-luvulla muutaman kerran värikkäät ”venetsialaiset karnevaalit”, jotka ajoittuivat ajan tavan mukaan elokuuhun, kesä- ja huvilakauden päättymiseen. Juhlavieraat lipuivat lyhdyin valaistuissa veneissä Sippolankoskelta Myllykoskelle, minkä jälkeen siirryttiin tanssimaan Havukosken talon suureen saliin. Seura oli perustettu vuonna 1924.[43]

Räckhalsin työväenyhdistys perustettiin toukokuussa 1924. Se suomensi nimensä myöhemmin Rekolan työväenyhdistykseksi. Vuonna 1930 yhdistykseen kuului 14 jäsentä. Yhdistyksen poliittisen toiminnan tarkoituksena oli omien ehdokkaiden tukeminen vaaleissa. Ajatus oman tontin ja talon hankinnasta nousi esiin jo toiminnan alkuvuosina. Vuonna 1928 ostettiin velaksi tontti, mutta sen pidemmälle asia ei edennyt ja lopulta tontti myytiin pois. Lokakuussa 1937 pidetyssä kokouksessa perustettiin Rekolan Työväentalo Oy hanketta toteuttamaan. Seuraavana talvena tehtiin uusi tonttikauppa. Tonttia ryhdyttiin raivaamaan talkoovoimin, mutta sota keskeytti työt.[44][45]

Rekola kasvoi eräiden muiden esikaupunkialueiden tapaan huomattavasti nimenomaan vuosina 1920–1924. Se johtui sotavuosina säädetystä huoneenvuokrasäännöstelystä, joka esti uuden väestön sijoittumisen Helsinkiin ja johti asuntopulaan varsinaisella kaupunkialueella.[46] Pihkalan veljesten lisäksi palstoittajia ja maakauppiaita 1920-luvun Rekolassa olivat kunnanvaltuutettu ja entinen kunnaneläinlääkäri Lauri Lindgren, maanviljelijä ja liikemies Einar Grönberg sekä johtaja Yrjö Koskelainen, joka oli Martti ja Lauri Pihkalan ystävä ja puoluetoveri. Koskelainen osti Einar Grönbergiltä vuonna 1926 maata niin ikään Keravanjoen itäpuolelta, missä sijainnut Lövkullan tila nimettiin Päiväkummuksi maanomistajan uuden vaimon, suomentaja Ester Koskelaisen, käännöstyön ansiosta. Lauri Lingren oli ostanut alueelta kaksi tilaa vuosina 1919 ja 1922, joiden pinta-ala oli yhteensä ollut noin 60 hehtaaria. Alueen ahkerin ja ammattimaisin palstoittaja oli kuitenkin ruotsinkielinen Einar Grönberg, jolla oli myynnissä yhteensä 112 palstaa lähinnä Heikaksen tilan ja entisen tiilitehtaan mailla. Tiilitehtaan palstat kävivät 20-luvun alussa hyvin kaupaksi. Ostajista monet olivat piensijoittajia, jotka myivät pian palstat edelleen. Rekolassa omakotipalstat olivat vallanneet alaa kiihtyvällä vauhdilla, minkä seurauksena palstakoot laskivat ja neliohinnat nousivat. Palstoittaminen ja rakentaminen edellyttivät lääninhallituksen lupaa, mutta rakennussuunnitelmaa alueelle ei vaadittu.[47]

Radan lähellä sijaitseville tonteille muodostui junalla Helsingissä työssä käyvän teollisuustyöväen asuinalue, kun taas joen läheltä myydyille tonteille muuttaneet olivat pääasiassa toimistotyöntekijöitä, ammattimiehiä, opettajia tai kesäasukkaita.[48]

Tieolojen kohentamiseksi perustettiin vuonna 1925 Koskelan tieosuuskunta. Ensimmäiseksi osuuskunta rakensi uuden poikittaistien pysäkiltä alueen keskelle. Se nimettiin Koskelantieksi ja siitä tieosuuskunnan puheenjohtajana toimineen Martti Pihkalan tilalle haarautuva tie Jokipolventieksi. Tieosuuskunnan seuraava hanke oli kylän sähköistäminen. O.Y. Malmin Sähkölaitoksen kanssa tehtiin vuonna 1927 sopimus sähköverkon rakentamisesta. Vuonna 1929 kunta myönsi Koskelan tienhoitokunnalle 10 000 markan suuruisen avustuksen ja lisäksi saman suuruisen lainan Rekolan kansakoulun ja Korson tienhoitokunnan tien välisen kulkuväylän kunnostamiseksi.[49] Kivestä rakennettu kansakoulurakennus oli valmistunut edellisenä vuonna.[50]

Helsingin maalaiskunta perusti vuonna 1929 lähinnä tuberkuloosin vastustamiseksi kaksi uutta kiertävän sairaanhoitajan virkaa, joista toisen kouluhoitaja- ja terveyssisarpiiriin kuului myös Rekola.[51] Vuonna 1930 Rekolassa oli 690 asukasta. Samoihin aikoihin valmistui Martti ja Lauri ”Tahko” Pihkalan omistamille maille rakennettu urheilukenttä. Koska valtio alkoi antaa avustusta paikallisten yhdistysten urheilutoiminnalle, kannatti hankkia Rekolan kentän suojelijaksi joku järjestö. Martti Pihkala lahjoittikin urheilukentän Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton paikallisosastolle, joka oli perustettu Rekolaan vuonna 1933. Paikallisosasto sekä järjesti lastenjuhlia, myyjäisiä ja terveydenhoitoaiheisia esitelmätilaisuuksia että harrasti lasten ja nuorten urheilukasvatusta.[52]

Suomenkielinen Rekolan VPK perustettiin elokuussa 1930. Se hankki seuraavana vuonna lahjoituksena saamalleen tontille rakennuksen, jossa palokalustoa voitiin säilyttää. Kalustona 1930-luvulla olivat hevosvetoinen käsivoimaruisku, jossa oli 400 litran säiliö, 95 metriä vesiletkua, jatkotikapuut, savunaamareita, paloämpäreitä ja muuta tarpeellista. Palon sattuessa oli kalusto viety paikalle joko hevos- tai miesvoimalla ja vesi otettu joesta, purosta tai asukkaiden kaivoista. Hälytys tehtiin 1930-luvun lopulla sekä puhelimitse että palosireenillä.[53]

Linja-autoliikenne alkoi 1930-luvun alussa. Koskelan tieosuuskunta teki kahden liikkeenharjoittajan kanssa sopimuksen osuuskunnan teillä tapahtuvasta bussiliikenteestä vuonna 1931. Tarkoituksena oli ajaa kesäkausi niin pitkälle kuin sää salli. Sopimuksen mukaan oli teiden vaurioittamista varottava ja liikenne lopetettava heti, kun alkoi olla liian märkää.[54]

Rekolassa toimi 1930-luvulla myös Rinnekodin työkoti.[55] Vuonna 1935 korjattiin perusteellisesti Korsoon johtava tie työttömyystöinä.[49] Vuosikymmenen lopulla, pulakauden jälkeen, Rekolassa harjoittivat liiketoimintaa tynnyritehdas ja Elannon myymälä.[56] Elannon myötä aseman ympäristöstä oli tullut kylän kaupallinen keskus, jonne tultiin ostoksille myös vanhan ruotsinkielisen kyläkeskuksen puolelta. Kartoissa molempien alueiden, vanhan Hanabölen ja uuden Räckhalsin, suomenkielinen nimi oli Rekola. Kirjastopalveluja tarjosi tuolloin suomalaisen keskuskirjaston aluekirjasto.[57] Palstoittamisessa oli uusi huippukausi vuosina 1933–39, jolloin muodostettiin 386 uutta tilaa.

Vuonna 1939 valmistui Martti Pihkalan rakennuttama Rekolasta Päiväkumpuun johtava silta Marttisenkosken kohdalle Keravanjokea. Samalla rakennettiin yhteys Koskelantiestä Porvoontiehen. Uusi tie sai nimekseen Helsingintie.[58]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rekolan väkiluku vuonna 1940 oli 1 162.[59]

Helsingin maalaiskunnan vastuulle tuli talvisodan ja Moskovan rauhansopimuksen seurauksena yhteensä 59 siirtoväkeen kuuluvan henkilön hoito. Heistä 30 sijoitettiin vuonna 1941 venäläisten keskuudessa toimivan lähetysyhdistyksen ylläpitämään vanhainkotiin Rekolaan. Samana vuonna Rekolaan perustettiin äitiysneuvola.

Sota-ajan polttoainepulan vuoksi Räckhalsin tilan metsistä määrättiin hakattaviksi ylimääräisiä hakkuita.[60]

Vuoden 1942 lopussa Rekolan vapaaehtoiseen palokuntaan kuului 23 jäsentä. Tulipaloja ei ollut sattunut kuluneen vuoden aikana kertaakaan.[61]

Jatkosodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1944 Martti Pihkala pidätettiin ja määrättiin kotiarestiin kolmeksi vuodeksi omistamalleen maatilalle Rekolassa.

Vuoden 1945 vaaliluetteloissa Rekolan äänestysalueeseen kuului Hanalan kylä, jolla on tarkoitettu nykyistä Rekolaa ja vanhaa Hanabölen kylää.[62]

Väkiluku oli 1 812 vuonna 1946.[59]

Sodan päättyminen ei helpottanut kovaa polttoainepulaa Suomessa. Kansanhuoltoministeriö määräsi hakkuuvuonna 1944–45 Räckhalsin tilan metsästä hakattavaksi yhteensä 5 000 m³ puuta. Lisäksi 2 000 m³ määrättiin hakattavaksi ja myytäväksi Helsingin maalaiskunnalle. Yhteensä vuosina 1938–47 Räckhalsin tilan metsiä hakattiin myyntiin 10 918 jm³.[63]

Kartanon maille ryhdyttiin rakentamaan Asolan rintamamieskylää. Sen jälkeen kun melkoinen osa Helsingin maalaiskunnan entisestä alueesta oli vuoden 1946 alussa liitetty Helsinkiin, Rekolaan sijoitettiin yksi Helsingin maalaiskunnan kuudesta suomenkielisestä kunnallisesta piirikirjastosta. Uusi kirjasto toimi kansakoulun tiloissa. Vuonna 1950 oli kirjastossa ollut kirjoja 716 kappaletta, lainauksia 623 ja lainaajia 76.

28. helmikuuta 1948 solmittiin Helsingin maalaiskunnan ja Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton välinen vuokrasopimus, jolla Rekolan urheilukenttä nimellistä yhden markan vuotuista vuokraa vastaan siirrettiin kunnan hallintaan 99 vuodeksi.[64]

Lopulta 1. helmikuuta 1948 päästiin viettämään työväentalon avajaisjuhlia. Rakennustyö oli tehty sekä talkoilla että urakalla yhdistyksen oman kirvesmiesporukan voimin.[44][45] Esimerkiksi toiminnasta sunnuntaina 20. maaliskuuta 1955 Rekolan Kinossa esitettiin Suomi-Filmin kotimainen uutuuselokuva Onnelliset, pääosissa Maaria Eira ja Leif Wager.[65] Talosta tuli Rekolan alueen kulttuuri- ja huvitoiminnan keskus. Elokuvatoiminta päättyi vuonna 2012, kun teatterin digitalisointi osoittautui taloudellisesti mahdottomaksi[66].

Korson alueen väkiluku oli kasvanut 1950-luvulle tultaessa siinä määrin, että tälle kolmen kunnan (Helsingin maalaiskunnan, Tuusulan ja Keravan) alueella sijainneelle ja rautatieaseman ympärille keskittyneelle asutuskeskukselle ryhdyttiin suunnittelemaan hallinnollista ratkaisua. Sisäministeriön asettama selvitysmies jätti 31. tammikuuta 1950 vastauksensa toimeksiantoon, joka koski edellytyksiä itsenäisen Korson kunnan muodostamiseksi. Rekolan kansakoululla oli pidetty 12. kesäkuuta 1945 asukaskokous, jonka aiheena oli ollut Rekolan liittäminen mahdolliseen uuteen Korson kuntaan. Kokouksen kannanotto oli ollut liitokselle kielteinen. Vastaavasti 12. helmikuuta 1950 ilmoitti Hanalan–Rekolan–Asolan kyläyhteisön yleisessä kokouksessa asetettu toimikunta kielteisen kantansa liitosasiassa. Kylätoimikunnan puheenjohtajana toimi Eino Sahlman ja sihteerinä Kaarlo Hamara. Rekola oli sekä Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan alueliitosselvityksessä että Korson kunnan perustamisselvityksessä käsitetty mahdollisen uuden Korson kunnan tukialueeksi. Siten Rekolan asukkaiden mielipiteellä oli merkittävä paino Korson kuntakysymystä ratkaistaessa. Pitkän selvitysprosessin tuloksena Korson hallinnollisesti eri kuntiin kuuluneet alueet liitettiin kaikki Helsingin maalaiskuntaan eikä itsenäistä Korson kuntaa koskaan perustettu.[67][68]

Vuonna 1951 valmistui Rekolan kansakoulun laajennusosa. Ahtaaksi käyneestä vanhasta koulurakennuksesta yksi luokka oli jouduttu sijoittamaan tilapäisesti työväentalolle odottamaan laajennuksen valmistumista.[69]

Kunnan vuonna 1949 perustama kuntasuunnittelulautakunta oli ryhtynyt kiirehtimään rakennussuunnitelmien tekoa. Kirjeellään Uudenmaan lääninhallitukselle 26. lokakuuta 1950 se oli pyytänyt toimenpiteitä muun muassa rakennussuunnitelman laatimiseksi Rekolan kylälle ja tätä edeltävän rakennuskiellon määräämistä. Perusteluissa mainittiin maiden suunnittelematon osittaminen ja rakentaminen. Lääninhallitus vastasi toteamalla pyynnön tarpeelliseksi ja julistamalla Rekolan rakennuskieltoon 1. joulukuuta 1952 lukien.[70]

1950-luvulla Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto käsitteli kylännimien suomentamista, minkä yhteydessä Hanabölen rinnakkaisnimeksi hyväksyttiin Rekola, vaikka Hanala -nimikin oli ollut käytössä ja myös Rekolan ja Korson välisen rautatiepysäkin nimenä. Rekolan aseman seutu oli kuitenkin kylän väkirikkainta aluetta.[71] Varsinaisia kyläteitä olivat tuolloin Korsoon johtava Rekolantie, joka loppui etelässä sekä Tikkurilaan että Porvoon maantielle johtavaan Hanabölen kylätiehen Lillpetaksen tilan kohdalla, asemalta joen yli Päiväkumpuun johtava Koskelantie, Urheilutie, Jokitie, Rantatie, Kansakoulutie, Koskelantiestä asemalle johtava lyhyt osa Ratatiestä sekä Mäkitie. Lisäksi Päiväkummun puolella oli Päiväkummuntie, joka johti Porvoon maantielle lähellä Byändaa. Oli myös tilusteitä, joita teitten varsilla asuvat tontinomistajat pitivät kunnossa.

Samalla vuosikymmenellä Rekolan kartanon suuri huvila kunnostettiin ja sen alakerta sisustettiin seurakuntataloksi.[72] Talvella 1958–1959 rakennettiin urheilukentälle työllisyystöinä salaojitus ja viemäröinti.[73]

Vuonna 1950 katolinen kirkko hankki Rekolasta maata, ja Alankomaista kotoisin oleva isä Robert de Caluwé aloitti ystäviensä kanssa kirkon rakentamisen nykyisen Pekankujan varteen. Rakennus käsitti sekä kappelin että pappilan, jossa isä Robert asui. Myöhemmin kappeliin rakennettiin pieni kellotorni. Aiemmin isä Robert oli asunut Heikantiellä, lähellä asemaa. Rekolaan hän oli muuttanut jo jatkosodan aikana. Varsinaista katolista seurakuntaa Rekolassa ei ollut, vaan isä Robert toimi suoraan piispan alaisena. Hän oli opiskellut papiksi 1930-luvulla Roomassa Collegium Russicum -seminaarissa, jossa koulutettiin venäjänkielisiä pappeja lähetystyöhön. Valmistumisensa jälkeen isä Robert oli aikonut lähteä Neuvostoliittoon hyväntekeväisyystyöhön, mutta sota esti nämä aikeet. Sen sijaan hänet lähetettiin Suomeen, minne hän saapui vuoden 1940 lopussa.[74] Toiminta oli luonteeltaan ekumeenista. Vuonna 1959 asuintila irrotettiin kappelista ja rakennukset siirrettiin tien toiselle puolen. Vuonna 1962 isä Robert aloitti ikonimaalauksen opetuksen Rekolassa, mutta jo seuraavana vuonna toiminta jouduttiin siirtämään Espooseen. Kappeli ja tontti myytiin ja kellotorni purettiin.[75] Jäljelle jäänyt pieni kappelirakennus löydettiin metsän keskeltä vuonna 2000, kun tontille ryhdyttiin rakentamaan.

Uusin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1960 Rekolassa paljastettiin kolmen vuokra-autoilijan harjoittama luvaton viinanmyynti, joka oli alkanut vuonna 1958.[76]

Ruotsinkielinen kansakoulu lopetti toimintansa vuonna 1961.

Vuonna 1964 vihittiin käyttöön kunnallinen lastentarha Rekolassa. Se oli valmistunut edellisenä vuonna osoitteeseen Kustaantie 24. Aiemmin Rekolassa oli toiminut yksityinen päiväkoti, joka oli vuonna 1956 siirtynyt Helsingin maalaiskunnan sosiaalilautakunnan hallintoon. Se oli toiminut yksityiseltä ostetussa vanhassa asuinrakennuksessa. Ensimmäisenä kunnallisena toimintavuotena uudessa päiväkodissa hoidettiin keskimäärin 14 lasta, joiden ikä vaihteli 2 ja 7 vuoden välillä. Kunnanvaltuuston päätöksellä oli vuonna 1956 hyväksytty arkkitehtien K. Ström ja O. Tuomisto luonnospiirustukset uutta päiväkotirakennusta varten. Sitä varten oli hankittu Magnus ja Selma Nummelinilta 5 160 neliömetrin alue Skiftet -nimisestä talosta. Vuonna 1962 alueelle oli ryhdytty rakentamaan yhdistettyä neuvola- ja lastentarharakennusta.[77][78]

Ensimmäinen rakennuskaava vahvistettiin Rekolaan vuonna 1964. Se vapautti monta tontinomistajaa rakennusoikeuteen liittyneestä epävarmuudesta ja vanhoja tontteja voitiin ryhtyä jakamaan pienemmiksi.[79] Samassa yhteydessä teiden nimet muutettiin. Muutoksen syy oli, että maalaiskunnassa oli liikaa samannimisiä teitä. Nimen alkuosaksi tuli henkilönnimi.[80]

Vuonna 1965 asukkaita Rekolassa oli noin 2 200.

Martti Pihkala kuoli vuonna 1966.

Kustaa Havukosken perikunta oli tarjonnut Helsingin maalaiskunnalle ostettavaksi Rekolan ja Tikkurilan taajamien väliseltä alueelta ostettavaksi Havukosken tilan jäljellä olevan osan vuonna 1955. Kunta välitti tilakaupan vuonna 1966 Rakennuskunta Hakalle, mikä johti kunnan ja Hakan välisen yhteistoimintasopimuksen solmimiseen seuraavana vuonna ja alueen suunnittelun käynnistymiseen.[81] Vuosikymmenen vaihteessa Helsingin maalaiskunta osti Etelä-Rekolasta 140 hehtaaria maata, jolle ryhdyttiin vuonna 1970 rakentamaan Koivukylän uutta keskusta. Rekolan alueen valintaa rakennuskohteeksi puolsivat hyvät liikenneyhteydet ja monet valmiit palvelut.[82]

Helsingin maalaiskunta aloitti Rekolantien viemäröintityöt vuonna 1969 välillä Kustaantie–Laurintie.[83] Rekolan ja Päiväkummun läpi kulkeva päätie otettiin valtion tieksi vuonna 1971. Samalla Keravanjoen yli rakennettiin uusi silta.[84]

Syksyllä 1971 aloitti toimintansa Rekolan yhteiskoulu. Aluksi se toimi sekä Rekolan kansakoulun että VPK:n tiloissa. Vuonna 1974 yhteiskoulu sai uudet tilat Kustaantieltä. Solukoulumallisen rakennuksen oli suunnittellut arkkitehti Arno Savela. Samoihin tiloihin suunniteltiin sijoitettavaksi myös lukio. Opetusministeriön lukiolle myöntämän luvan ja peruskoulu-uudistuksen myötä Rekolan yhteiskoulun nimi muutettiin vuonna 1977 Koivukylän yläasteeksi ja lukioksi (nyk. Koivukylän koulu).[85]

1970- ja 1980-luvun vaihteessa Rekolan asemaa siirrettiin hieman pohjoiseen päin. Vuonna 1982 Vantaan kaupunki hyväksyi Rekolantien valaistussuunnitelman, joka sisälsi 35 uutta valopistettä.[86] Rekolan seurakunta muodostettiin vuonna 1985 osana laajempaa seurakuntajakoa Vantaalla. Vuonna 1988 Rekolassa vihittiin käyttöön punatiilillä vuorattu Pyhän Andreaan kirkko.

Merkkihenkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuuluisia Rekolassa asuneita henkilöitä ovat edellä jo mainittu aktivisti, lakonmurtaja ja kansanedustaja Martti Pihkala, juoksija Taisto Mäki ja moukarinheittäjä Lauri Tamminen[87]. Rekolan Urheilijoihin kuulunut Taisto Mäki oli Helsingin maalaiskunnan ensimmäinen todellinen huippu-urheilija, lempinimeltään ”Rekolan paimenpoika”. Mäki ei ottanut urheilua aluksi kovinkaan vakavasti, mutta työpaikkahenki Alkon Katajanokan varastolla sai hänetkin innostumaan. Juoksulenkit pitenivät ja lopulta Mäki alkoi juosta työpäivän päätteeksi 23 kilometrin kotimatkan Rekolaan. Vuosina 1938–39 Mäki juoksi ensin 5 000 metrin maailmanennätyksen ja sitten syyskuussa 1939 vastavalmistuneella Helsingin Olympiastadionilla ensimmäisenä maailmassa 10 000 metriä alle puolen tunnin. Aika oli 29.52.6. Talvisodan aikana Taisto Mäki teki Paavo Nurmen kanssa suurta huomiota herättäneen Good Will-kiertueen Yhdysvaltoihin.[88]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Asolan historiikkitoimikunta. Asola – korvesta kyläksi. Kehitys vuosina 1949–2009. Tikkurila Oy. Vantaa 2009.
  • Frondelius, Satu & Teräs, Ulla. Mylly kylän keskellä. Hanabölen kylän myllyn ja sahan historia. Vantaan kaupunki C19:2000.
  • Harvia, Yrjö. Ehdotus Helsingin kaupungin ympäristön kunnallisen jaotuksen muuttamisesta. Helsingin esikaupunkiliitos. Mietintö n:o 1. Helsinki 1936.
  • Helsingin maalaiskunnan kunnalliskertomus vuodelta 1950. Helsinki 1951.
  • Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Kunnanhallituksen pöytäkirjat 1950. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Ed2h Muilta saapuneet vuosikertomukset. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Hb Vuokrasopimukset. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Hevosasiaintarkastaja Alfthanin kirjeenvaihtoa vuosilta 1917–20. Kansallisarkisto.
  • Hockman, Tuula. Sielujen avuksi ja Pyhän Laurin kirkon parhaaksi. Räckhalsin ja Lehtisaaren lahjoitusmaiden vaiheet. Vantaan seurakunnat. Vammalan Kirjapaino Oy. Helsinki 2001.
  • Hultin, Herman. Helsingin pitäjän seurakunnan historia. Suom. Kaisu Kultti. Svenska Odlingens Vänner i Helsinge rf, Helsingin pitäjän seurakunnat. Helsinki 1968.
  • Hurri, Olavi. Helsingin pitäjän työväentalot. Helsingin pitäjä 1998. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ry – Helsinge hembygdsförening rf, Vantaan kaupunginmuseo. Painotalo Miktor 1998.
  • Iltanen, Jussi. "Paikallisjuna Helsinkiin lähtee raiteelta yksi". Valtionrautateiden paikallisliikenteen kehittyminen Helsingissä ja Vantaalla. Helsingin pitäjä – Helsinge 1997. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening ry, Vantaan kaupunginmuseo. Painotalo Miktor 1996.
  • Kaupunginvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Jd:7 Lehtileikekokoelmat 1970. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Korpinen, Lauri. Helsingin maalaiskunnan historia 1946–1961. Kunnallishallinnollinen katsaus. Helsingin maalaiskunta. Tilgmanin Kirjapaino. Helsinki 1965.
  • Korpinen, Lauri. Käsikirjoitus Helsingin pitäjän historiaksi 1550–1865. Osa I: Vuodet 1550–1721 Helsingin perustamisesta Uudenkaupuginrauhaan. Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta 1981.
  • Korpinen, Lauri. Käsikirjoitus Helsingin pitäjän historiaksi 1550–1865. Osa II: Vuodet 1722–1865 Uudenkaupungin rauhasta kuntalaitoksen perustamiseen. Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta 1983.
  • Korpinen, Lauri. Muutamia piirteitä Helsingin pitäjän historiasta 1351–1951. Helsingin maalaiskunta. Maalaiskuntien Liiton Kirjapaino. Helsinki 1951.
  • Kuisma, Markku. Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865. Vantaan kaupunki. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 1991.
  • Kunnallisvaalien keskuslautakunnan ja vaalilautakuntien arkisto. Bb Vaaliluettelot. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Lehti, Ulpu. Rekolan alueen nimistön juuret. Helsingin pitäjä 1987. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening ry., Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta. Painopuoti Oy. Vantaa 1986.
  • Leppänen, Lauri. Sotienjälkeinen työllisyys Helsingin maalaiskunnassa. Helsingin pitäjä – Helsinge 1995. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening ry, Vantaan kaupunginmuseo. Tikkurilan Paino Oy 1994.
  • Leskinen, Sirpa & Pesonen, Petro. Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki. Otavan Kirjapaino Oy. Keuruu 2008.
  • Litzen, Aulikki. Vapaa kasvu Helsingin esikaupunkialueella 1900–1970. Suomen Historiallinen Seura. Historiallisia Tutkimuksia 140. Vammalan Kirjapaino Oy. Vammala 1987.
  • Litzen, Aulikki & Vuori, Jukka. Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Kunnallishallinnon uudistuksesta suureen alueluovutukseen. Vantaan kaupunki. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä 1997.
  • Nummelin, Markku. Sora- ja kenttäradat pääradan varrella Helsingin pitäjän alueella. Vantaan kaupungin historiatoimikunnan arkisto. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Perälä, Tauno. Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Tilgmanin Kirjapaino. Helsinki 1965.
  • Pietilä, Kirsti. Isä Robert ja Rekolan kappeli. Helsingin pitäjä 2001. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening ry. Julkaisuapu Oy Delta 2000.
  • Päiväkummun historia – Päiväkummun omakotiyhdistyksen 40-vuotisjuhlahistoriikki. Toimittanut Seija Puha. Päiväkummun omakotitaloyhdistys ry. Tikkurilan Paino Oy. Vantaa 2003.
  • Raudanpää, Marjut. Lumon lukion juuret Korson ja Rekolan yhteiskouluissa. Helsingin pitäjä 2008 Helsinge. Vantaa-Seura-Vandasällskapet ry. WS Bookwell Oy. Porvoo 2007.
  • Rihvelitaulusta videotykkiin. Vantaan suomenkielinen koululaitos 100 vuotta. Toim. Pirjo Tuominen. Vantaan kaupunki. KARISTO OY 1991.
  • Simonkylän kansakoulun arkisto. Helsingin Ympäristölehti 19.3.1955. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Tahvanainen, Aarno H. Työn ja tasa-arvon puolesta. Korson Sosiaalidemokraattinen Työväenyhdistys 1906–2006. Kehitys Oy. Pori 2006.
  • Teknisen lautakunnan arkisto. Ff:3 Kirjeenvaihto. Vesihuolto 1968–69. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Teknisen lautakunnan arkisto. Sähköpiirustukset. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Tuomisto, Tero. Punaisen kukon taltuttajat. Vapaapalokuntien alkuvaiheet Helsingin maalaiskunnassa. Helsingin pitäjä 2008 Helsinge. Vantaa-Seura-Vandasällskapet ry. WS Bookwell Oy. Porvoo 2007.
  • Valtiollisten vaalien lautakunnan arkisto. Vuoden 1917 valtiopäivävaalien luettelo. Vantaan kaupunginarkisto.
  • Vasara, Erkki. Työväen ja kotiseudun puolesta. Tikkurilan Työväenyhdistys 90 vuotta 1907–1997. Tikkurila Säätiö. Karisto Oy. Hämeenlinna 2000.
  • Virtanen, Paavo. Helsinge församlingista Vantaan seurakuntayhtymäksi. Helsingin pitäjä 2009 Helsinge. Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry. WS Bookwell Oy. Porvoo 2008.
  • Väestöraportti, Vantaan Väestö 2014/2015. https://www.vantaa.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/vantaa/embeds/vantaawwwstructure/117563_Vaestoraportti_2015.pdf
  • Westerling, Gunnar. Mukava Rekola. Vantaa.fi-verkkotoimitus 2004. http://www.vantaa.fi/i_perusdokumentti.asp?path=1;127;564;12784;12829;12830;12831;15885 [vanhentunut linkki]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Leskinen & Pesonen, 2008, s. 15, 19–21, 53, 56, 103
  2. Hockman, 2001, s. 11.
  3. Hultin, 1968, s. 5, 13
  4. Korpinen, 1981, s. 106
  5. Korpinen, 1951, s. 19
  6. Hockman, 2001, s. 34.
  7. Korpinen, 1965, s. 120
  8. Hockman, 2001, s. 10.
  9. Korpinen, 1981, s. 25
  10. Kuisma, 1991, s. 57, 370.
  11. Hockman, 2001, s. 46, 53–55.
  12. Hockman, 2001, s. 65
  13. Kuisma, 1991, s. 126
  14. Direktionen af Räckhalls utbys jord och Löfö Holme
  15. Hockman, 2001, s. 60, 65–66.
  16. Kuisma, 1991, s. 230–238
  17. Hockman, 2001, 61–63.
  18. Hultin, 1968, s. 112
  19. Korpinen, 1983, s. 194
  20. Litzen & Vuori, 1997, s. 100
  21. Litzen & Vuori, 1997, s. 81–82
  22. Hockman, 2001, s. 66.
  23. Litzen & Vuori, 1997, s. 96, 193
  24. Litzen & Vuori, 1997, s. 193–195.
  25. a b Litzen & Vuori, 1997, s. 195.
  26. Litzen & Vuori, 1997, s. 195–196.
  27. a b c Litzen & Vuori, 1997, s. 196.
  28. Iltanen, 1997, s. 15
  29. Perälä, 1965, s. 97
  30. Litzen & Vuori, 1997, s. 196–197
  31. Litzen & Vuori, 1997, s. 198
  32. Tahvanainen, 2006, s. 22
  33. Litzen s. 51–52.
  34. a b Nummelin
  35. Litzen & Vuori, 1997, s. 201
  36. Vuoden 1917 valtiopäivävaalien luettelo. Valtiollisten vaalien lautakunnan arkisto. Vantaan kaupunginarkisto.
  37. Vasara, Erkki. Työväen ja kotiseudun puolesta. Tikkurilan Työväenyhdistys 90 vuotta 1907-1997. Hämeenlinna 2000.
  38. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. "Hevosasioita 1917–20". Vantaan kaupunginarkisto.
  39. Litzen & Vuori, 1997, s. 389–390
  40. Hockman, 2001, s. 75–76.
  41. Litzen s. 104–109.
  42. Litzen & Vuori, 1997, s. 283, 287
  43. Litzen & Vuori, 1997, s. 343
  44. a b Hurri, 1998
  45. a b Litzen & Vuori, 1997, s. 339
  46. Harvia, 1936
  47. Litzen & Vuori, 1997, s. 283–287
  48. Päiväkummun historia – Päiväkummun omakotiyhdistyksen 40-vuotisjuhlahistoriikki. Toimittanut Seija Puha. Päiväkummun omakotitaloyhdistys ry. Tikkurilan Paino Oy. Vantaa 2003. s. 25.
  49. a b Perälä, 1965, s. 270
  50. Rihvelitaulusta videotykkiin. Vantaan suomenkielinen koululaitos 100 vuotta. Vantaan kaupunki. KARISTO OY 1991. s. 85.
  51. Perälä, 1965, s. 309
  52. Litzen & Vuori, 1997, s. 348, 351–352, 380
  53. Tuomisto, Tero. Punaisen kukon taltuttajat. Vapaapalokuntien alkuvaiheet Helsingin maalaiskunnassa. Helsingin pitäjä 2008 Helsinge. Vantaa-Seura-Vandasällskapet ry. WS Bookwell Oy. Porvoo 2007. s. 205.
  54. Hockman, 2001, s. 65.
  55. Litzen & Vuori, 1997, s. 380
  56. Perälä, 1965, s. 261, 265
  57. Litzen & Vuori, 1997, s. 354
  58. Päiväkummun historia – Päiväkummun omakotiyhdistyksen 40-vuotisjuhlahistoriikki. Toim. Seija Puha. Päiväkummun omakotitaloyhdistys ry. Tikkurilan Paino Oy. Vantaa 2003. s. 10, 29; Litzen s. 89.
  59. a b Litzen & Vuori, 1997, s. 426
  60. Hockman, 2001, s. 77.
  61. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Ed2h Muilta saapuneet vuosikertomukset. Vantaan kaupunginarkisto.
  62. Kunnallisvaalien keskuslautakunnan ja vaalilautakuntien arkisto. Bb Vaaliluettelot. Vantaan kaupunginarkisto.
  63. Hockman, 2001, s. 78–79.
  64. Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Hb Vuokrasopimukset. Vantaan kaupunginarkisto.
  65. Simonkylän kansakoulun arkisto. Helsingin Ympäristölehti 19. maaliskuuta 1955. Vantaan kaupunginarkisto.
  66. 15 Säännöllinen elokuvatoiminta Rekolan Kinossa on päättynyt. 31.12.2012. Koivukylän Elokuvayhdistys. Viitattu 27.10.2013. [vanhentunut linkki]
  67. Korpinen, 1965, s. 15–105
  68. Litzen & Vuori, 1997, s. 357
  69. Kunnanhallituksen pöytäkirja 18.1.1950 § 21. Vantaan kaupunginarkisto.
  70. Litzen, 1987, s. 53
  71. Korpinen, 1981, s. 37–39
  72. Hockman, 2001, s. 157.
  73. Leppänen, 1995, s. 43
  74. Hockman, 2001, s. 12.
  75. Pietilä, Kirsti. Isä Robert ja Rekolan kappeli. Helsingin pitäjä 2001.
  76. Korpinen, 1965, s. 436
  77. Korpinen, 1965, s. 484–486
  78. Rakennusluvat 1956. Rakennusvalvonnan arkisto. Vantaan kaupunginarkisto.
  79. Litzen, 1987, s. 65
  80. Lehti, Ulpu. Rekolan alueen nimistön juuret. Helsingin pitäjä 1987. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening ry., Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta. Painopuoti Oy. Vantaa 1986. s. 46–47.
  81. Litzen, 1987, s. 56–57
  82. Kaupunginvaltuuston ja -hallituksen yhteisarkisto. Jd:7 Lehtileikekokoelmat 1970. Vantaan kaupunginarkisto.
  83. Teknisen lautakunnan arkisto. Kirjeistö. Vesihuolto 1968–1969. Vantaan kaupungin arkisto.
  84. Päiväkummun historia – Päiväkummun omakotiyhdistyksen 40-vuotisjuhlahistoriikki. Toim. Seija Puha. Päiväkummun omakotitaloyhdistys ry. Tikkurilan Paino Oy. Vantaa 2003. s. 10.
  85. Rihvelitaulusta videotykkiin. Vantaan suomenkielinen koululaitos 100 vuotta. Toim. Pirjo Tuominen. Vantaan kaupunki. KARISTO OY 1991. s. 48; Raudanpää, Marjut. Lumon lukion juuret Korson ja Rekolan yhteiskouluissa. Helsingin pitäjä 2008 Helsinge. Vantaa-Seura-Vandasällskapet ry. WS Bookwell Oy. Porvoo 2007. s. 145–149.
  86. Teknisen lautakunnan arkisto. Sähköpiirustukset. Vantaan kaupunginarkisto.
  87. Westerling, Gunnar. Mukava Rekola. Vantaa.fi-verkkotoimitus 2004. http://www.vantaa.fi/i_perusdokumentti.asp?path=1;127;564;12784;12829;12830;12831;15885 [vanhentunut linkki]
  88. Litzen & Vuori, 1997, s. 345–346, 404

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]