Ruben Nirvi
| Ruben Nirvi | |
|---|---|
 Ruben Nirvi vuonna 1965. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Ruben Erik Nirvi |
| Syntynyt | 16. joulukuuta 1905 Askola |
| Kuollut | 26. tammikuuta 1986 (80 vuotta) Helsinki |
| Koulutus ja ura | |
| Tutkinnot | Helsingin yliopisto |
| Tutkimusalue | leksikografia |
| Tunnetut työt | Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä (väitöskirja) |
Ruben Erik Nirvi (vuoteen 1928 Snirvi; 16. joulukuuta 1905 Askola – 26. tammikuuta 1986 Helsinki) oli suomalainen kielitieteilijä.[1] Hän oli Helsingin yliopiston suomalaisen filologian apulainen 1955–1957 ja suomen kielen henkilökohtainen ylimääräinen professori 1957–1972. Hän oli suomen ja erityisesti inkeroismurteiden erikoistuntija. Hän väitteli filosofian tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1944 (Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä: Riista- ja kotieläintalous).[2][3]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nirvi kirjoitti ylioppilaaksi 1925 Porvoossa.[4] Asepalveluksensa suoritettuaan hän aloitti Helsingin yliopistossa opinnot 1926 pääaineenaan suomen kieli ja kirjallisuus. Jo opiskeluaikoinaan hänen mielenkiintonsa kohdistui karjalaisuuteen ja kesäaikansa 1928–1931 Nirvi vietti keräten sanastoa ja sanontoja Suistamossa. Noin 1 500 neliökilometrin laajuisen karjalaispitäjän keski- ja pohjoisosien murre kytkeytyi Suojärveen, kaakkoisosissa puhuttiin Salmin ja Impilahden itäosien tapaan aunukselaismurretta. Nirvi laati keräämänsä aineiston pohjalta vuonna 1932 julkaistun opinnäytetyönsä, joka julkaistiin SKS:n Suomi-kirjassa ja jota karjalan kielen tutkijat ovat käyttäneet tärkeänä lähteenä.[5][6]
Työura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nirvi toimi lukuvuoden 1931–1932 suomen kielen lehtoraattina Oulun lyseossa ja auskultoi sen jälkeen Suomalaisessa normaalilyseossa. Hän alun perin tähtäsi koulutusalalle, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun hän sai syksyllä 1933 Sanakirjasäätiöltä toimeksiannon kerätä kansankielen sanastoa Kiihtelysvaarassa. Työ ei rajoittunut pelkästään kapean murresanaston keräämiseen, vaan tavoitteena oli koota täydellinen sanasto. Neljän vuoden työn jälkeen Nirvi oli kerännyt 40 000 sanaa selityksineen ja esimerkkeineen. Sanakokoelma tallennettiin Sanakirjasäätiön arkistoon Helsinkiin ja se oli tarkoitus sisällyttää Kansankielen sanakirjaan.[5]
Väitöskirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nirvi alkoi laatia väitöskirjaa, jota varten hän perehtyi viron, vatjan, vepsän ja liivin kieliin. Hän siirtyi Helsinkiin Sanakirjasäätiön assistentiksi ja vuonna 1939 hän pääsi Tarttoon kahdeksaksi kuukaudeksi tutkimaan viron kieltä Viron valtion myöntämän apurahan turvin. Tutkimustyö keskeytyi ensin kertausharjoitusten ja sitten talvisodan syttymisen vuoksi.[5]
Talvisodassa Nirvi toimi joukkueenjohtajana Kollaan rintamalla.[5] Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni.[7] Tutkimustyön jatkaminen ei ollut mahdollista Nirvin kotiuduttua pari–kolme kuukautta taistelujen päättymisen jälkeen, sillä arkistot oli viety pommisuojiin ja hajautettu maaseudulle.[5] Haavoituttuaan jatkosodassa 1942 Nirvi määrättiin palvelemaan tiedotustoiminnan tarkastusvirastossa.[7] Nirvin väitöskirja Sanankieltoja ja niihin liittyviä kielenilmiöitä itämerensuomalaisissa kielissä tarkastettiin maaliskuun 1. päivänä 1944 pommitusten pahoin vahingoittaneessa Helsingin yliopistossa. "Sanankielloilla" tarkoitettiin esimerkiksi petoeläimistä sekä pyyntiin ja maatalouteen liittyneistä ilmiöistä käytettyjä kiertoilmaisuja. Oli yleistä, että eläinten kuviteltiin ymmärtävän ihmisten puhetta, ja näin ollen esimerkiksi sudesta puhuttaessa käytettiin nimityksiä hukka, metsähinen, aidantakainen, pitkähäntä, ruotsista lainattua huntti-sanaa tai venäjästä johdettua nimitystä volkka. Karhusta käytetyistä nimityksistä kertova luku on väitöskirjan laajin ja sisältää yli 50 sivua.[5]
Sotien jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nirvi jatkoi tiedotustoiminnan tarkastusviraston sensorin tehtävissä vuoteen 1947.[2] Vuonna 1948 hänet nimitettiin Helsingin yliopiston suomen kielen dosentiksi. Sodan jälkeinen aika oli vaikeaa humanistiselle tutkimukselle sillä valtionapua oli leikattu. Nirvin tutkimus Synonyymitutkimuksia, jossa käsiteltiin sukulaisnimien synonyymejä, kuitenkin painatettiin SKS:n kustannuksella vuonna 1952. Tutkimuksessa oli käytetty pohjana laajaa suomalais-karjalaista aineistoa. Virolaisiin arkistoihin ei tuolloin ollut pääsyä, joten lähteinä käytettiin sanakirjoja. Vuonna 1955 Nirvi nimitettiin apulaisprofessoriksi ja 1957 hänestä tuli ylimääräinen professori.[5]
Professorikauden kolme merkittävintä teosta olivat Sanoja ja käyttäytymistä I (1955) ja II (1964) sekä 1971 ilmestynyt Inkeroismurteiden sanakirja. Jälkimmäisen pohjana oli osin Nirvin itsensä inkerikoilta keräämä aineisto. Nirvi jäi eläkkeelle ylimääräisen professorin virastaan 1972, mutta jatkoi Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön aloitteesta 1930-luvulla Kiihtelysvaarasta keräämänsä aineiston saattamista sanakirjamuotoon. Säätiön murrejaoksen puheenjohtaja Aimo Turusen toimittama Kiihtelysvaaran murteen sanakirja ilmestyi kymmenosaisena, 2 570-sivuisena teoksena 1974−1981.[5]
Vuonna 1981 Nirvi palasi tutkimuksessaan eläinten nimien poikkeukselliseen käyttöön. Petojen nimitykset kosinta- ja hääsanastossa kertoo esimerkiksi susimisesta, jolla tarkoitetaan Karjalassa morsiuslahjojen keräämistä. Nuorta naimatonta miestä saatettiin kutsua hurtaksi tai ahmaa tai mäyrää tarkoittavalla nimityksellä kamppi.[5] Nirvin viimeinen tutkimus käsitteli turkiseläinten, kuten majavan, näädän ja soopelin nimityksiä paikannimissä.[7]
Nirvi painotti sosiaalipsykologisten ja uskonnollisten seikkojen vaikutusta sananvalintoihin. Hän analysoi sanojen asiataustat ja eritteli niiden merkitysaluetta, tunnisti rinnakkaiskehittymiä ja eritteli mahdollisia kehityslinjoja. Työssään Nirvi oli ennen kaikkea omistautunut tutkija, hän ei ollut kiinnostunut oppiriidoista eikä valta-asetelmista.[7] Nirviä on arvostettu erityisesti karjalan henkisen perinteen tallentajana.[5]
Nirvi kuoli vaikeaan sairauteen Helsingissä tammikuussa 1986.[4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 575. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8.
- ↑ a b R. E. Nirvi (Arkistoitu versio) Helsingin yliopisto.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 6, p. 417. Otava 1968.
- ↑ a b Professori R. E. Nirvi. Helsingin Sanomat, 2.2.1986, nro 31.
- ↑ a b c d e f g h i j Ruoppila, Veikko: R. E. Nirvi – karjalaisen perinteen tallentaja ja tutkija. Karjala, 20.2.1986, nro 8.
- ↑ R. Nirvi, Suistamon keskusmurteen vokalismi, Suomi 22.9.1932 NO 13
- ↑ a b c d J.S.: R. E. Nirvi 16.12.1905 – 26.1.1986. Sanastaja, 15.4.1986, nro 130.
| ||||||||||||||||||
