Ramilliesin taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ramilliesin taistelu
Osa Espanjan perimyssotaa
Päiväys23. toukokuuta 1706
PaikkaRamillies, nykypäivän Vallonian Brabantissa, Belgiassa
Lopputulos Suurliiton voitto
Osapuolet
Komentajat
Vahvuudet
  • 62 000 miestä
  • 90 kanuunaa
  • 20 mörssäriä
  • 60 000 miestä
  • 62 kanuunaa
Tappiot
  • 1 066 kuollutta
  • 2 597 haavoittunutta
13 000 kuollutta ja haavoittunutta sekä 6 000 vangittua

Ramilliesin taistelu käytiin 23. toukokuuta 1706 Espanjan perimyssodan aikana. Suurliiton – Itävalta, Englanti ja Alankomaiden tasavalta – kannalta taistelua olivat edeltäneet vuoden 1705 tuloksettomat sotaretket Bourbon-suvun armeijoita vastaan, joita johti Ranskan kuningas Ludvig XIV. Vaikka liittoutuneet olivat vuonna 1705 vallanneet Barcelonan, he olivat joutuneet keskeyttämään sotaretkensä Mosel-joella, Espanjan Alankomaissa heidän hyökkäyksensä ei ollut edennyt ja Pohjois-Italiassa he olivat kärsineet tappion. Vastustajiensa takaiskuista huolimatta, Ludvig XIV oli halukas tekemään rauhan – mutta hän halusi sen kohtuullisilla ehdoilla. Tästä syystä, ja lisäksi pitääkseen aloitteen itsellään, Ranska ja sen liittolaiset aloittivat hyökkäyksen vuonna 1706.

Suurliiton joukot murskasivat vastustajansa vajaassa neljässä tunnissa. Taistelun seurauksena liitto valtasi muun muassa Brysselin, Bruggen ja Antwerpenin. Sotaretken lopussa Villeroin armeija oli ajettu pois suurimmasta osaa Espanjan Alankomaita.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1704 Blenheimin taistelussa katastrofaalisen tappion kärsinyt Ranska sai seuraavana vuonna hieman armonaikaa. Marlboroughin herttuan vuoden 1705 sotaretken – hyökkäys Ranskaan Moselin laakson kautta – tarkoituksena oli viimeistellä Blenheimissa aloitettu työ ja suostutella kuningas Ludvig XIV tekemään rauha, mutta suunnitelman estivät sekä littolaiset että viholliset. Marlboroughin hollantilaisten liittolaisten haluttomuus jättää rajansa paljaaksi joukoista uuden riskialttiin seikkailun vuoksi, oli kiistänyt häneltä aloitteen,[1] mutta vielä merkittävämpää oli Badenin rajakreivin ilmoitus siitä, ettei tämä voisi antaa suurta määrää joukkoja tulevaan taisteluun. Tämä johtui osaksi äkillisestä joukkojen siirtämisestä Reiniltä täydentämään prinssi Eugenen joukkoja Italiassa, ja osaksi Badenin terveydentilan heikkenemisestä, joka aiheutui edellisenä vuonna saadusta vakavasta jalkavammasta Schellenbergin rynnäkössä. Lisäksi Marlboroughin piti suoriutua keisari Leopold I:n kuolemasta toukokuussa ja Joosef I:n valtaannoususta, mikä väistämättömästi vaikeutti asioita Suurliitossa.[2]

Myös Ranskan kuninkaan sinnikkyys ja hänen kenraaliensa ponnistelut kartuttivat Marlboroughin vaikeuksia.[3] Painostaen tuntuvasti hollantilaisten komentajaa kreivi Overkirkiä, marsalkka Villeroi valtasi Huyn 10. kesäkuuta ennen kiiruhtamistaan kohti Liégeä. Marsalkka Villarsin painostaessa Moselilla, liittolaisten komentaja – jonka täydennykset alkoivat olla kriittsessä tilassa – joutui perumaan sotaretkensä 16. kesäkuuta. ”Mikä häväistys Marlboroughille”, ilakoi Villeroi, ”tehdä nyt vääriä liikkeitä ilman tulosta!”[4] Marlboroughin lähdettyä pohjoiseen, ranskalaiset siirsivät joukkojaan Moselin laaksosta täydentämään Villeroita Flanderissa, samalla kun Villars marssi Reinille.[5]

Englantilais-hollantilaiset joukot saivat hyvitystä epäonnistuneelle Mosellen sotaretkelle menestyksestä Elixheimissa ja Brabantin puolustuslinjojen ylittämisestä Espanjan Alankomailla (myös Huy vallattiin takaisin 11. heinäkuuta), mutta mahdollisuus saada ranskalaiset lopulliseen taisteluun onnistui välttämään Marlborough’ta.[6] Vuosi 1705 osoittautui lähes täysin hedelmättömäksi herttualle, jonka sotilaallisia pettymyksiä kompensoi vain osaksi pyrkimykset diplomaattisella rintamalla missä, Düsseldorfin, Frankfurtin, Wienin, Berliinin ja Hannoverin hoveissa, Marlborough pyrki vahvistamaan tukea Suurliitolle ja siteeraamaan pikaisen tuen lupauksia seuraavan vuoden sotaretkelle.[7]

Alustavat tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

11. tammikuuta 1706 Marlborough saapui viimein Lontooseen diplomaattisen kiertueensa päätteeksi, mutta hän oli jo ollut suunnittelemassa strategiaansa seuraavalle vuodelle. Ensimmäinen vaihtoehto (vaikka on epävarmaa missä määrin herttua oli sitoutunut sellaiseen hankkeeseen) oli suunnitelma hänen joukkojensa siirtäminen Espanjan Alankomailta Pohjois-Italiaan; siellä hän aikoi yhdistyä prinssi Eugenen joukkoihin kukistaakseen ranskalaiset ja suojata Savoijia valloittamiselta.[8] Savoiji toimisi sitten porttina Ranskaan vuorisolien kautta tai merivoimien tuella tehdyn hyökkäyksen kautta Välimeren rannikkoa pitkin Nizzan ja Toulonin välityksellä, kytkien vastakahdentuneiden Liittoutuneiden pyrkimysten kanssa Espanjassa.[9] Vaikuttaa siltä, että herttuan lempihanke oli palata Mosellen laaksoon (missä marsalkka Marsin oli äskettäin ottanut komennon Ranskan joukoista) ja yrittää jälleen kerran edetä Ranskan sydämeen.[10] Mutta näistä ratkaisuista tuli pian teoreettisia. Hieman jälkeen Marlboroughn saapumisen Alankomaiden tasavaltaan 14. huhtikuuta, uutiset tulivat perille suurista Liittoutuneiden takaiskuista laajemassa sodassa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barnett, Correlli: Marlborough. Wordsworth Editions Limited, 1999. ISBN 1-84022-200-X. (englanniksi)
  • Chandler, David G.: Marlborough as Military Commander. Spellmount Ltd, 2003. ISBN 1-86227-195-X. (englanniksi)
  • Falkner, James: Ramillies 1706: Year of Miracles. Pen & Sword Books Ltd, 2006. ISBN 1-84415-379-7. (englanniksi)
  • Lynn, John A.: The Wars of Louis XIV, 1667–1714. Longman, 1999. ISBN 0-582-05629-2. (englanniksi)
  • Trevelyan, G. M.: England Under Queen Anne: Ramillies and the Union with Scotland. Longmans, Green and co., 1932. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Barnett: Marlborough, s. 140.
  2. Chandler: Marlborough as Military Commander, s. 154.
  3. Falkner: Ramillies 1706: Year of Miracles, s. 18.
  4. Chandler: Marlborough as Military Commander, s. 157.
  5. Lynn: The Wars of Louis XIV, 1667–1714, s. 298.
  6. Barnett: Marlborough, s. 152.
  7. Chandler: Marlborough as Military Commander, s. 164.
  8. Barnett: Marlborough, s. 158.
  9. Trevelyan: England Under Queen Anne: Ramillies and the Union with Scotland, s. 102.
  10. Chandler: Marlborough as Military Commander, s. 169.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Battle of Ramillies