Reissertin indolisynteesi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Esimerkki Reissertin indolisynteesistä

Reissertin indolisynteesi on indolin tai indolijohdannaisten valmistamiseen käytetty reaktio, jossa o-nitrotolueeni tai sen johdannainen reagoi dietyylioksalaatin kanssa emäksisissä olosuhteissa. Reaktio on saanut nimensä kehittäjänsä Arnold Reissertin mukaan. Reissert raportoi reaktion vuonna 1897.[1][2][3]

Reagenssit ja mekanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Reissertin indolisynteesissä lähtöaineena voidaan käyttää joko o-nitrotolueenia tai eri tavoin substituoituja o-nitrotolueenin johdannaisia. Vahva emäs, kuten natriumetoksidi, poistaa nitroryhmän viereiseltä metyyliryhmältä protonin ja muodostuvaa anionia stabiloi varauksen delokalisoituminen. Muodostuva anioni on nukleofiilinen ja reagoi elektrofiilisen dietyylioksalaatin kanssa muodostaen etyyli-o-nitrofenyylipyruvaattijohdannaisen. Muodostuvan tuotteen nitroryhmä voidaan pelkistää happamissa olosuhteissa sinkin avulla tai vedyttämällä platina katalyytin avulla. Seuraavassa vaiheessa nukleofiilinen aminoryhmä reagoi aminofenolipalorypälehapon elektrofiilisen ketoniryhmän kanssa muodostaen enamiinin ja muodostuu aromaattinen indolijohdannainen. Muodostuva etyyli-indoli-2-karboksylaattiesteri voidaan hydrolysoida ja dekarboksyloida indoliksi emäksisissä oloissa kuumentamalla.[1][3][4]

Leimgruber–Batcho-indolisynteesi muistuttaa mekanismiltaan Reissertin indolisynteesiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jonathan Clayden, Nick Greeves, Stuart Warren: Organic Chemistry, s. 779–780. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-927029-3. (englanniksi)
  2. Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. ONR-76. 12th Edition. Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3. (englanniksi)
  3. a b Jie Jack Li: Name Reactions, s. 463. Springer, 2014. ISBN 978-3-319-03979-4. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 23.4.2015). (englanniksi)
  4. Bradford P. Mundy,Michael G. Ellerd,Frank G. Favaloro, Jr.: Name Reactions and Reagents in Organic Synthesis, s. 311. John Wiley & Sons, 2005. ISBN 978-0-471-73986-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 23.4.2015). (englanniksi)