Rauta(III)sulfaatti

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rauta(III)sulfaatti
Iron(III) sulfate.JPG
Tunnisteet
CAS-numero 10028-22-5
13520-56-4 (nonahydraatti)
Ominaisuudet
Molekyylikaava Fe2(SO4)3
Moolimassa 399,91
Ulkomuoto Harmahtava kiteinen aine[1]
Sulamispiste 1 178 °C (vedetön, hajoaa)
480 °C (nonahydraatti, hajoaa)[2]
Tiheys 3,097 g/cm3 (heksahydraatti)[1]
2,0–2,1 g/cm3 (nonahydraatti)[2]
Liukoisuus veteen 4,4 kg/l (nonahydraatti)[2]

Rauta(III)sulfaatti eli ferrisulfaatti (Fe2(SO4)3) on rauta- ja sulfaatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä voidaan käyttää veden puhdistukseen, väriaineena ja muiden rautayhdisteiden valmistamiseen.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huoneenlämpötilassa rauta(III)sulfaatti on harmahtavanvalkoista kiteistä ainetta. Kidevedettömän yhdisteen lisäksi tunnetaan useita kidevedellisiä muotoja kuten monohydraatti (Fe2(SO4)3·H2O), heksahydraatti (Fe2(SO4)3·6H2O), heptahydraatti (Fe2(SO4)3·7H2O) ja nonahydraatti (Fe2(SO4)3·9H2O). Kidevesi poistuu näiden yhdisteiden rakenteesta kuumennettaessa. Rauta(III)sulfaatit liukenee kohtalaisesti veteen ja hydraatit kidevedetöntä yhdistettä runsaammin. Liuetessaan rauta(III)sulfaatti usein hydrolysoituu. Kuumennettaessa rauta(III)sulfaattia 480 °C:n lämpötilaan se hajoaa rauta(III)oksidiksi. Rauta(III)sulfaatti muodostaa alkalimetallisulfaattien ja alumiinisulfaatin kanssa alunoita.[1][3][4][5]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauta(III)sulfaattia voidaan valmistaa hapettamalla rauta(II)sulfaattia väkevien typpi- tai rikkihappojen avulla tai kloorin avulla. Toinen tapa muodostaa yhdistettä on liuottaa rauta(III)oksidia väkevään rikkihappoon.[1][3][4][5] Suomessa ferrisulfaattia valmistaa Kemira Porissa titaanidioksisin valmistuksessa syntyvästä sivutuotteesta.

Rauta(III)sulfaattia käytetään jätevesien puhdistuksessa saostavana kemikaalina, väriaineena ja väriaineiden valmistuksessa, alunoiden valmistuksessa, peittana tekstiilien värjäyksessä ja laboratorioreagenssina.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 318. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. a b c Perry, Dale L.: Handbook of Inorganic Compounds, s. 172. 2. painos. CRC Press, 2016. ISBN 9781439814628. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 19.2.2018). (englanniksi)
  3. a b Alan M. Stolzenberg: Iron Compounds, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2004. Viitattu 26.1.2015
  4. a b Egon Wildermuth, Hans Stark, Gabriele Friedrich, Franz Ludwig Ebenhöch, Brigitte Kühborth, Jack Silver & Rafael Rituper: Iron Compounds, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 26.1.2015
  5. a b Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 555. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 26.1.2015). (englanniksi)