Tämä on lupaava artikkeli.

Puolan uhkavaatimus Liettualle 1938

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Liettuan kiistellyt alueet kartalla korostettuna. Vilnan alue oransilla.

Puola lähetti uhkavaatimuksen Liettualle 17. maaliskuuta 1938. Uhkavaatimus edellytti, että Liettua aloittaisi diplomaattiset suhteet Puolan kanssa kahden vuorokauden kuluessa. Uhkavaatimuksen mukaan Liettuan kieltäytyessä Puola aloittaisi sodan Liettuaa vastaan. Liettua oli kieltäytynyt solmimasta tavanomaisia diplomaattisuhteita, koska Puola oli 1920-luvun alusta lähtien miehittänyt Liettuan pääkaupunkinaan pitämää Vilnaa. Uhkavaatimuksen johdosta Liettua solmi diplomaattisuhteet Puolan kanssa.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa Liettua joutui taistelemaan itsenäisyyssotaa Saksan tukemaa ”Länsi-Venäjän vapautusarmeijaa”, Neuvosto-Venäjän puna-armeijaa sekä Puolan joukkoja vastaan.[1][2][3][4]

Liettua oli saanut Vilnan alueen haltuunsa ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Marsalkka Józef Piłsudski antoi salaisen käskyn kenraali Lucjan Żeligowskille järjestää Keski-Liettuan "kapina" ja kaapata Vilna[5] laittaen hänet 1. Liettualais-Valkovenäläisen Jalkaväki-Divisioonan komentoon, joka koostui suurelta osin yksilöistä Kresyn alueelta.[6][7] Lavastetun "kapinan" tarkoituksena oli säilyttää Puolan virallinen maine kansainvälisesti samalla Vilnan haltuunsaamisesta huolimatta, sillä Kansainliitto oli sovittelijana myös muissa Puolaan liittyvissä kiistakysymyksissä, etenkin liittyen Danzigin vapaakaupunkiin ja Ylä-Sleesiaan, ja suora aggressio Liettuaa kohtaan olisi haitannut Puolan neuvotteluja.[8] Żeligowskin kapinaa oli suunniteltu jo 1920 syyskuun puolestavälistä asti[9] ja Piłsudski oli ottanut suunnitelmaa koskien yhteyttä Żeligowskiin syyskuun jälkipuolella.[7] 1. lokakuuta operaation suunnittelussa kenraali Józef Haller sanoi, että Vilnan miehittämisen lisäksi tarpeeseen voisi tulla myös Kaunasin uhkailu ja Liettuan hallituksen muuttaminen.[10] Puolan hyökkäykseltä Vilnaa pystyi suojaamaan vain kaksi liettualais-pataljoonaa, jotka olivat asemissa Merkys-joen ohella Jašiūnain ja Rūdninkain lähellä.[11] Pääosa liettualaisten asevoimista oli vielä Suwałki-alueella, Druskininkain kaupungista ja Varėnan pikkukaupungista länteen. Ilman rautatietä liettualaisyksiköt eivät päässeet helposti puolustamaan Vilnaa.[12] Kun ilmeni, että Żeligowski ei jättäisi hyökkäystään Vilnaan vaan jatkaisi sieltä eteenpäin, juuri Liettuan armeijan komentajaksi palautettu Silvestras Žukauskas määräsi kaupungin evakuoitavaksi 8. lokakuuta iltapäivällä.[11]

Puolan asevoimien päästessä Vilnan lähettyville valtausyritys viivästyi vastarinnan johdosta seuraavaan päivään. Kummallekin puolelle koitui "muutama miestappio".[13][14] 12. lokakuuta 1920, Żeligowski julisti Keski-Liettuan tasavallan itsenäisyyden Vilna pääkaupunkina,[15] mutta puolalainen historioitsija Jerzy J. Lerski on luonnehtinyt tätä Keski-Liettuan tasavaltaa Puolan nukkevaltioksi.[16]

Żeligowskin "kapina" uhmasi Kansainliiton järjestämää aselepoa, vannottamista rajakiistojen ratkaisemiseen neuvottelukeinoin ja Suwalki-sopimusta.[17][18] Vaikka Vilnaa tai ympäröivää seutua ei mainittu suoraan Suwalki-sopimuksessa, useat historioitsijat ovat kuvanneet kyseisen sopimuksen juuri sellaisena, joka antoi Vilnan Liettualle.[19][20][21][22][23][24][25][26][27]

Puola oli vaatinut Vilnaa itselleen jo vuonna 1918, kun Liettua oli Saksan miehittämä.[28] Saksa oli aiemmin vuonna 1915 perustellut hyökkäyksensä itään Venäjän imperiumiin propagandalla alistettujen vapauttamisesta "barbaarisen idän" ikeen alta[29][30] ja samalla kohdellut Liettuaa siirtomaana.[31] Saksan miehittämänä liettualaiset olivat menettäneet kaikki poliittiset vapaudet: yksilönvapaus oli ollut rajoitettua ja liettualais-lehdistön toiminta oli ollut aluksi virallisesti kiellettyä.[32] Puolan aluevaatimukseen Liettuan silloinen neuvosto oli vastannut kirjelmässään, että Vilna oli jo perustamisestaan saakka 1300-luvulla ollut Liettuan pääkaupunki, sen valtiollisen ja henkisen elämän keskus, ja että puolalaisten osuus kaupungin väestöstä oli melko pieni.[28] Samanlaisilla perusteilla on kritisoitu Puolan tekemää länsi-Ukrainan kaappausta.[33] Neuvosto-Venäjä oli tehnyt Liettuan kanssa rauhansopimuksen, tunnustanut sen itsenäisyyden ja antanut sille Vilnan jo heinäkuussa 1920,[34][28][18][35] mutta Puola oli uhmannut tätä vaatimalla Vilnaa edelleen itselleen.[28]

Żeligowskin "kapinan" johdosta Liettua katkoi diplomatiasiteet Puolaan.[36] Józef Piłsudski tunnusti 24. elokuuta 1923 Vilnan yliopistossa pitämässään puheessa, ettei Keski-Liettuan tasavallan perustanut kenraaliluutnantti Lucjan Żeligowski ollut vallannut kaupunkia uhmatakseen Piłsudskia, vaan nimenomaan hänen erityismääräyksestään.[37] Piłsudski luonnehti repineensä Suwałki-sopimuksen ja antaneensa valheellisen julkilausuman.[38] Kaiken tämän johdosta Puolan diplomatia joutui kyseenalaiseksi.[39]

23. tammikuuta 1922 33 liettualaista ja valkovenäläistä kulttuuriaktivistia karkotettiin kirjallisesti Vilnasta ja pakkosiirrettiin Liettuaan.[40] Vilna liitettiin Puolan tasavaltaan 24. maaliskuuta 1922.

Liettuan hallitus oli tajunnut, että puolalaiset yrittivät lisätä ekonomista vaikutusvaltaansa Klaipėdan alueella. Liettuan hallitus oli myös tajunnut, että Klaipėdan julistaminen vapaavaltioksi Danzigin/Gdanskin tapaan syksyllä 1922 Pariisissa lisäisi Puolan valtaa alueella ja uhkaisi koko Liettuan itsenäisyyttä. Omana ennakkotoimenpiteenään Liettua lähetti joukkoja Memeliin tammikuussa 1923. Nämä liettualaisjoukot järjestivät Memelissä oman kapinansa, ottivat sen haltuunsa ja nimesivät sen Klaipėdaksi.[41][42] Liettua oli ajoittanut Klaipėda-operaation strategisesti suotuisaan ajankohtaan muutaman päivän päähän siitä, kun Ranska oli hyökännyt Saksan Ruhrin alueelle painostaakseen Saksaa maksamaan sotakorvauksia. Euroopan mediassa Ranskan invaasio Ruhrin alueelle jätti Liettuan Klaipėda-operaation varjoonsa.[42] Liettuan poliitikkojen arvioissa Liettuan Klaipėda-operaatio oli ratkaiseva tekijä siinä pysyisikö Liettua itsenäisenä valtiona vai joutuisiko se Puolan määräysvaltaan.[43]

Jo helmikuussa, onnistuneen Klaipėda-operaation jälkeen, Liettua neuvotteli Kansainliiton kanssa.[44] Kansainliiton neuvosto päätti 3. helmikuuta 1923, että alueelle perustetaan neutraali demarkaatiolinja. Päätös astui voimaan 15. helmikuuta 1923, minkä vuoksi puolalaiset pitivät alueella ainoastaan poliisia omalla puolellaan toivoen välttävänsä vastustusta, jota liettualaiset vapaaehtoisjoukot aiheuttivat. Puolalaiset vetosivat suurlähettiläiden konferenssiin, jotta itärajasta tehtäisiin päätös mahdollisimman nopeasti.[39] Suurlähettiläiden konferenssi ilmoitti samalla, että se voisi myöntää Liettualle oikeuden Memelin alueeseen seuraavilla ehdoilla: alueelle on myönnettävä autonomia, on hyväksyttävä liittoutuneiden kustannukset alueen hallinnassaselvennä, hyväksyttävä Memel suoritukseksi Saksan valtakunnalle määrätyistä sotakorvauksista sekä hyväksyttävä Niemenjoen kansainvälistäminen Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti.[45]

Liettuan Ernestas Galvanauskasin toinen hallitus valitti 18. helmikuuta 1923 Kansainliiton pääsihteerille puolalaisten aiheuttamasta aggressiosta Oranin alueella, mistä puolalaiset syyttivät liettualaisten vapaaehtoisjoukkoja.[46]

Länsivallat hyväksyivät Vilnan Puolalle kuulumisen maaliskuussa 1923.[47] Liettuan tasavallan hallitus kieltäytyi hyväksymästä päätöstä. Vilnan menettämisestä Puolalle tuli Liettuassa jatkuvasti esillä oleva sisäpoliittinen kysymys, eikä status quon hyväksyminen tullut kysymykseen ainoallekaan vallassa pysymään aikovalle hallitukselle. Koska Vilnan menetys oli länsivaltojen takaama, tuli liettualaisista kriittisiä Versailles’n rauhansopimuksen suhteen, mikä eristi maata diplomaattisesti voittajavalloista.[48]

Puolan tasavallan suosituksen mukaisesti Vilnan asemasta päätettiin, että sitä käsitellään 28. kesäkuuta 1919 solmitun vähemmistöjen sopimuksen perusteella eikä kysymyksenä alueesta, jolla vallitsi kiista itsenäisyydestä.[49] Tosiasiassa Puola ei itse kunnioittanut vähemmistöjen sopimusta ja sorti etnisiä vähemmistöjä siinä missä Liettuakin[50][51], mikä lisäsi monien mielessä separatististen kansallismielis-ryhmittymien vetovoimaa ja loi vihamielisyyksiä puolalaisten ja vähemmistöjen, joka alkaisi elämään omaa elämäänsä Puolan jouduttua valloitetuksi.[52] Vuonna 1927 jännitteet Puolan ja Liettuan välillä lisääntyivät, kun Puola sulki taas 48 liettuankielistä koulua ja pakkosiirti 11 liettualais-aktivistia lisää.[50] Puolan hallinnon toimia Vilnan alueella on sanottu liettualaisten etnosidiksi[53] ja tätä asiaa on tutkinut myös Liettuan Kansanmurhan ja vastarinnan tutkimuksen keskus.[54]

Liettua ei tunnustanut historiallisen pääkaupunkinsa menetystä vaan vuonna 1928 Vilna kirjattiin perustuslakiin Liettuan pääkaupungiksi.[28][55] Puolan ja Liettuan rajalla liikenne ja postinkin kulku oli kielletty.[56] Vaikkei Liettuan ulkoasiainministeriö esittänyt Neuvostoliiton ottamista mukaan asian ratkaisuun, muodostui vaikutusvaltainen liettualainen liike, jonka mukaan Euroopan valtioiden ei pidä ratkaista Vilnan kysymystä ilman Venäjää. Antanas Smetona puhui jopa siitä, että Vilna pitäisi ottaa takaisin Puolalta Venäjän tuella.[39]

Alueen valtaväestöä olivat puolalaiset, juutalaiset ja valkovenäläiset, mutta alueella oli myös suuri liettualainen vähemmistö.[57] Vuonna 1937 Vilnan asukkaista oli 54 % puolalaisia ja 41 % juutalaisia.[28]

Aikaisin vuonna 1933 Puolan ja Saksan diplomaattivälit muuttuivat suotuisiksi. Huhtikuussa 1933 Puolan ulkoministeri Józef Beck, johon muut hallitukset suhtautuivat epäluottavaisesti,[58][59] teki elettä siihen suuntaan, jonka Saksan puolelta Hans-Adolf von Moltke tulkitsi "epäsuoraksi pyynnöksi päästä suoriin yhteyksiin Saksan kanssa". Hitler puolestaan kannusti samaa Puolan ja Saksan välille 2. toukokuuta 1933 sanomalla Puolan Saksan-lähettiläälle, Alfred Wysockille, ettei allekirjoittanut "näkemystä, joka kyseenalaistaisi Puolan oikeuden olemassaoloon". 17. toukokuuta Hitler sanoi Reichstag-puheessaan, että hän ei pitänyt puolalaisten muuttamista saksalaisiksi mahdollisena. Tätä seurasi jännitteiden löyhentyminen heinäkuussa 1933 Danzig-kysymyksen suhteen. Syyskuussa 1933 Genevan yleisessä maailman aseistariisunnan konferenssissa Puolaa edusti Józef Beck ja Saksaa edustivat Konstantin von Neurath ja Josef Göbbels.[60] Koska Saksan sotilasmahti oli Hitlerin ideologian ja ulkopolitiikan määrittävä tekijä, aseistariisuminen ei tullut hänelle kysymykseenkään,[61] joten Hitler veti Saksan pois Genevan neuvotteluista vedoten siihen tekosyyhyn, että muut maat eivät olleet halukkaita riisuutumaan aseista ja siksi Saksaa ei tulisi pakottaa samaan.[62] Seuraavassa kuussa Puolan lähettiläs Berliiniin kysyi Hitleriltä voisko Saksan Geneva-neuvotteluista poistumisesta koituneita turvallisuushuolia Puolalle korvata "suorilla saksalais-puolalais-suhteilla". Hitler vastasi, että hän näki Puolan "etuvartioasemana Aasiaa vastaan", ja ehdotti julistusta, joka sulkisi ulos Saksan ja Puolan välisen sodan mahdollisuuden. Neuvottelut sopimuksesta saatiin nopeasti päätökseen tammikuussa 1934.[63] Hitlerille Saksa-Puola-hyökkäämättömyysjulistus oli ensimmäinen astinkivi, jonka hän pystyisi esittämään Saksassa merkkinä diplomatiataidoistaan ja kansainvälisesti merkkinä mukamas rauhanomaisista aikeistaan. Se oli myös merkki Ranskan diplomaattisten allianssien heikkenemisestä Saksan ympärillä, etenkin koska se oli neuvoteltu salassa.[64]

Tsekkoslovakiassa Saksa-Puola-hyökkäämättömyysjulistus sai poliittisen eliitin vihaiseksi.[65] Tiedotus koko julistuksesta tuli vain neljä päivää sen jälkeen, kun Puolan ja Tsekkoslovakian ulkoministerit eli vastaavasti Jozef Beck ja Edvard Beneš olivat jutelleet. Beneš sanoi brittien Prahan-lähettiläälle, Joseph Addisonille, että sopimus oli "selkäänpuukotus", ja lisäsi tämän korostavan miten Puola oli "hyödytön maa", joka ansaitsisi tulla hajotetuksi uudelleen.[66] Näihin aikoihin Benešin saivat erityisen vihaiseksi Puolan hallituksen kontrolloiman ja oikeistolaisen lehdistön lausunnot, jotka syyttivät tsekkejä puolalaisten kaltoinkohtelusta Trans-Olzan alueella, ja käsitys, että Puola lietsoi slovakialais-kansallismielisiä.[67] Ranskan puolella Saksa-Puola-sopimusta arvostelevien silmissä koko sopimus vaikutti viittaavan siihen, että Puola olisi epäluotettava liittolainen.[68] Ranskalainen historioitsija Jean-Baptiste Duroselle näkee Piłsudskin ja Beckin toiminnan "1800-luvun tyylisenä ulkopolitiikkana täynnä salamyhkäisyyttä ja kyynisyyttä",[69] Britti-historioitsija Hugh Seton-Watson on luonnehtinut "reviirillistä ahneutta" yhdeksi Puolan ulkopolitiikan kulmakivistä[70] ja näkee vuoden 1934 Saksa-Puola-julistuksen "aktiivisen Saksa-Puolan yhteistyön" alkuna "itä-Euroopan hyökkääväksi muovaamiseksi".[71] Saksalaiset historioitsijat Klaus Hildebrand ja Andreas Hillgruber ovat luonnehtineet Puolaa laajentumis-pyrkimyksellisenä maana, ilmeten Varsovan toimina Liettuaa, Tsekkoslovakiaa ja Neuvosto-Venäjää kohtaan.[72][73] Stephen Kotkin kertoo, että jotkut Puolan hallitsevissa piireissä fantasioivat Puola-Saksan yhteishyökkäyksestä Neuvostoliittoon, mitä natsi-viranomaiset uskottelivat kylmästi.[74] Mitä taas tuli Puolan asenteeseen Liettuaa kohtaan, Anatol Lieven näkee vuotta 1939 edeltäneen puolalais-liettualais-kulttuurin yhdistelmänä keskiaikaisen Liettuan romantisointia ja halvenksuntaa moderneja liettualaisia kohtaan [75] ja kertoo puolan oppineiden pitäneen Liettuaa omintakeista murretta puhuvana talonpoikaissikermänä, ei valtiona lainkaan, mikä vieraannutti uutta Liettuan älymystöä.[76]

Piłsudskin kuoltua vuonna 1935 Puolan etnisten vähemmistöjen pakko-polonisaatio kiihtyi entisestään. Vuonna 1936, kun voivodi Ludwik Bociański otti käyttöön liettualais-vastaisen salaisen asiakirjan, mistä tuloksena oli lähestulkoon kaikkien liettualais-koulujen, -lukusalien ja järjestöjen sulkeminen. Näiden jäsenet joko vangittiin tai pakkosiirrettiin.[77] Noin 400 liettuankielistä lukusalia ja kirjastoa suljettiin Puolassa aikavälillä 1936-1938.[51]

Rajalla sattui useita ampumavälikohtauksia puolalaisten ja liettualaisten välillä.[78] Puolan ja Liettuan vastaisella rajalla tapahtui 11. maaliskuuta 1938 ampumavälikohtaus, jonka seurauksena yksi puolalainen sotilas kuoli.[79][80] Liettualaiset löysivät ruumiin omalta puoleltaan rajaa ja palauttivat sen puolalaisille 12. maaliskuuta. Puolalainen lehdistö julisti, että tapaus oli sattunut Liettuan provokaation takia. Puolassa järjestettiin Liettuan vastaisia mielenosoituksia.[81]

Uhkavaatimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolan Tallinnan-lähettiläs esitti 17. maaliskuuta 1938 Liettuan-lähettiläälle uhkavaatimuksen, jolla Liettuaa vaadittiin avamaan diplomaattisuhteet Puolan kanssa 48 tunnin kuluessa.

Liettuan kansainvälinen tuki jäi heikoksi. Neuvostoliitto uhkasi Puolaa Liettuan vastaisen sodan syttyessä hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomisella, mutta teki selväksi halunsa välttää aseellista konfliktia.[82] Tämä aseellisen konfliktin välttämisen halu on liitetty Japanin imperiumin uhkaan idästä.[81] Koska aseellinen apu Liettualle olisi vaatinut Neuvostoliittoa hyökkäämään joko Puolaan tai Latviaan,[83] Neuvostoliitto olisi joutunut sotimaan kahdella rintamalla samaan aikaan.[81] Neuvostoliitto kehotti Puolan kanssa liittoutunutta Ranskaa de-eskaloimaan jännitteitä ja tuottamaan uhkavaatimuksesta maltillisemman version.[84]

Liettuan liittolainen Latvia yritti saada Viron kanssa aikaan julkilausuman, jolla Liettuaa painostettaisiin sopimusratkaisuun. Julkilausuma kaatui kuitenkin Viron vastustukseen. Ranska ja Yhdistynyt kuningaskunta halusivat välttää sodan syttymisen Euroopan epävakaan tilanteen takia.[78] Lisäksi Saksa oli uhkavaatimusta seuranneena päivänä keskittänyt joukkoja Liettuan vastaiselle rajalleen liittyäkseen mahdolliseen Puolan hyökkäykseen, mikäli Liettua ei hyväksyisi Puolan uhkavaatimusta. Saksalaisten tavoitteena oli saada käsiinsä kiistelty Klaipėdan eli Memelin alue,[80] jonka lisäksi miehittäisivät merkittävän osan länsi-Liettuasta, mikäli Puolan ja Liettuan välillä puhkeaisi aseellisia selkkauksia.[82] Saksalaisilla oli valmiudessa noin 1 000 SS- ja SA-joukkojen jäsentä Tilsitissä, sekä armeijan 1. divisioona. Puola oli keskittänyt rajalleen noin 50 000 miestä kahdesta divisioonasta, joiden lisäksi sillä oli useita divisioonia reservissä. Romanian Bukarestin media arvioi Liettuan rajalla olevan peräti 60 000 Puolan sotilasta toimintavalmiudessa. Mikäli Liettua ei tyydyttäisi Puolan vaatimuksia, näiden joukkojen tehtävänä olisi miehittää Kaunas ja poistua sieltä vasta, kun Puola katsoisi vaatimuksensa tulleen täytetyiksi. Liettua saattoi tarpeen vaatiessa koota 120 000–135 000 sotilasta 24–72 tunnin kuluessa, mikäli liikekannallepanoon ryhdyttäisiin.[85][81]

Natsi-Saksa ehdotti, että Liettua myöntyisi Puolan vaatimuksiin.[82]

Liettuassa hallitus kokoontui käsittelemään asiaa Kaunasissa. Liettuan armeijan komentaja Stasys Raštikis antoi hallitukselle lausunnon, jonka mukaan Liettuan armeija ei kykenisi puolustautumaan Puolan armeijan hyökkäystä vastaan. Lausunnolla oli ratkaiseva merkitys päätöksenteossa ja Liettua suostui lopulta Puolan vaatimuksiin.[78]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liettuan tiukkaa Puolan vastaista politiikkaa ajanut pääministeri Juozas Tūbelis erosi ja hänen tilalleen virkaan astui Vladas Mironas. Kansan silmissä vastuun Liettuan nöyrtymisestä kantoi presidentti Antanas Smetona. Liettuan turvallisuuspalvelun tekemän mielialaraportin mukaan yleinen mielipide oli ollut taistelun kannalla. Uhkavaatimuksen hyväksymisen jälkeen jouduttiin lakkauttamaan Vilnan vapautuksen järjestö ja Vilna-rahasto, sekä Mūsu Vilinus eli ”Meidän Vilna” -lehti. Vilnaan avattiin Liettuan konsulaatti. Uhkavaatimuksen jälkeen myös Smetonasin autoritääristä hallintoa vastaan alkoi syntyä painetta. Aiemmin kielletyt poliittiset puolueet ja populistit aloittivat toimintansa uudelleen Ašis eli ”Akseli”-nimisenä liittoumana.[78] Vaikka vähän ennen Puolan uhkavaatimusta Liettualle tapahtunut Itävallan liittäminen natsi-Saksaan vaikutti saamalla Euroopassa enemmän huomiota [80] ja näin tekemällä Hitlerin arvion mukaan Memelin alueen välittömästä tavoittelusta strategisesti epäsuotavaa ja status quo -tilan ylläpitämisestä toivottavaa kunnes Itävallan Anschlussista olisi kulunut riittävästi aikaa,[82] Puolan uhkavaatimus Liettualle oli omiaan paitsi lisäämään Euroopassa yleistä jännitteen ja pelon ilmapiiriä myös lieventämään Itävallan Anschlussia seurannutta painetta Saksaa kohtaan ja koettelemaan Neuvostoliiton halukkuutta turvata omia etujaan Itä-Euroopassa.[86] Jopa Puolaa kohtaa myötämielisempi historiankirjoitus on joutunut tunnustamaan Liettuan kiristämisen ja Tsekkoslovakian alueiden anneksoinnin noin räjähdysherkkänä ajanjaksona kansallismieliseksi holtittomuudeksi. [87]

Jopa sen jälkeen, kun Liettuan uusi toukokuun 1938 konstituutio kaikui aiempaa konstituutiota siitä, että Vilna on lakiin perustuen Liettuan pysyvä pääkaupunki ja Kaunas vain väliaikainen pääkaupunki,[88] Puola jatkoi liettualais-järjestöjen sortamista Vilnassa.[88][81]

Läntiset diplomatiat, etenkin Britannia, varoittivat Puolaa, että tämän uhkavaatimus Liettualle antoi natsi-Saksalle liian helposti hyväksikäytettävän esimerkin, jolla levittää vaikutusvaltaansa Puolan haitaksi. Läntisten demokratioiden varoitus toteutuikin vuosi myöhemmin. Puolan kohtaloksi koitui se suuri ironia, että natsi-Saksa sai hallintaansa tärkeitä alueita Puolan rajoilla pohjoisessa ja etelässä, ja että Puola itse edisti tämän tilanteen syntymistä osallistumalla Tsekkoslovakian hajottamiseen[89] ja heikentämällä Baltian maiden, etenkin Liettuan, asemaa.[90] Sekä Liettuassa että Liettuan ulkopuolella pelättiin, että diplomaattisuhteisiin pakottaminen olisi vain ensiaskel kauaskantoisemmille uhkavaatimuksille,[91] ja spekuloitiin, että Puola voisi yrittää herättää henkiin vanhan Puola-Liettuan Kansainyhteisön käyttämällä itse Itävallan sulauttamista natsi-Saksaan ennakkoesimerkkinä.[86]

Natsi-Saksan hyökättyä Puolaan Liettua vangitsi noin 15 000 puolalais-sotilasta, mutta myös otti vastaan 35 000 puolalais-siviilipakolaista.[88] Hyökättyään itä-Puolaan syyskuussa 1939 Neuvostoliitto palautti Vilnan Liettualle.[92][93][18] Puolaan kuulunut Vilnan voivodikunta jaettiin kahtia. Osa siitä, muun muassa Vilnan kaupunki, palautettiin Liettualle, kun taas loppuosa liitettiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan Vileikan alueeksi.[94]

Kesäkuussa 1941 Neuvostoliitto pakkokyyditti itään paljon juutalaisia ja puolalaisia,[95] vaikkakin 116 000 puolalaista pakolaista, joukossaan puolanjuutalaisia, - sekä heitä, jotka oli pakkokyydittetty Neuvostoliittoon vuosina 1939-1940, että sinne vuonna 1941 paenneita- sai luvan lähteä Neuvostoliitosta vuonna 1942 ja pystyi kulkemaan turvallisesti Iranin läpi matkalla Palestiinaan tai Iso-Britanniaan, joissa monet kyseisistä pakolaisista, mukaan lukien juutalaisista, liittyivät Britannian sotilasyksiköihin taistelemaan natsi-Saksaa vastaan.[96]

Neuvostoliiton jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kysymys Vilnan alueesta kärjistyi uudelleen Liettuan itsenäistyttyä vuonna 1990, mutta alue pysyi Liettuan hallussa.[97][98] Kiistasta huolimatta Puola kannatti suuresti Liettuan itsenäistymistä ja oli yksi ensimmäisistä maan itsenäisyyden tunnustaneista valtioista. Näin oli huolimatta Puolassa syntyneistä peloista, jotka liittyivät liettuanpuolalaisten kohteluun Liettuan itsenäistymisen jälkeen.[99][100]

Toinen konfliktin aihe on ollut toisen maailmansodan ajan muistot. Heti Liettuan itsenäistymisen jälkeen, entiset Puolan Kotiarmeijan (Armija Krajowa) veteraanit perustivat veteraanien kerhon, jota Liettuan oikeussysteemi kieltäytyi rekisteröimästä. Tämä onnistuisi vasta vuonna 1995 nimellä Puolalaisten Sotaveteraanien Kerho. Vasta vuonna 2004 Liettuan liityttyä Euroopan unioniin, oikeussysteemi salli rekistöroinnin nimellä Kotiarmeijan Sotaveteraanien Kerho. Monet liettualaiset pitivät Kotiarmeijaa liettualais-vastaisena järjestönä, joka syyllistyi rikoksiin siviiliväestöä kohtaan ja oli taistellut liittääkseen Vilnan jälleen osaksi sodanjälkeistä Puolaa.[101]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Maria Takala-Roszczenko: Kärsimyksen historia liettualaisittain (Arvostelussa Aulis Kallion kirja "Liettuan vaikea vuosisata 1918–2018 ja liettualais-juutalaiset suhteet", Tiberius kirjat, 2020.) Agricola, Suomen humanistiverkko. 27.1.2021. Arkistoitu . (suomeksi) Puolan ja Liettuan "yhteen kietoutunut historia ja kulttuurinen polonisaatio 1300-luvulta 1700-luvun lopulle selittää esimerkiksi niitä vaatimuksia, jotka johtivat Vilnan historiallisen pääkaupungin ja alueen osaksi Puolaa vuosiksi 1922–39." "Tarkastelu käynnistyy vuodesta 1918, jolloin Liettua julistautui itsenäiseksi. Maailmansodan jälkimainingeissa kamppailu alueellisesta itsemääräämisoikeudesta jatkui vapaussotana, jota käytiin vuosina 1919–20 kolmella rintamalla." "Tämän Suomessa varsin heikosti tunnetun sodan rajat ja rintamat hahmottuvat sekavina, sillä useat eri tahot operoivat mielestään oikeutetusti Liettuan alueella – vastaitsenäistyneen Liettuan pikaisesti koottu armeija, uuden Puolan tasavallan armeija, saksalais-venäläinen ”Länsi-Venäjän vapautusarmeija” sekä Neuvosto-Venäjän puna-armeija, jonka riveissä taisteli myös liettualaisia. Kamppailuun yhdistyi myös Puolan taistelu puna-armeijaa vastaan. Jatkumona kamppailulle alueellisesta legitimiteetistä voinee pitää myös Puolan ja Liettuan kiistaa Vilnan hallinnasta vuosina 1920–22 sekä Itä-Preussille kuuluneen Memelin-Klaipėdan alueen valtaamista osaksi Liettuaa vuonna 1923."
  2. ↑ Eino Tienari: Latvian ja Liettuan vapaussodat ja itsenäistyminen (Tienarin tiedonlähteistä Liettuaa koskevat Aulis Kallion: "Liettuan historia" (Tampere, 2009) ja Anders Kasekampin "Baltian historia" (Tallinna, 2013).) puheenvuoro.uusisuomi.fi. 16.4.2023. "Bolševikkien ohella Puola muodosti uhkan itsenäiselle Liettuallle. Puola oli itsenäistynyt 11. marraskuuta 1918 ja sen päämieheksi nimettiin marsalkka Józef Piłsudski. Puola oli haluton hyväksymään itsenäistä Liettuaa tai edes luovuttamaan sille Vilnaa pääkaupungiksi." "Vapaussodan uusi rintama aukeni Pohjois-Liettuassa, kun Latvian puolelta hyökkäsi eversti Pavel Bermondt-Avilovin johtama valkoisten venäläisten joukko-osasto. Hänen tavoitteenaan oli palauttaa jakamaton Venäjän keisarikunta sekä Latviassa että Liettuassa. Liettuan joukot olivat silloin sidotut Puolaa vastaan, jonka vuoksi hyökkäys onnistui kesällä 1919."
  3. ↑ "Pirmosios Lietuvos nepriklausomybės kovos" Partizanai.org. Arkistoitu . (liettuaksi)
  4. ↑ Vytautas Lesčius: "Lietuvos kariuomenė nepriklausomybės kovose 1918–1920. Monografija" (PDF) LKA.lt. Arkistoitu . (liettuaksi)
  5. ↑ Vytautas Lesčius: Lietuvos kariuomenė nepriklausomybės kovose 1918–1920, s. 349–350. Vilnius University, Generolo Jono Žemaičio Lietuvos karo akademija, 2004. ISBN 9955-423-23-4. (liettuaksi)
  6. ↑ (puolaksi) Grzegorz Łukowski and Rafal E. Stolarski, Walka o Wilno. Z dziejów Samoobrony Litwy i Bialorusi, 1918–1919 (The Struggle for Vilnius: the History of the Self-Defense of Lithuania and Belarus, 1918–1919), Adiutor, 1994,  ISBN 83-900085-0-5.
  7. ↑ a b Piotr Łossowski: Konflikt polsko-litewski 1918–1920, s. 161-166. Książka i Wiedza, 1995. ISBN 83-05-12769-9. (puolaksi)
  8. ↑ Gintaras Vilkelis: Lietuvos ir Lenkijos santykiai Tautų Sąjungoje, s. 75. Versus aureus, 2006. ISBN 9955-601-92-2. (liettuaksi)
  9. ↑ Gintaras Vilkelis: Lietuvos ir Lenkijos santykiai Tautų Sąjungoje, s. 69. Versus aureus, 2006. ISBN 9955-601-92-2. (liettuaksi)
  10. ↑ (liettuaksi) Zenonas Butkus & Karolina Aleknavičė: Stebuklas prie Vyslos: kaip 1920 metais lenkai sutriuškino bolševikus 15min.lt. Józef Hallerin sanat englanniksi: "It is necessary not only to occupy Vilnius, but also to maybe threaten Kaunas and change the Government of Lithuania."
  11. ↑ a b Kazys Ališauskas: ”Lietuvos kariuomenė (1918–1944)”, Lietuvių enciklopedija, s. 102. Lietuvių enciklopedijos leidykla, 1968. (liettuaksi)
  12. ↑ Eidintas, Alfonsas; Žalys, Vytautas; Senn, Alfred Erich: Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918–1940, s. 75. St. Martin's Press, 1999. ISBN 0-312-22458-3. (englanniksi)
  13. ↑ (puolaksi) "Wypadki wileńskie" ("Wilno Events"), Robotnik (The Worker), October 20, 1920, s. 3.
  14. ↑ Piotr Łossowski: Konflikt polsko-litewski 1918–1920, s. 179-185. Książka i Wiedza, 1995. ISBN 83-05-12769-9. (puolaksi)
  15. ↑ Timothy Snyder: The Reconstruction of Nations: Poland, Ukraine, Lithuania, Belarus, 1569–1999, s. 64. Yale University Press, 2003. ISBN 0-300-10586-X.
  16. ↑ Jerzy J. Lerski, Historical Dictionary of Poland, 966–1945, 1996, Google Print, p. 309.
  17. ↑ Kallio 2009, s. 200–203.
  18. ↑ a b c Vilnius dispute, Encyclopedia Britannica
  19. ↑ Rawi Abdelal: National Purpose in the World Economy: Post-Soviet States in Comparative Perspective. Cornell University Press, 2001. ISBN 978-0-8014-8977-8. "At the same time, Poland acceded to Lithuanian authority over Vilnius in the 1920 Suwałki Agreement. "
  20. ↑ Glanville Price: Encyclopedia of the Languages of Europe. Blackwell Publishing, 1998. ISBN 978-0-8014-8977-8. "In 1920, Poland annexed a third of Lithuania's territory (including the capital, Vilnius) in a breach of the Treaty of Suvalkai of 7 October 1920, and it was only in 1939 that Lithuania regained Vilnius and about a quarter of the territory previously occupied by Poland."
  21. ↑ David James Smith; Artis Pabriks; Aldis Purs; Thomas Lane: The Baltic States. Routledge, 2002. ISBN 978-0-415-28580-3. "Fighting continued until the agreement at Suwałki between Lithuania and Poland on 7 October 1920, which drew a line of demarcation which was incomplete but indicated that the Vilnius area would be part of Lithuania"
  22. ↑ Xenia Joukoff Eudin; Harold H. Fisher; Rosemary Brown Jones: Soviet Russia and the West, 1920–1927, s. 9. Stanford University, 1957. ISBN 978-0-8047-0478-6. "The League effected an armistice, signed at Suwałki, 7 October 1920, by the terms of which the city was to remain under Lithuanian jurisdiction."
  23. ↑ Alfonsas Eidintas; Edvardas Tuskenis; Vytautas Zalys: Lithuania in European Politics. Macmillan, 1999. ISBN 978-0-312-22458-5. "The Lithuanians and the Poles signed an agreement at Suwałki on 7 October. Both sides were to cease hostilities and to peacefully settle all disputes. The demarcation line was extended only in the southern part of the front, to Bastunai. Vilnius was thus left on the Lithuanian side, but its security was not guaranteed."
  24. ↑ Hirsz Abramowicz; Eva Zeitlin Dobkin; Jeffrey Shandler; David E. Fishman: Profiles of a Lost World: Memoirs of East European Jewish Life Before World War II. Wayne State University Press, 1999. ISBN 978-0-8143-2784-5. "Before long there was a change of authority: Polish legionnaires under the command of General Lucian Zeligowski 'did not agree' with the peace treaty signed with Lithuania in Suwałki, which ceded Vilna to Lithuania."
  25. ↑ Michael Brecher; Jonathan Wilkenfeld: A Study of Crisis. University of Michigan Press, 1997. ISBN 978-0-472-10806-0. "Mediation by the League Council led to an agreement on the 20th providing for a cease-fire and Lithuania's neutrality in the Polish–Russian War; Vilna remained part of Lithuania. The (abortive) Treaty of Suwałki, incorporating these terms, was signed on 7 October."
  26. ↑ Leslie Buell: Poland: Key to Europe. alkuperäinen julkaisija Alfred Knopf, uudelleenjulkaissut Read Books, 2007. ISBN 978-1-4067-4564-1. "Clashes subsequently took place with Polish troops, leading to the armistice at Suwałki in October 1920 and the drawing of the famous Curzon Line under League mediation, which allotted Vilna to Lithuania."
  27. ↑ George Slocombe: Mirror to Geneva. Ayer Publishing, 1970. ISBN 978-0-8369-1852-6. "Zeligowski seized the city in October 1920, in flagrant violation not only of the Treaty of Suwałki signed by Poland and Lithuania two days earlier, but also of the covenant of the newly created League of Nations."
  28. ↑ a b c d e f ”Vilnon kysymys”, Iso tietosanakirja, 15. osa (Vasenkätisyys–Öölanti), palstat 651–652. Otava, 1939.
  29. ↑ Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu; "The Lithuanians of the Klaipėda Region in this respect were influenced by chauvinistic and racist ideas of German cultural superiority. After all, in 1915, the Germans justified their march to the east with nothing less than a slogan of liberating the peoples conquered by the Russian Empire, and spreading their Kultur to the barbaric East. Of course, from time to time, the Lithuanians of the Klaipėda Region heard all these stories…"
  30. ↑ Natsi-Saksa matki samanlaista propagandaa hyökätessään Neuvostoliittoon yli 20 vuotta myöhemmin.
  31. ↑ Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu; "When, in 1915, the German army occupied the territory of what would become Lithuania, the Ober Ost administration treated it like a colony – people observed massive deforestation, and the requisitions of cattle and even their last domestic animals. In this agrarian country, the German soldiers’ looting, destruction of property and finally the recruitment of the population for forced labour left a negative impression and were etched in the memories of ordinary Lithuanians. Basically, it wouldn’t be wrong to say that the very perception of Lithuanians of what the occupation is was based on the 1915-1919 experiences."
  32. ↑ "The Baltic States from 1914 to 1923: The First World War and the Wars of Independence" (PDF) Bdcol.ee. Arkistoitu . (englanniksi)
  33. ↑ George Ginsburgs, "A Case Study in the Soviet Use of International Law: Eastern Poland in 1939"; The American Journal of International Law 52 (1), s. 69 - 84; s. 80 ""...theoretically the U.S.S.R. still retains a better claim than Poland to the incorporated territories on the basis of the principle of national self-determination, if the ethnic composition of the area's population is taken into account. For, though the Soviet title rests on a plebiscite of doubtful validity, the Polish one derives from a direct act of force and military conquest, not even remotely claiming parentage with the concept of national self-determination."
  34. ↑ Anders Kasekamp: A History of the Baltic States, s. 104. Palgrave Macmillan, 2010.
  35. ↑ Piotr Łossowski: Konflikt polsko-litewski 1918–1920, s. 126–128. Książka i Wiedza, 1995. ISBN 83-05-12769-9. (puolaksi)
  36. ↑ 1938: Lithuania Collier's Year Book. MSN Encarta. Arkistoitu 31.8.2009. (englanniksi)
  37. ↑ Piłsudski, Józef:Pisma sbiorowe, VI, 125, Varsova, 1937
  38. ↑ George Slocombe: A Mirror to Geneva: Its Growth, Grandeur, and Decay, s. 263. Ayer Publishing, 1970. ISBN 0-8369-1852-5. Piłsudskin sanojen lainaus: "I tore up the Suwałki Treaty, and afterwards I issued a false communique by the General Staff."
  39. ↑ a b c Auswärtiges Amt B, IV: Litauen, PO3: Polen 1092/2.
  40. ↑ Čepėnas, Pranas (1986). Naujųjų laikų Lietuvos istorija. Chicago: Dr. Griniaus fondas, 655, 656. 
  41. ↑ Barry Howard Steiner: Collective Preventive Diplomacy: A Study in International Conflict Management, s. 74-75. SUNY Press, 2004. ISBN 0-7914-5987-X.
  42. ↑ a b Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu
  43. ↑ Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu; "... the Lithuanian politicians who initiated the 1923 military operation, believed they were addressing the fundamental question of whether Lithuania would remain an independent state or would exist as some kind of Polish dependency. So in a sense, it was an issue of the consolidation of modern Lithuanian identity."
  44. ↑ Deep Baltic, "From Memel to Klaipėda: the Lithuania Minor Revolt 94 Years On", Will Mawhood haastattelee historioitsija Vasilijus Safronovasia, 3.1.2017; Arkistoitu; "...after the successful coup d’état in the Klaipėda Region in January 1923, already in February Lithuania began to negotiate with the Entente Powers. These negotiations led to the cancellation of all the legal consequences arising from Klaipėda military operation. Formally, the region became part of Lithuania not because of the January military operation but because the Entente States transferred sovereignty rights over the area that they received from Germany under the Treaty of Versailles to Lithuania on February 17, 1923. Thus, the effects of Lithuanian interference in the geopolitical system was smothered and the consequences of this interference were made to benefit the system rather than to harm it."
  45. ↑ Lithuanian White Book, sivut 62-63.
  46. ↑ League of Nations, Monthly summary, III, sivut 23 ja 60-.
  47. ↑ Jan Tomasz Gross: Revolution from Abroad: The Soviet Conquest of Poland's Western Ukraine and Western Belorussia, s. 3. Princeton University Press, 2002. ISBN 978-0-6910-9603-2.
  48. ↑ Alfred Erich Senn, The great powers, Lithuania and the Vilna question 1920-1928 (1966); Studies in East European history, 11, Studies in East European history (Leiden). Open Library Sivu 104.
  49. ↑ Alfred Erich Senn, The great powers, Lithuania and the Vilna question 1920-1928 s.110
  50. ↑ a b Cezary Żołędowski (2003). Białorusini i Litwini w Polsce, Polacy na Białorusi i Litwie (puolaksi). Warszawa: ASPRA-JR.  ISBN 8388766767, p. 114.
  51. ↑ a b Bronisław Makowski (1986). Litwini w Polsce 1920–1939 (puolaksi). Warszawa: PWN.  ISBN 83-01-06805-1, pp. 244–303.
  52. ↑ Jean-Yves Potel: Chronology of Mass Violence in Poland 1918-1948 10.5.2010. SciencesPo (Mass Violence and Resistance - Research Network ). Arkistoitu . "From the start of the 1920s, the Polish authorities embarked on policies of ‘Polishification’ that exacerbated national demands and stored up disputes for the future. Although constitutionally enjoying the same rights – in 1920, Poland ratified the Treaty on Minorities appended to the Versailles Treaty – the minority populations (Germans, Ukrainians, Belorussians, Jews, etc.) complained of numerous forms of discrimination. The treaty commitments were not complied with. Thus, the Ukrainians of eastern Galicia and Volhynia (annexed in 1923) met with policies of forced assimilation and colonization which, under the cover of ‘pacification’, turned into bloody confrontation with the nationalists (assassinations). Likewise, anti-Jewish feeling, stoked up by Polish nationalist groups and the Catholic Church, frequently translated into murderous acts: boycotts of Jewish firms and businesses, quotas and ‘seating ghettos’ at universities, pogroms and so on. Moreover, having broken with the Treaty on Minorities (adopted under the auspices of the LN in 1934), the government ended up having openly anti-semitic laws voted in 1938 (restriction of ritual slaughter) and ordered the army to destroy orthodox churches in Ukrainian areas during summer 1938." Lähdeviitteet: Pawel Korzec, "Juifs en Pologne" (1980): 248ff.; Daniel Beauvois, "Histoire de la Pologne" (1995): 318 "The incorporation of western Ukraine (Galicia and Volhynia) into the newly independent Poland, agreed by the Conference of the ambassadors to the LN (15 March 1923), was to be accompanied by measures of autonomy for Ruthenians (Uniate) and Ukrainians (Orthodox Christians), who formed the majority in the countryside. However, the Polish authorities did not comply with the commitments of the Treaty of Minorities. They multiplied measures of ‘Polishification’: predominance of Polish in Ukrainian schools, colonization by settling tens of thousands of Poles in the countryside (in particular, soldiers demobilized after the war against the Bolsheviks), refusal of autonomy for local communities, and so on. This forced assimilation inevitably provoked the opposite reaction from the one intended. Nationalist groups became more radical, multiplied terrorist attacks that caused dozens of victims (including, in June 1934, the Interior Minister Bronislaw Pieracki), and demanded an independent state, with real resonance in the Ukrainian population. The Polish authorities responded with vast campaigns of police repression and closed schools and universities. From 16 September to 30 November 1930, the army ‘pacified’ the Lwów region, ‘arrested 1,739 people and prosecuted 1,143 of them. The Ukrainian schools of Rohatyn, Drohobycz and Tarnopol were shut down’ [lähde: Daniel Beauvois, "Histoire de la Pologne" (1995): 318 This repression extended over the whole period up to 1938, which saw the closure by the army of 190 Orthodox churches. The nationalists – in particular, the OUN (the Organization of Ukrainian Nationalists) and its armed wing, the Ukrainian Military Organization (UVO) – exploited this, rejected any compromise, intensified their terrorist activity, and even turned to the German secret services, their members being trained in the school of the German Workers National Socialist Party (NSDAP) in Leipzig. The number of civilian victims of these ten years of conflict is unknown, but it generated hatred between Polish and Ukrainian populations whose consequences were to prove tragic in the 1940s." Lähdeviitteet: Daniel Beauvois, "Trojkat ukrainski" [The Ukrainian Triangle] (2005); Andrzej Paczkowski, "Pologne et Ukraine. Questions délicates, réponses difficiles" [Poland and Ukraine : Delicate questions, difficult answers], Georges Mink & Laure Neumayer (toim.) "L’Europe et ses passés douloureux" [Europe and its Painful Pasts] (2007), s. 143-155
  53. ↑ Antanas Tyla: A. Tyla. Suvalkų sutartis ir jos išniekinimas alkas.lt. 6.10.2011. Arkistoitu . (liettuaksi)
  54. ↑ Gintautas Ereminas: Polish annexation of Eastern Lithuania in 1920–1939 Genocide and Resistance Research Centre of Lithuania. Arkistoitu .
  55. ↑ Kallio 2009, s. 204.
  56. ↑ Kallio 2009, s. 204.
  57. ↑ Kallio 2009, s. 201–202.
  58. ↑ Richard Watt: Bitter Glory Poland and its Fate (3.painos), s. 311. Hippocrene Books, 1998. ISBN 0781806739.
  59. ↑ Richard Overy (&Andrew Wheatcroft): The road to war, s. 10. Penguin Books, 1999. ISBN 9780140285307.
  60. ↑ William Scott Evans: Alliance against Hitler; the origins of the Franco-Soviet pact, s. 88-89. Duke University Press, 1962.
  61. ↑ Rolf-Dieter Müller; Janice W. Ancker: ”The Military in the Totalitarian Führer State”, Hitler's Wehrmacht, 1935-1945, s. 7-42. University Press of Kentucky, 2016. ISBN 978-0-8131-6738-1.
  62. ↑ David M. Edelstein: ”The Resurgence of Interwar Germany”, Over the Horizon, s. 94-120. Cornell University Press, 2017. ISBN 978-1-5017-0756-8.
  63. ↑ William Scott Evans: Alliance against Hitler; the origins of the Franco-Soviet pact, s. 156-157. Duke University Press, 1962.
  64. ↑ Gerhard L. Weinberg: Hitler's Foreign Policy, 1933–1939 The Road to World War II, s. 59-60. Enigma Books, 2010.
  65. ↑ Igor Lukes: Czechoslovakia Between Stalin and Hitler The Diplomacy of Edvard Benes in the 1930s, s. 136. Oxford University Press, 1996. ISBN 9780199880256.
  66. ↑ Erik Goldstein, Igor Lukes: The Munich Crisis, 1938: Prelude to World War II, s. 54. Routledge, 2012. ISBN 9781136328398.
  67. ↑ Zara Steiner: The Triumph of the Dark: European International History 1933–1939, s. 65-66. Oxford University Press, 2011. ISBN 9780199212002.
  68. ↑ Gerhard L. Weinberg: Hitler's Foreign Policy, 1933–1939 The Road to World War II, s. 142. Enigma Books, 2010.
  69. ↑ Jean-Baptiste Duroselle: France, and the Nazi Threat: The Collapse of French Diplomacy 1932-1939, s. 65-66. Enigma Books, 2004. Teos on englanninkielinen käännös ranskankielisestä alkuperäis-versiosta La décadence 1932-1939. Politique étrangère de la France (1985)
  70. ↑ Hugh Seton-Watson: Eastern Europe Between the Wars, 1918–1941, s. 189. Cambridge University Press, 1945. ISBN 9781001284781.
  71. ↑ Hugh Seton-Watson: Eastern Europe Between the Wars, 1918–1941, s. 388. Cambridge University Press, 1945. ISBN 9781001284781.
  72. ↑ Klaus Hildebrand: Das vergangene Reich. Deutsche Auβenpolitik von Bismarck bis Hitler, s. 586-587. De Gryuter, 1996.
  73. ↑ Andreas Hillgruber: ”Niemcy i Polska w polityce międzynarodowej 1933-1939”, Stosunki polsko-niemieckie 1933-1945, s. 61-62. toim. Czubiński Antoni, Kulak Zbigniew. Instytut Zachodni, 1988.
  74. ↑ Stephen Kotkin: Stalin: Waiting for Hitler, 1929-1941, s. 596. Penguin, 2017. "Poland, a nasty regime sandwiched directly between two nastier ones, sought a middle way. Some members of Polish ruling circles latched on to the idea of throwing in their lot with Hitler to deflect him farther eastward, even at the high cost of territorial concessions, and a few high-placed Poles fantasized about a joint Polish-Nazi attack on the USSR, an aggression in which they imagined Poland could wrest Ukraine from the Soviets, a delusion that Nazi officials cynically encouraged."
  75. ↑ Anatol Lieven (1994). The Baltic revolution: Estonia, Latvia, Lithuania and the path to independence. Yale University Press, 164–165. ISBN 978-0-300-06078-2. 
  76. ↑ Anatol Lieven (1994). The Baltic revolution: Estonia, Latvia, Lithuania and the path to independence. Yale University Press, 164–165. ISBN 978-0-300-06078-2.  "For educated Poles before the Second World War, Lithuania was not a nation but an assemblage of peasants speaking a peculiar dialect."
  77. ↑ Gintautas Ereminas: Lenkijos valdžios polonizacijos politika prieš lietuvių tautinę mažumą (1935–1939 m.)" Genocide and Resistance Research Centre of Lithuania. Arkistoitu . (liettuaksi)
  78. ↑ a b c d Kallio 2009, s. 230.
  79. ↑ Kallio 2009, s. 229.
  80. ↑ a b c Palmer, Alan: The Northern Shores, s. 315. John Murray, 2005. ISBN 0-7195-6299-6. (englanniksi)
  81. ↑ a b c d e Vitas, Robert A.: The Polish Lithuanian Crisis of 1938 – Events Surrounding the Ultimatum Lithuanian Quartely Journal of Arts and Scienses. Arkistoitu 23.3.2008. Viitattu 1.11.2010. (englanniksi)
  82. ↑ a b c d Eidintas, Alfonsas; Žalys, Vytautas; Senn, Alfred Erich: Lithuania in European Politics: The Years of the First Republic, 1918–1940, s. 154–158. St. Martin's Press, 1999. ISBN 0-312-22458-3. (englanniksi)
  83. ↑ Baltic peace, Time. 28.3.1938
  84. ↑ Vilnis, Sipols: ”Polish Ultimatum to Lithuania”, Diplomatic Battles Before World War II. Progress Publishers, 1982. (englanniksi)
  85. ↑ The Polish Lithuanian Crisis of March 1938. Some Romanian and Western reactions, Bogdan Schipor, s. 89.
  86. ↑ a b Nazis are Pleased with Polish "Peace". The New York Times, 20.3.1939.
  87. ↑ Jean-Yves Potel: Chronology of Mass Violence in Poland 1918-1948 10.5.2010. SciencesPo (Mass Violence and Resistance - Research Network ). Arkistoitu . "Faced with German pressure demanding Danzig’s incorporation into the Reich, the appeasement policy of the British and French (Munich Agreement, 1938) backed Poland’s rulers into a corner. Notwithstanding an economic recovery, this helped to fuel nationalist recklessness (ultimatum to Lithuania and annexation of Tesin, 1938) and led the country to disaster."
  88. ↑ a b c Juozas Skirius: ”Lietuvos–Lenkijos santykiai 1938–1939 metais”, Gimtoji istorija. Nuo 7 iki 12 klasės. Elektroninės leidybos namai, 2002. ISBN 9986-9216-9-4. (liettuaksi)
  89. ↑ MEMRI, Russian Social Philosopher Tsipko: Neo-Stalinism Is A Threat To Russian National Security, 17.2.2020; "...prior to the agreement between Hitler and Stalin on the division of Poland, Munich occurred, where an agreement was made between the English and French democracies and Hitler’s totalitarian regime, [and] there was a partition of Czechoslovakia. By the way, not only Germany participated in this partition of 1938, but Hungary and Poland [participated] as well. Back then, Poland annexed Teschen from Czechoslovakia, with a population of over 200 thousand people. The Czechoslovakian leadership was not invited in Munich, where the fate of the country was decided, and this is indication of the unique cynicism of Munich Agreement. ... there is no basis for saying that the USSR is responsible for the Holocaust. To be honest, all the countries of Europe that 'came to agreements'" with Hitler and with their agreements pushed him towards the war, bear responsibility for the Holocaust."
  90. ↑ The Polish Lithuanian Crisis of March 1938. Some Romanian and Western reactions, Bogdan Schipor, s. 90-91.
  91. ↑ Clarence K. Streit: Geneva's Anxiety on Poles Persists. The New York Times, 20.3.1939.
  92. ↑ J.Lee Ready (1995), World War Two. Nation by Nation, London, Cassell, s. 191.  ISBN 1-85409-290-1
  93. ↑ Liettua saa Vilnan. Avunantosopimus Venäjän kanssa. Helsingin sanomat, 12.10.1939. Artikkelin verkkoversio.
  94. ↑ A. Srebrakowski, Sejm Wileński 1922 roku. Idea i jej realizacja, Wrocław 1993, A. Srebrakowski, Stosunek mniejszości narodowych Litwy Środkowej wobec wyborów do Sejmu Wileńskiego (Arkistoitu – Internet Archive),A. Srebrakowski, Konflik polsko_litewski na tle wydarzeń roku 1920 (Arkistoitu – Internet Archive)
  95. ↑ Aulis Kallio: Liettualais-juutalaiset suhteet holokaustin varjossa (Pohjautuu Kallion etäluentoon Donelaitis-seura-Liettuan ystävät ry:lle syksyltä 2021) vapaavuoro.uusisuomi.fi. 17.2.2023. "Kesäkuun 1941 kyydityksissä itään juutalaiset olivat puolalaisten ohella yliedustettu ryhmä."
  96. ↑ United States Holocaust Memorial Museum: Iran during World War II (Artikkelin tiedonlähteinä ovat: Mokhtari, Fariborz, "In the Lion’s Shadow: The Iranian Schindler and his Homeland in the Second World War" The History Press, (2012); Motadel, David, "Islam and Nazi Germany’s War" The Belknap Press of Harvard University Press, (2014); Küntzel, Matthias, “Iranian Antisemitism: Stepchild of German National Socialism,” The Israel Journal of Foreign Affairs 4, no. 1 (2010)) encyclopedia.ushmm.org. Arkistoitu . "Many Polish Jews among the 116,000 Polish refugees permitted in 1942 to leave the Soviet interior to which they had fled in 1941 or been deported in 1939–1940 passed safely through Iran on the way to Palestine or Great Britain, where many of the Polish refugees, including the Jews among them, joined British military units."
  97. ↑ Is Lithuania a Northern or Central European Country? (PDF) (PDF) Evaldas Nekrasas. Arkistoitu 25.2.2009. Viitattu 27.12.2010. (englanniksi)
  98. ↑ "From Solidarity to Partnership: Lithuanian-Polish Relations 1988-1998 (PDF) Valionis, Antanas ym.. Arkistoitu 25.2.2009. Viitattu 27.12.2010. (englanniksi)
  99. ↑ Sanford, George: "Poland: the conquest of history", sivu 99. Taylor & Francis, 1999.
  100. ↑ A. T. Lane: "Lithuania: Stepping Westward", sivu 99. Routledge, 2001
  101. ↑ Dovile Budryte: Taming Nationalism?: Political Community Building in the Post-Soviet Baltic States, s. 159. Ashgate Publishing, 2005. ISBN 0-7546-3757-3.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Puolan_uhkavaatimus_Liettualle_1938&oldid=22264503”