Puolan parlamenttivaalit 1989
 | |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
| |||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
Puolan parlamentin vaalit 1989 olivat kymmenennet Puolan kansantasavallan parlamentin vaalit ja yhdennettoista vaalit sen jälkeen, kun kommunistit toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 nousivat maassa valtaan. Vaalien ensimmäinen kierros pidettiin sunnuntaina 4. kesäkuuta 1989, toinen kaksi viikkoa myöhemmin 18. kesäkuuta.[1] Toisella kierroksella täytettiin 35 Sejmin edustajapaikkaa, jotka ensimmäisellä kierroksella jäivät täyttämättä.[1]
Vaalit olivat ensimmäiset kommunistien valtaantulon jälkeen, joissa edes osa Sejmin jäsenistä valittiin yleisillä ja vapailla vaaleilla.[1] Näiden paikkojen osalta Solidaarisuus-liike (puol. Solidarność) sai ylivoimaisen vaalivoiton, mikä osaltaan johti kommunismin romahdukseen Puolassa. Vaalien jälkeen Puolasta tuli ensimmäinen silloisen itäblokin maa, jossa vapaasti valittu kansanedustuslaitos sai todellista valtaa.[2] Vaikka vaalit eivät olleetkaan täysin demokraattiset, pitkälti niiden ansioista Puolaan voitiin muodostaa Tadeusz Mazowieckin hallitus, ja sekä Puolassa että muissa Keski- ja Itä-Euroopan maissa voitiin seuraavien kuukausien aikana siirtyä demokratiaan, minkä Puolan vuoden 1991 vaalien jälkeen voitiin jo todeta tapahtuneen.[3][4][5]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Touko- ja elokuussa 1988 Puolassa puhkesi suuri joukko työläisten lakkoja. Lakot ja mielenosoitukset jatkuivat koko kevään ja kesän ja päättyivät syyskuussa 1988. Tapaukset järisyttivät maan kommunistihallitusta siinä määrin, että sen oli pakko ryhtyä keskustelmenaan poliittisestikin merkittäväksi tekijäksi kasvaneen Solidaarisuus-liikkeen, "epävirallisten" ammattiyhdistyten tunnustamisesta.[6] Myöhemmin samana vuonna hallitus päättikin neuvotella opposition kanssa,[7] mikä avasi tien vuonna 1989 käytyihin pyöreän pöydän neuvotteluihin, joissa asiasta päästiin sopimukseen. Jälkimmäinen, paljon laajempi lakkoaalto elokuussa 1988 oli yllätys sekä hallitukselle että Solidaarisuuden johtajille, jotka eivät olleet odottaneet niin laajaa liikehdintää. Lakkoja järjestivät pääasiassa paikalliset aktivistit, jotka eivät tienneet, että liikkeen johtajat Varsovassa olivat jo aloittaneet salaiset neuvottelut kommunistien kanssa.[8]
Neuvotteluissa hallitseva kommunistinen Puolan yhdistynyt työväenpuolue (PZPR) ja Solidaarisuus-liike pääsivät sopimukseen, joka allekirjoitettiin lopullisesti 4. huhtikuuta 1989. Sen tuloksena todellinen poliittinen valta oli siirrettävä uudistetulle kaksikamariselle parlamentille, sejmille, sekä uudelleen perustetulle Puolan senaatille, ja samalla perustettiin uudestaan Puolan presidentin virka, jonka haltija saisi ylimmän toimeenpanovallan. Solidaarisuudesta tuli laillinen poliittinen puolue: 7. huhtikuuta 1989 silloinen parlamentti muutti Puolan perustuslakia ja vaalilakia (huhtikuun uudistukset, puol. Nowela kwietniowa), ja 17. huhtikuuta Puolan korkein oikeus rekisteröin Solidaarisuuden uudestaan.[9][10] Pian sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Solidaarisuuden johtaja Lech Wałęsa matkusti Roomaan, jossa hän tapasi puolalaisen paavi Johannes Paavali II:n.[10]
Pyöreän pöydän neuvottelujen ehkä tärkein päätös oli sallia osittain vapaiden vaalien pitäminen Puolassa. [11]
Täysin vapaat vaalit luvattiin pitää "neljän vuoden kuluessa."[10] Kaikki Puolan uudestaan perustetun senaatin jäsenet oli valittava demokraattisesti, samoin 161 Sejmin jäsentä eli 35 prosenttia sen kaikista jäsenistä.[11] Loput 65 % paikoista oli varattu Puolan yhdistyneelle työväenpuolueelle (PZPR) ja sen sateellittipuolueille, joita olivat Yhdistynyt Kansanpuolue (ZSL), Demokraattinen puolue (SD) ja kommunistisesti suunaun) ja pienet kommunistisesti suuntautuneet katoliset puolueet.[11]
Lisäksi 35 paikkaa oli täytettävä valtakunnallisen ehdokaslistan kautta, ja kaikki nämä paikat oli varattu Yhdistyneen työväenpuolueen ehdokkaille edellyttäen, että he saivat ensimmäisellä kierroksella vähintään 50 prosentin kannatuksen.[1][10] Tämän tarkoitus oli taata, että puolueen huomattavimmat johtajat tulisivat valituiksi. Mikäli näin suurta kannatusta ei saatu, nämä paikat oli määrä täyttää vaalin toisella kierroksella.[1]
Vaalien tulos oli pitkälti ennakoimaton, eivätkä niiden edellä järjestetyt mielipidetiedustelut antaneet luotettavaa tietoa.[12] Itse asiassa Puolassa ei ollut ollutkaan täysin rehellisiä vaaleja 1920-luvun jälkeen, minkä vuoksi ei ollut juuri ennakkotapauksiakaan, joista olisi voitu tehdä päätelmiä.[10] Edelliset vaalit, joissa oli kilpailevia ehdokkaita, oli pidetty vuonna 1947, ja silloinkin kommunistit harjoittivat väkivaltaa ja vilppiä vaaleissa.[11] Tällä kertaa kommunistit ja Solidaarisuuden edustajat kilpailivat monista paikoista avoimesti ja melko rehellisesti, samoin kuin joissakin tapauksissa useat kommunistien ehdokkaat keskenäänkin.[11] Vaikka sensuuri oli yhä voimassa, opposition sallittiin kampanjoida paljon entistä vapaammin. Sen sallittiin perustaa uusi sanomalehti, Gazeta Wyborcza, ja aloittaa Tygodnik Solidarność-lehden julkaiseminen uudestaan.[9] Solidaarisuus-liikkeen sallittiin myös esiintyä Puolan televisiossa (Telewizja Polska) kaikkiaan 23 % vaaliohjelmille varatusta ajasta. [13] Myöskään sen taloudellista tukemista ei rajoitettu.[11] Oli selvää, että kommunistit olivat epäsuosittuja, mutta ei ollut selviä lukuja siitä, kuinka alas heidän kannatuksensa vajoaisi. Jokseenkin epäonnistunut tutkimus huhtikuussa muutamia päiviä pyöreän pöydän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen viittasi siihen, että 60 % haastatelluista haluaisi Solidaarisuuden ryhtyvän yhteistyöhön hallituksen kanssa.[12] Viikkoa myöhemmin toinen, senaatin vaaleja koskenut kyselytutkimus osoitti, että 48 % kannatti oppositiota, 14 % kommunistihallitusta ja 38 % ei osannut sanoa.[12] Näissä oloissa molemmat osapuolet kohtasivat ilmiön, johon maassa ei ollut totuttu: vaalikampanjat.[12] Kommunistit tiesivät, että heille oli taattu 65 % paikoista, ja he odottivat vaikeaa mutta voitettavissa olevaa kilpailua; itse asiassa heitä huolestutti "liian suuren voiton" mahdollisuus - he toivoivat edes jotakin oppositiota, joka voisi legitimoida heidän hallituksen kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.[12] Kommunistihallitus valvoi yhä suurinta osaa tiedotusvälineistä ja asetti ehdokkaikseen tunnettuja urheilijoita ja televisioesiintyjiä sekä menestyneitä paikallisesti tunnettuja henkilöitä ja liikemiehiä.[13] Muutamat opposition jäsenet pelkäsivät, että tällä menettelyllä hallitus voisi saada vähemmän koulutetuilta äänestäjiltä niin paljon ääniä, että se tällä tavoin saisi kaipaamansa legitimeetin. Vain muutamaa päivää ennen kesäkuun 4. päivän vaaleja puolueen keskuskomitea pohti, miten läntinen maailma reagoisi, jos Solidaarisuus ei saisi yhtään parlamenttipaikkaa. Samaan aikaan Solidaarisuuden johtajat yrittivät kehittää sääntöjä puolueisiin kuulumattomia parlamentin jäseniä varten kommunistien hallitsemassa parlamentissa, sillä Solidaarisuuden ei uskottu saavan enempää kuin 20 paikkaa. Solidaarisuus valitteli myös, että vaalipiirijako oli muodostettu sille epäsuotuisaksi.[11]
Tulokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Äänestysprosentti oli yllättävän alhainen: vain 62,7% ensimmäisellä ja 25 % toisella kierroksella.[14]
Sejmin vaalien tulokset::[15]
Senaatin vaalien tulokset:[15]
| Puolue | Paikkoja | |
|---|---|---|
| Solidaarisuuden kansalaiskomitea | 99 | |
| riippumattomat | 1 |
Tulos oli suuri yllätys sekä hallitsevalle työväenpuolueelle että Solidaarisuudelle.[16] Solidaarisuuden vaalikampanja onnistui paljon odotettua paremmin.[17] Vaalit 4. kesäkuuta ja niiden toinen kierros 18. kesäkuuta 1989 toivat Solidaarisuudelle tavattoman vaalivoiton: 99 % kaikista senaatin paikoista ja Sejmissäkin suurimman mahdollisen määrän.[14] Senaatin 100 paikasta 99 kuului nyt Solidaaririsuudelle ja yksi eräälle sitoutumattomalle jäsenelle.[14] Niistä 35 valtakunnanlaajuiselta listalta valittavasta paikasta, joista Solidaarisuus ei saanut kilpailla, vain yhden sai ensimmäisellä kierroksella kommunistien ehdokas (Adam Zieliński) ja yhden satelliittipuolueen ehdokas; kukaan muu ei saanut tarvittavaa 50 %:n enemmistöä.[10] Kommunistit saivat jonkin verran paikkoja takaisin toiselle kierrokselle, mutta ensimmäinen kierros oli heille niin nöyryyttävä[15], että sen psykologista vaikutusta on sanottu "järkyttäväksi".[10] Norman Davies arvioi, että vaalin tulos osoitti kommunistien todellisen kannatuksen Puolassa olleen 3 ja 4 %:n välillä.[10] Kaikkiaan Solidaarisuus sai 160 paikkaa niistä 161:stä, joihin edustaja voitiin vapaasti valita.[14] Ainoa Solidaarisuuden ehdokas, joka ei tullut valituksi, piti tappionsa syynä sitä, ettei hän ollut saanut tilaisuutta ottaa vaaleja varten valokuvaa yhdessä Wałęsan kanssa, mihin kaikille muille Solidaarisuuden ehdokkaille oli tarjoutunut mahdollisuus.[10]
Solidaarisuus onnistui saamaan suurimman mahdollisen määrän, 35 % paikoista, kun taas jäljellä olevat 65 % jaettiin kommunistien ja heidän satelliittipuolueidensa kesken (PZPR 37,6 ¤, ZSL 16,5 %, SD 5,8 %, loput 4 % kuuluivat pienille kommunistisesti suuntautuneille katolisille puolueille, PAX:ille ja UchS:lle).[11] Paikkojen jakautuminen PZPR:n ja sen liittolaisten kesken oli ennalta tiedossa.[11]
Vaalien ensimmäinen kierros pidettiin samana päivänä, jolloin Kiinan kommunistihallitus kukisti väkivaltaisesti Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset.[10]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolan yhdistynyt työväenpuolue (PZPR) ja sen perinteiset liittolaiset saivat pitää ne 65 % parlamentin paikoista, jotka niille oli taattu.[14] Sejm valitsi äänestyksellä PZPR:n sihteerin, kenraali Wojciech Jaruzelskin presidentiksi, mutta hän sai vain yhden äänen enemmistön; hän vuorostaan nimitti kenraali Czesław Kiszczakin pääministeriksi. Nämä yrittivät tarjota hallituksessa näön vuoksi Solidaarisuudelle muutamia paikkoja.[14] Solidaarisuuden johtajat saivat kuitenkin PZPR:n pitkäaikaiset satelliittipuolueet, SZL:N ja SD:n (jonka edustajista jotkut olivat jo saaneet Solidaarisuudelta tukea vaalien toisella kierroksella), vaihtamaan puolta ja muodostamaan kokoomushallituksen Solidaarisuuden kanssa.[14] PZPR, jolla oli 37,6 % paikoista, havaitsi olevansa vähemmistönä. Moskovan hylkäämänä Kiszczak erosi virastaan 14. elokuuta. Kun Jaruzelksilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin valita Solidaarisuuden jäsen pääministeriksi, 24. elokuuta hän nimitti tehtävään Solidaarisuuden aktivistin, Tadeusz Mazowieckin Solidaarisuuden johtaman kokoomushallituksen johtajaksi. Täten seurasi lyhyt kausi, jota on luonnehdittu sanoilla "Teidän presidenttinne, meidän pääministerimme."[2][10][14][15]
Valittua parlamenttia kutsuttiin sopimus-sejmiksi[14] sen sopimuksen mukaan, jonka Solidaarisuus ja kommunistihallitus olivat tehneet ja joka alkujaan oli tehnyt sen mahdolliseksi.
Vaikka vaalit eivät olleet täysin demokraattiset, ne avasivat tien Tadeusz Mazowieckin hallituksen muodostamiselle ja rauhanomaiselle siirtymiselle demokratiaan, mikä sai vahvistuksensa, kun Lech Wałęsa vuonna 1990 valittiin Puolan presidentiksi, ja varsinkin vuoden 1991 parlamenttivaalin jälkeen.
Kansainvälisellä tasolla näitä vaaleja on pidetty tärkeänä virstanpylväänä tiellä kohti kommunismin kukistumista Keski- ja Itä-Euroopassa "kansojen syksyn" nimellä tunnetussa tapahtumasarjassa (Itä-Euroopan vallankumoukset 1989).[2][3][4][5]
Solidaarisuus ei kuitenkaan pysynyt vallassa kauan, sillä se hajosi pian ja sen syrjäyttivät muut Puolaan perustetut puolueet. Tästä syystä vuoden 1989 vaalien tulosta on yleensä pidetty pikemminkin äänenä kommunismia vastaan kuin Solidaarisuuden puolesta.[18]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e ”Uutiskatsaus: Puolan historialliset vaalit”, Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 83. Otava, 1989. ISBN 951-1-10909-X.
- ↑ a b c Ronald J. Hill: Beyond Stalinism: Communist political evolution, s. 51. Psychology Press, 1992. ISBM 978-0-7146-3463-0.
- ↑ a b Geoffrey Pridham: Democratization in Eastern Europe: domestic and international perspectives, s. 176. Psychology Press, 1994. ISBN 978-0-415-11063-1. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Olav Njølstad: The last decade of the Cold War: from conflict escalation to conflict transformation, s. 59. Psuychology Press, 2004. ISBN 978-0-7146-8539-7. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Atsuko Ichijō, Willfried Spohn: Entangled identities: nations and Europe, s. 166. Ashgate Publishing, Ltd., 2005. ISBN 978-0-7546-4372-2. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Turning the tables? marxisme.dk. Viitattu 16.5.2014.
- ↑ Pushing back the curtain. BBC News, Poland 1984 - 1988
- ↑ Andrzej Grajewski, Second August
- ↑ a b Wojciech Roszkowski: Najnowsza historia Polski 1980–2002, s. 102. Varsova: Świat Książki, 2003. ISBN 83-7391-086-7.
- ↑ a b c d e f g h i j k Norman Davies: God's Playground: 1795 to the present, s. 503–504. Columbia University Press, 2005. ISBN 978-0-231-12819-3. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e f g h i Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 146-148. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 154-155. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 168-169. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d e f g h i M. B. B. Bikupski, James S. Pula, Piotr J. W. Wróbel: ”Rebuilding Democracy in Poland”, The Origins of Modern Polish Democracy. Ohio University Press, 2010. ISBN 978-0-8214-1892-5. Teoksen verkkoversio.
- ↑ a b c d George Sanford: Democratic government in Poland: constitutional politics since 1989, s. 55. Palgrave Macmillan, 2002. ISBN 978-0-333-77475-5. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Samuel P. Huntington: The third wave: democratization in the late twentieth century, s. 177. University of Oklahoma Press, 1991. ISBN 978-0-8061-2516-9. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Marjorie Castle: Triggering Communism's Collapse: Perceptions and Power in Poland's Transition, s. 189. Rowman & Littlefield, 2005. ISBN 978-0-7425-2515-3. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Arista Maria Cirtautas: The Polish solidarity movement: revolution, democracy and natural rights, s. 205. Psychology Press, 1997. USBN 978-0-415-16940-0. Teoksen verkkoversio.