Pronssikauden meripihkakauppa

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Meripihkakorun raaka-aine näyttää rannalta kerättynä tällaiselta.
Alabaijerin Landau an der Isarsista löydetty meripihkasta tehty kaulaketju, joka löytyi hautakummusta.
Meripihkasta valmistettu koru keskipronssikaudelta, Všekary-Husté Lečesta, Länsi-Böömistä, Tšekistä.

Pronssikauden meripihkakauppa on Euroopan pronssikaudella tapahtunut ekonominen ilmiö, joka vaikutti Britannian etelärannikon, Etelä-Skandinavian ja Baltiassa Itämeren kaakkoisrannikon väestöjen taloustilanteeseen merkittävästi. Meripihkalla on käyty kauppaa jo kivikaudella, mutta pronssikaudella sen merkitys kaukokaupassa kasvoi suuresti ja samanlaisena jatkui tilanne myös rautakaudella. Meripihkaa tuotetaan ja myydään edelleen suuria määriä nykyaikanakin.[1]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauppa kivikaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meripihkalla oli kivikaudella ihmisille erityinen merkitys, jonka luonnetta ei täysin ymmärretä. Meripihkaa on käytetty silloinkin koruina, mutta oliko silloin käytön syynä pehmeästä ja helposti työstettävästä materiaalista, joka oli kauniin värinen, vai oliko meripihkan käytöllä jokin uskonnollinen syy, sitä ei tiedetä varmasti. Esimerkiksi Itämeren meripihka levisi laajalle alueelle tyypillisen kampakeraamiikan kulttuurialueella (noin 4000 eaa. alkaen), jonka aikaisissa haudoissa sitä alkaa esiintyä. Se kuitenkin näyttää katoavan sieltä noin 2000 eaa. ilmeisesti kaupankäynnin katkeamisen vuoksi. Jyllannin länsirannikolta kerätty meripihka päätyi Etelä-Skandinaviaan ja pohjoiseen Keski-Eurooppaan.[2][1]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren ja Pohjanmeren meripihkaesiintymät ovat noin 50 miljoonaa vuotta vanhat ja ne sijaitsevat sekä maaperässä että merenpohjassa, minne jääkauden jäätikön virtaus on ne irroittanut paikallisesta kivestä. Meripihkan tiheys on 1,05–1,096 g/cm3, joten meriveden noste keventää sitä ja myrskyjen aikana meriveden virtaukset ja aallokon voima tuo meripihkakappaleita merenrantaan. Sieltä ihmiset ovat niitä löytäneet ja keränneet talteen. Euroopan parhaita keräilyrantoja löytyy Etelä-Britanniasta, Länsi-Jyllannista ja Itämeren kaakkoisrannoilta.[1]

Kivikaudella meripihkaa on keräilty rannoilta näissä kolmessa kohteessa ja sillä on silloinkin ollut kaupallista arvoa. Meripihkaa on löydetty satojen kilometrien päässä löytöpaikoistaan vainajien hauta-antimina. Arkeologiset löytöjen alkuperä on mahdollista paikallistaa meripihkan sisältämien karboksyylihappojen määrän mukaan. Pohjoiset meripihkat sisältävät enemmän happoja kuin Välimeren eteläiset meripihkat. Tehdyt kemialliset analyysit kertovat, että valtaosa Välimeren ympäristön kulttuurien meripihkasta on ollut pohjoista alkuperää. Välimeren meripihkaesiintymät on ilmeisesti otettu voimalliseen tuotantoon vasta rautakaudella.[3]

Kaupan hyödyke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska meripihka oli kevyttä, se oli ideaalinen raaka-aine kaukokaupalle. Se on ollut lasimaisena aineena kaunis ja kevyt korumateriaali kantaa, ja se on varautunut helposti sähköisesti ja kipinöinyt pimeässä. Sen kysyntä on laajan markkina-alueen johdosta ollut aina suuri. Sitä on löydetty kivikauden löytöpaikoilta hyvin laajalta alueelta, joten se voidaan ajatella olleen pronssikaudella kaikkialla tunnettu materiaali. Tämän vuoksi ei olekaan yllättävää, että sen pronssikauden aikainen kauppa on ollut intensiivistä.[1]

Meripihkalla ei ole ollut suurta käytännön merkitysta toisin kuin esimerkiksi pronssilla. Tiedetään kuitenkin, osin Hippokrateen (460–377 eaa.) kertomana, että ainakin rautakaudella siitä jauhettiin lääkettä moniin vaivoihin, sillä ajateltiin olevan koruna kantajalleen positiivisia terveydellisiä vaikutuksia ja sen sähköiset ominaisuudet edesauttoivat tätä vaikutelmaa. Kaikki kirjalliset tiedot tulevat pronssikauden jälkeiseltä rautakaudelta, mutta ne lienevät kuitenkin vanhempia tietoja kuin esittäjänsä.[4][5]

Meripihkan arvostusta Välimeren itärannikoilla ilmaisee suhdeluvut 1:2:200, missä suhteessa arvostettiin kulta:hopea:kupari. Suhdelukujen mukaan 1 kilogramma kultaa vastatsi 200 kilogrammaa kuparia. Meripihka vastasi likimain kullan painoarvoa ainakin Palestiinassa ja Egyptissä.[6]

Pronssikauden meripihkakauppan piirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Primus motor sijaitsi Välimerellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka meripihkalla oli käyty kauppaa Britanniassa, Jyllannissa ja Itämerellä myöhäisellä neoliittisella kivikaudellakin, oli sen intensiivisin vaihe juuri alkamassa. Pronssikaudella toimi jo Välimeren itäosissa kaupunkivaltioiden ylläpitämä kauppaverkosto, joka välitti pronssikaudella pääasiassa viljaa, kankaita, yleellisyystarvikkeita, erilaisia metalleja ja metalliesineitä. Sen kauppaverkosto kykeni välittämään aikaisempaa suuremman määrän meripihkaa. Etelä-Britannian pääsy mukaan tähän kauppaverkostoon johtui sen laajoista tinan varannoista. Sem etelärannikoilla oli myös meripihkaa, jota kaupattiin etelään Iberiaan ja Välimerelle. Kauppiaina olivat tuolloin ilmeisesti Egeanmeren kulttuurien laivastot. Kaupan vuoksi Britanniassa opittiin valmistamaan pronssiesineitä 2300 eaa. alkaen. Arkeologiset todisteet suorasta kaupankäynnistä ovat kuitenkin hatarammalla pohjalla verrattuna Jyllannin meripihkakauppaan eikä Britanniaan tulevista kauppareiteistä ole täyttä varmuutta. Tiedetään kuitenkin, että myöhemmin foinikialaiset ovat purjehtineet Atlantin kautta suoraan Etelä-Britanniaan käydäkseen siellä kauppaa. Tanskan meripihkan reiteistä on todisteina kemialliset analyysit, joiden perusteella meripihkan alkuperäalueet voidaan rajata. Erityinen suora todiste Tanskalaisesta meripihkasta kaupantekovälineenä löytyi Uluburunin hylyn tutkimuksissa. Sieltä löytyi useita meripihkan kaulanauhoja.[7][6]

Britannian läntinen merireitti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Britanniassa sijaitsi Cornwallissa ja Devonissa laajat tinaa sisältävät alueet, jotka kiinnostivat Keski-Euroopan ja Välimeren kauppakaupunkeja. Meripihkaa löytyy myös Iberiasta Sierra Morenan kuparialueilla kuten esimerkiksi Los Milliaresin kulttuurissa ja nykyisen Portugalin Alcalásta.[8]

Koska Välimeren kauppaa käyttiin kauppalaivaston avulla, voidaan ajatella myös sitä mahdollisuutta, että laivat olisivat hakeneet meripihkan Tanskasta. Yhdessä jokipurjehduksen kanssa meripurjehdus olisi toiminut joidenkin etappien välillä. Etuna olisi siten laivojen suuret kantavuudet, mikä olisi tehostanut kaupankäyntiä. Kun pronssikausi alkoi Brittein saarilla noin 2100 eaa., johtui se todennäköisesti siellä louhittavan tinan vuoksi. Tästä oli matkana enää lyhyt matka Tanskaan, mutta ajallisesti sen ottaminen kesti yli 300 vuotta. Tanskan arvokkain kauppa-artikkeli meripihka vei vain vähän tilaa ja sitä saattoi kuljettaa sekä merilaivoilla että jokiveneillä. Esitetyn teorian mukaan, Skandinavian kauppa Välimeren suuntaan alkoi merilaivojen ilmaannuttua sinne. Todisteena tästä käytetään ruotsalaisia kalliopiirroksia, joiden laivat muistuttavat hyvin paljon sekä Välimeren laivoja että myös Välimeren kalliopiirroksien laivoja. Toisaalta, emme edelleenkään tiedä varmasti millaisia olivat pronssikauden alussa skandinaviset laivat. Yhtään sellaista ei olla vieläkään löydetty, mutta Pohjois-Norjasta löydetyt pronssiajan kalliopiirrokset laivoista arvellaan arvellaan esittävän nahkapohjaisia veneitä.[9]

Eteläinen maa- ja jokireitti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelä-Skandinavian ja Pohjois-Saksan alueet pääsivät mukaan tähän kauppaverkostoon ja samalla osaksi pronssikautta juuri meripihkan ansioista. Heillä oli tarjota meripihkaa enemmän kuin briteillä ja sen merkitys meripihkakaupassa väheni 1700 eaa. jälkeen. Vaihtokauppana saatavista tuotteista pronssiesineet ovat olleet selvimmin arkeologiassa näkyvät tuotteet ja niiden tutkiminen on selvittänyt tutkijoille kaupankäynnin reittejä. Tämä on ollut mahdollista, koska Etelä-Skandinaviassa on silmiinpistävästi löydetty enemmän pronssiesineitä kuin muualla Keski-Euroopassa. Meripihkakauppa on siten kannattanut hyvin ja voidaan sanoa, että uusi kauppareitti käynnisti samalla Etelä-Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa uusien esinetyyppien ja uusien aatteiden tuonnin, yhteiskunnallisen mullistuksen ja he saivat näiden mukana uuden uskonnon.[7][6]

Kun tutkitaan reittejä, mistä meripihkaan vaihdettavat tuotteet ovat olleet peräisin, huomataan erityisesti pronssin sisältämän kuparin tulleen pääasiassa Kyproksen [8] ja Sardinian saarien kaivoksista. Tämän on vahvistanut kuparin sivumetallien analyysit. Myös eräiden pronssiesineiden muotoilu ja motiivit ovat olleet Italian seudulle ja Egeanmeren kulttuurille ominaisia. Toisaalta Italian ja Tanskan välissä sijaitsevien Alppien pohjoisalueet ovat olleet kaupankäynnissä välittävänä osapuolena, koska sieltä on löydetty runsaasti meripihkaa ja Välimeren esineistöä. Meripihkaa myytiin siten pääasiassa suoraan etelään Välimerelle, jossa se laivattiin Venetsianlahdelta eteenpäin.[7][6]

Eteläinen reitti nousi ilmeisesti Elben alajuokua ylävirtaan päin, jatkoi Saalen sivuhaaraa ylöspäin, taivalsi Thüringeninmetsän kautta Baijeriin, josta oli maakuljetus Tonavalle. Tonavalta poistuttiin Passaussa Innin sivujokea myöten Innsbrückiin ja Alpeille, joka ylitettiin Brennersolaa myöten. Solan takana reitti jatkui Adigean jokea pitkin Venetsianlahdelle Adrianmerelle. Innille pääsi myös jatkamalla alussa Elbeä pidemmälle yläjuoksulle, josta vaihdettiin Böömin Mělníkissä Vltavan sivujoelle. Sitten siirryttiin Tonavalle Linziin ja poikettiin edellä kuvatulle reitille Passaussa. Myöhemmin aukesi vielä kolmas reitti etelään. Se kulki myös Elben alajuoksua pitkin, mutta nousi sitten lounaaseen päin Weserin sivuhaaraa pitkin Reinille, jonne se saapui tämän keskijuoksulle. Reiniä myöten jatkettiin Alpeille, mistä jatkettiin vuoriston yli Pojoen laaksoon. Tämä läntinen reitti muodostui myöhemmin kuin muut reitit, mutta se säilyi käytössä rautakaudellakin. Tällöin meripihkaa osti pronssi- ja rautakautinen Hallstattin kulttuuri ja rautakautinen La Tènen kulttuuri.[3]

Eteläinen reitti katkesi noin 1300 eaa. Pohjois-Saksaan levinneen Uurnakenttäkulttuurin leviämisen yhteydessä tapahtuneisiin hyökkäyksiin. Silloin Alppien seudulle tuotiin korvaava meripihka Välimereltä. Pohjoinen meripihka palautti suosionsa kauppayhteyksien taas auettua noin 900–750 eaa.[3]

Eteläinen reitti saattoi katketa myös merikansojen hyökkäyksiin 1200–1100 eaa. Silloin monet Välimeren kaupunkivaltiot, joilla on kauppasuhteita ja prestiisitavaroiden välitystä Pohjois-Eurooppaan, valloitettiin tai hävitettiin. Kaikki foinikialaisten kaupungit jäivät koskemattomiksi, mikä antoi heille merenkulkukaupassa suuren tilaisuuden. Foinikialaiset ovat todistettavasti ensimmäinen säännöllisesti myös Atlantilla purjehtinut yhteisö. Heiltä onkin jäännyt arkeologisia jäännöksiä Britanniaan.[10][11][12]

Eteläinen maareitti vaihtuu kaakkoiseen reittiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisen meripihkaa kulkeutui pronssikauden alussa (Monteliuksen periodit I–II) heti Tonavalle asti. Kauppa katkesi noin 1300 eaa. (Monteliuksen periodi III) Uurnakenttäkulttuurin leviämiseen ja eri väestöjen ylikansoituksesta alkaneisiin sotiin. Samalla alkoivat myös hyökkäykset Meklenburgin alueelle, joka on ollut Skandinavisen pronssikauden kulttuurin eteläreunaa. Myös Alppien pohjoispuolella sijainneet kaupan keskukset olivat tuohon aikaan linnoittautuneet ja lopulta ne oli myös valloitettu. Kauppa etelään katkesi ja sen kaakkoon päin toimiva haara vahvistui nyt valtareitiksi. Alueella sijaitsivat Uurnakenttäkulttuurin sydänmaat ja pronssin tuotantoalueet. Alueella oli paljon kuparin ja tinan tuotantoa ja pohjoisen meripihkakauppa suuntautui siksi sinne. Meripihkalle vaihtokauppassa annettavien pronssiesineiden tyyli vaihtui. Meripihkalla ostettiin uudentyyppisiä aseita, pronssiesineitä sekä myös pronssiharkkoja. Vaikka vaihtokaupassa käytettiin myös kultaesineitä, ei meripihkaa ole löydetty kullan tuotantoalueilta Transylvaaniasta.[3][6][13]

Itämeren meripihkan kauppareitti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itämeren meripihka näytteli myöhäisellä kivikaudella kaupallisesti tärkeää osaa. Kauppa suuntautui vielä pronssikauden alussa sekä Laatokan seuduille että Keski-Euroopan suuntaan. Sen volyymi oli kuitenkin pieni, koska Jyllannin kauppa dominoi silloin niitä markkinoita voimakkaasti. Kun Jyllannin kauppaketju hiipuu pronssikauden loppupuolella, alkaa myös Itämeren meripihka kiinnostaa eteläistä kauppaverkkoa ja silloin alkaa voimakas meripihkan kauppareitti myös täältä. Se jatkuukin voimakkaana rautakaudellakin.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kristiansen, Kristian & Suchowska-Ducke, Paulina: Connected Histories: the Dynamics of Bronze Age Interaction and Trade 1500–1100 BC. Proceedings of the Prehistoric Society, 2015, 81. vsk, s. 361–392. doi:10.1017/ppr.2015.17. ResearchGate (PDF). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Núñez, Milton & Franzén, Patrik: Implications of Baltic amber finds in northern Finland 4000–2000 BC (PDF) 2011. Viitattu 16.5.2018. (englanniksi)
  2. Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, s. 43–53. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
  3. a b c d e de Navarro, J.M.: Prehistoric Routes between Northern Europe and Italy Defined by the Amber Trade. The Geographical Journal, 1925, 66. vsk, nro 6, s. 481–503. Lontoo, Englanti: The Royal Geographical Society. doi:10.2307/1783003. JSTOR Viitattu 19.5.2018. (englanniksi)
  4. Amber Use in Medicine, Amber Pieces, viitattu 4.7.2018
  5. Amber in medicine, Gintaro Gallerija Muziejus, viitattu 4.7.2018
  6. a b c d e Kristiansen & Suchowska-Ducke: Connected Histories: the Dynamics of Bronze Age Interaction and Trade 1500–1100 BC, s.366–373
  7. a b c Kristiansen & Suchowska-Ducke: Connected Histories: the Dynamics of Bronze Age Interaction and Trade 1500–1100 BC, s.361–366
  8. a b Ling, Johan & Uhnér, Claes: Rock Art and Metal Trade(englanniksi), Adoranten s.23–43, 2014
  9. Mörner, Nils-Axel & Lind, Bob G.: Long-Distance Travel and Trading in the Bronze Age: The East Mediterranean-Scandinavia Case. Archaeological Discovery, 2015, nro 3, s. 129–139. doi:10.4236/ad.2015.34012. ISSN 2331-1959. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 17.5.2018. (englanniksi)
  10. Phoenician & Canaanite City States Historyfiles. Kessler Associates. Viitattu 19.5.2018. (englanniksi)
  11. Dumnonii Historyfiles. Kessler Associates. Viitattu 19.5.2018. (englanniksi)
  12. Holst, Sanford: Sea people Viitattu 19.5.2018. (englanniksi)
  13. Kristiansen & Suchowska-Ducke: Connected Histories: the Dynamics of Bronze Age Interaction and Trade 1500–1100 BC, s.373–378