Pseudohalogeeni
Pseudohalogeeni on molekyyli, joka muistuttaa kemialliselta käyttäytymiseltään hyvin läheisesti halogeeneja. Termin lanseerasivat L. Birkenbach ja K. Kellemann vuonna 1925 ja teoriansa he perustivat useita pseudohalogeeneja koskeviin tutkimuksiinsa. Pseudohalogeenien ioneja kutsutaan pseudohalideiksi ja ne ovat kemialliselta käyttäytymiseltään lähellä halideja.[1][2][3]
Tyypillisiä pseudohalogenideja ovat muun muassa syanidi-, syanaatti-, isosyanaatti-, tiosyanaatti-, selenosyanaatti- (SeCN-), tellurosyanaatti- (TeCN-), atsidi-ionit. Hieman harvinaisempia ovat disyanamidi- (C(CN)2-), disyanofosfidi- (P(CN)2-) ja trisyanometanidi-ionit (C(CN)3-) sekä eräät siirtymämetallien kompleksit kuten tetrakarbonyylikoboltaatti- ([Co(CO)4-]) ja pentakarbonyylimanganaatti-ionit ([Mn(CO)5-]).[2][3]
Pseudohalogeenien kemialliset ominaisuudet muistuttavat halogeeneja, ja jotta molekyyli voidaan luokitella pseudohalogeeniksi, sen täytyy täyttää useat seuraavista ehdoista.[2][3]
- Pseudohalogeeni muodostaa dimeerisen molekyylin muotoa X2. Esimerkiksi disyaani ja dikobolttioktakarbonyyli.
- Pseudohalogenidien ja hopean, elohopean ja lyijyn suolat ovat veteen liukenemattomia tai hyvin niukkaliukoisia.
- Pseudohalogenit muodostavat happaman hydridin esimerkiksi vetysyanidi.
- Nämä hapot muodostavat ionisidoksellisia suoloja alkalimetallien kanssa.
- Pseudohalogenidit voidaan halogeenien tavoin hapettaa dimeerisiksi helposti haihtuviksi molekyyleiksi.
- Kuten halogeenit muodostavat interhalogeeniyhdisteitä myös pseudohalogeenit voivat muodostaa samankaltaisia interpseudohalogeeniyhdisteitä esimerkiksi syanogeenikloridi- ja -bromidi.
- Pseudohalogeenit reagoivat halogeenien tavoin disproportioituen emäksisissä vesiliuoksissa.
- Pseudohalogeenien ryhmäelektronegatiivisuus on samaa luokkaa halogeenien elektronegatiivisuuden kanssa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Pseudohalogens IUPAC GoldBook. IUPAC. Viitattu 2.1.2017. (englanniksi)
- ↑ a b c Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 907. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. (englanniksi)
- ↑ a b c Wiberg, Egon & Wiberg, Nils & Holleman, Arnold Frederick: Inorganic chemistry, s. 626. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 2.1.2017). (englanniksi)