Ranskan–Thaimaan sota
| Ranskan–Thaimaan sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa toista maailmansotaa | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
Ranskan–Thaimaan sota oli rajasota Thaimaan ja Ranskan Indokiinaa hallinneen Vichyn Ranskan välillä toisen maailmansodan aikana marraskuusta 1940 tammikuuhun 1941. Sodan aikana käytiin yhteenottoja maiden vastaisella rajalla maalla, sekä laivastojen välillä merellä. Selvää voittajaa ei ollut, ennen kuin Japani puuttui peliin ja painosti Ranskan taipumaan aselepoon tammikuussa 1941 ja rauhansopimukseen toukokuussa. Thaimaa sai aiemmin Ranskalle menettämiään alueita Laosista ja Kambodžasta, jotka se kuitenkin palautti toisen maailmansodan päätyttyä.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Ranska oli alkanut levittää siirtomaavaltaansa Kaakkois-Aasiaan 1800-luvun aikana, jolloin sen valtaan päätyi Vietnam Indokiinassa. Thaimaan eli silloisen Siamin välit Ranskan kanssa alkoivat rakoilla Ranskan levittäessä valtaansa Indokiinassa. Thaimaa menetti useita aiemmin sille kuuluneita tai siihen tribuutti suhteessa olleita alueita Ranskalle useammissa eri sopimuksissa. Vuonna 1893 Ranskalle luovutettiin Mekongjoen itäpuoliset alueet Laosissa, vuonna 1904 kaksi maakuntaa joen länsipuolella ja vuonna 1907 vielä kolme maakuntaa Kambodžassa.[1]
Voimatasapaino Thaimaan ja Ranskan välillä muuttui toisen maailmansodan sytyttyä. Ranska oli kärsinyt nopeasti tappion natsi-Saksalle Euroopassa. Ranskan Indokiinassa Vichyn Ranskaa uhkasi puolestaan Japani, joka oli hyökännyt Tonkinin alueelle ja pakottanut Ranskan luovuttamaan esimerkiksi lentokenttiä ilmavoimiensa käyttöön. Thaimaassa Ranskan tukala tilanne nähtiin mahdollisuutena saada aiemmin ranskalle menetettyjä alueita takaisin. Marsalkka Phibun Songkhramin johtama japanilaismielinen sotilashallinto oli solminut hyökkäämättömyyssopimuksen Ranskan ja Ison-Britannian kanssa kesäkuussa 1940, mutta sen noudattamista alettiin pitää nyt hyödyttömänä.[2]
Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ranskan armeijan vahvuus Indokiinassa oli 50 000 miestä ja heistä noin 38 000 oli paikallisia joukkoja, joita ei pidetty täysin luotettavina. Vahvimpiin joukkoyksiköihinkuului 5 000 miehen Ranskan muukalaislegioonan 5. rykmentti. Ranskalaisten kalustoon lukeutuivat 30 ensimmäisen maailmansodan aikaista panssarivaunua, sekä saamaan tapaan vanhentuneita tykkejä, joilla oli pulaa myös ammuksista. Ranskan laivaston aluksiin alueella lukeutui kaksi partioalusta, kaksi sluuppia, kaksi tykkivenettä ja kevyt risteilijä La Motte-Picquet.[2]
Thaimaan armeijaan kuului noin 50 000 miestä. Thaimaan ilmavoimat käsittivät 270 lentokonetta. Thaimaan laivastolla oli 93 lentokonetta, sekä suhteellisen suuri määrä laivoja. Laivoihin lukeutuivat kaksi rannikkopanssarilaivaa, neljä sukellusvenettä ja kolme torpeedovenettä Japanista, yhdeksän torpeedovenettä, kaksi miinanraivaajaa ja yhdeksän miinalaivaa Italiasta, sekä kaksi tykkivenettä, kahdeksan torpeedovenettä ja hävittäjä Isosta-Britanniasta. Kaikki alukset eivät kuitenkaan olleet purjehduskunnossa ja miehistön koulutus oli kehnoa.[2]
Sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rajaselkkaukset Ranskan Indokiinan ja Thaimaan välillä alkoivat marraskuussa 1940 Thaimaan lähettäessä sotilasosastoja Mekongjoen yli Kambodžaan. Syttyi yhteenottoja osapuolten joukkojen välillä, joihin ranskalainen amiraali Jean Decoux päätti vastata Thaimaata vastaan tehtävällä hyökkäyksellä maalta ja mereltä. 16. tammikuuta 1941 ranskalaiset hyökkäsivät thaimaalaisten asemia vastaan Yang Dom Koumissa. Hyökkäys tyrehtyi ja thaimaalaiset vastasivat siihen omalla panssarivaunujen vastahyökkäyksellään. Ranskalaisten onnistui kuitenkin lyödä hyökkäys takaisin. Yhteenottojen päätteeksi Thaimaa julisti voittaneensa, mutta todellisuudessa molempien osapuolten joukot vetäytyivät alueelta.[2]
Merellä ranskalaiset olivat päättäneet hyökätä Thaimaan laivastoa vastaan sen päätukikohdassa Sattahipissa ja Koh Changissa. 16. tammikuuta kevyen risteilijän, kaksi tykkivenettä ja kaksi sluuppia käsittänyt ranskalainen laivasto-osasto purjehti Siaminlahdelle tarkoituksenaan iskeä Koh Changiin ennen Sattahipia. Aamulla 17. tammikuuta ranskalaiset yllättivät thaimaalaiset ja upottivat yhden rannikkopanssarilaivan, vanhingoittivat toista, sekä tuhosivat kaksi torpeedovenettä noin puolitoista tuntia kestäneen taistelun aikana. Ranskalaiset eivät kärsineet tappioita, mutta he purjehtivat takaisin Saigoniin 19. tammikuuta.[2]
Myös Thaimaan ilmavoimat osallistuivat sotaan. Ilmavoimien Curtiss Hawk III-koneet tekivät syöksypommituksia. Ranskalaiset olivat puolestaan kaavailleet Bangkokin ilmapommituksia, joihin ei kuitenkaan lopulta ryhdytty.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muutamien merellä ja maalla käytyjen yhteenottojen jälkeen sotaa ei oltu vielä ratkaistu kummankaan osapuolen hyväksi. Japani teki kuitenkin väliintulon Thaimaan hyväksi. Hyökkäyksellä uhaten japanilaiset painostivat ranskalaiset taipumaan Saigonin edustalle saapuneen japanilaisen risteilijä Natorin kannella allekirjoitettuun aseleposopimukseen 31. tammikuuta 1941. Aseleposopimusta seurasi Japanin välitysrauha, johon suostumaan ranskalaisia painosti nyt myös Saksa. Osapuolet kävivät neuvotteluja Japanissa ja 9. toukokuuta 1941 Ranska ja Thaimaa allekirjoittivat rauhansopimuksen Tokiossa. Sopimuksella Thaimaa sai kolme Ranskan Indokiinaan kuulunutta maakuntaa Kambodžassa ja kaksi maakuntaa Laosista. Yhteensä alueella oli kokoa noin 42 000 km².[2]
Thaimaa palautti sopimuksella saamansa alueet Ranskalle ranskalaisten joukkojen palatessa Indokiinaan syyskuussa 1945 toisen maailmansodan jälkeen.[2] Virallinen sopimus asiaa koskien saatiin aikaan vuonna 1946 ja vastineeksi Ranska tuki Thaimaan pääsyä Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi.[1] Tarkasti rajan kulusta ei ollut yhteisymmärrystä ja Thaimaalla oli sittemmin rajakiistoja Ranskan Indokiinasta itsenäistyneiden Laosin ja Kambodžan kanssa.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Harold E. Smith, Gayla S. Nieminen ja May Kyi Win: Historical dictionary of Thailand, s. 114–115. 2. painos. The Scarecrow Press, 2005. ISBN 0-8108-5396-5. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Spencer C. Tucker: The Encyclopedia of the Vietnam War, s. 391–392. Toinen painos. ABC-CLIO, 2011. ISBN 978-1-85109-960-3. (englanniksi)
|
