Positiivinen disintegraatio

Positiivinen disintegraatio on yksilöiden persoonallisuuden kehittymistä koskeva teoria, jonka puolalainen psykiatri ja psykologi Kazimierz Dąbrowski (1902–1980) kehitti elämäntyönsä pohjalta.

Dąbrowskin luoma teoreettinen viitekehys poikkeaa valtavirtapsykologiasta siten, että siinä pidetään psykologista painetta ja ahdistumista välttämättömänä yksilön henkiselle kasvulle. Nämä disintegratiiviset prosessit nähdään siten positiivisena seikkana. Yksilöt, jotka eivät käy elämänsä aikana läpi positiivista disintegraatiota, pysyvät koko elämänsä ensisijaisen integraation tilassa.

Dąbrowskin mukaan osalla ihmisistä on niin paljon kehityspotentiaalia, että he voivat kehittää yksilöllisen persoonallisuuden. Vahva kehityspotentiaali ennakoi yksilön kokevan persoonallisuuden kehitykseen kiinteästi liittyviä henkisiä kriisejä. Aistiherkkyys ja keskitasoa voimakkaampi vaste aistiärsykkeisiin liittyy kiinteästi yksilön omaamaan kehityspotentiaaliin, koska Dąbrowskin mukaan huomattavat vasteet ärsykkeisiin merkitsevät hermoston keskitasoa suurempaa muovautumiskykyä. Hermoston huomattava muovautumiskyky siis mahdollistaa ja edesauttaa yksilön henkistä kehitystä.

Teoria poikkeaa useista muista kehityspsykologian teorioista myös sikäli, että siinä ei oleteta, että valtaosa ihmisistä etenisi kaikkien tasojen kautta. Positiivisen disintegraation teoria ei ole tasoteoria, eivätkä tasot korreloi yksilön iän kanssa.

Dąbrowskin teoria

Dąbrowski kehitti teorian positiivisesta disintegraatiosta elämäntyönsä, kliinisen ja akateemisen työn pohjalta. Dąbrowskin teoria persoonallisuuden kehittymisestä korostaa eräitä keskeisiä ominaisuuksia:

• Persoonallisuus ei ole synnynnäinen, universaali piirre, vaan yksilö vastaa itse sen luomisesta ja muotoilusta, jotta persoonallisuus vastaisi ja heijastaisi yksilön omaa minuutta (persoonallisuuden muotoilu).
• Persoonallisuuden kehittyminen on tulos yksilön kehittymispotentiaalin (hermoston ylisuuri vaste ärsykkeisiin ja niin sanottu itseohjautuva tekijä) hyödyntämisestä.
• Persoonallisuuden kehittymispotentiaali vaihtelee ihmisillä, eikä kaikilla ole riittävää kehittymispotentiaalia ainutlaatuisen persoonallisuuden luomiseen.
• Kehittymispotentiaali jakautuu väestössä normaalijakauman mukaisesti. Dąbrowski mallinsi kehitysasteiden ilmentymien jatkumoa väestössä monitasoisuuden avulla.
• Kehittymispotentiaali aiheuttaa toistuvia kriisejä yksilön kiivetessä ylemmille kehitystasoille. Näitä kriisejä leimaavat voimakas ahdistuneisuus ja masennusjaksot eli psykoneuroosit. Kriisit jouduttavat (positiivista) disintegraatiota.
• Jotta yksilön persoonallisuus voisi kehittyä, yksilön vaistoihin ja yhteisöllisyyteen perustuvien synnynnäisten ja ensisijaisten integraatioiden – primitiivisiin vaistoihin pohjautuvien ja yksilöä ympäröivältä yhteisöltä omaksuttujen arvojen ja ajatusmallien, laajemmin maailmankuvan – tulee ensin purkautua. Juuri tätä prosessia Dąbrowski kutsui positiiviseksi disintegraatioksi.
• Yksilön persoonallisuuden kehittyessä muodostuva hierarkkinen arvopohja (jotkin arvot ovat toisia tärkeämpiä ristiriitatilanteessa) ja sen aiheuttamat primitiiviset tunnereaktiot ovat kriittinen osa yksilön persoonallisuuden ja autonomian kehittymisprosessia. On huomattava, että juuri tunteiden keskeinen rooli yksilöä ohjaavana tekijänä poikkeaa merkittävästi useimmista muista psykologisista teorioista.
• Tunnereaktiot ohjaavat yksilöä kehittämään persoonallisuuttaan kohti "ideaalia persoonallisuutta" tai "tavoitetilaa". Ideaali persoonallisuus on yksilölle itseohjautuvasti ja sisäsyntyisesti muodostuva standardi. Se kuvaa sellaista persoonallisuuden tilaa, johon yksilö persoonallisuutensa kehittämisellä viime kädessä pyrkii.
• Yksilön täytyy itse selvittää oma minuutensa ja muodostaa olemassaoloaan ja sen tarkoitusta koskevia valintoja, jotka korostavat yksilön minuuden korkeampia ja läheisimpiä aspekteja ja vastaavasti vaimentavat minuuden matalampia ja etäisempiä aspekteja. Näiden valintojen tulee ilmentää juuri yksilön ideaalia persoonallisuutta, jotta yksilön persoonallisuus kehittyisi (kohti tavoitetilaa).
• Yksilön tietämyksen ja kokemusten karttuminen ja omapsykoterapia ovat yksilön kehittymisessä olennaisia tekijöitä.

Persoonallisuuden kehittymiseen vaikuttavat tekijät

Dąbrowski päätteli omien havaintojensa pohjalta, että enemmistö ihmisistä elää elämäänsä ”ensisijaisen integraation” tilassa. Lähinnä biologiset impulssit (ensimmäinen tekijä) ja sosiaalisen ympäristön vaikutteiden ja asenteiden kritiikitön hyväksyntä ja myötäily (toinen tekijä) ohjaavat tilassa olevia ihmisiä. Dąbrowski nimesi tämän tilan ensimmäiseksi tasoksi. Hän havaitsi, että tällä tasolla yksilöt eivät ilmentäneet ympäristön vaikutteista vapaata persoonallisuuttaan aidosti. Tasolle jääneiden yksilöiden itseilmaisu on siis rajoittunut ja sitä ovat muuttaneet ensimmäinen ja toinen tekijä.

Ensimmäinen tekijä kanavoi henkilön energian ja lahjakkuuden eri muodot egoistiseen eli itsekkääseen toimintaan, joka heijastelee vaistoja ja biologista egoa. Ensimmäisen tekijän motivoiman toiminnan painopiste on selviytymisessä ja oman aseman edistämisessä. Henkilö saattaa käyttää lahjakkuuksiaan epäsosiaalisilla tai asosiaalisilla tavoilla ja vastaaviin tarkoitusperiin. Dąbrowskin luokitteli esimerkiksi rikolliset ensimmäisen tason pohjalle jääneiksi henkilöiksi, koska he ilmentävät tämäntyyppistä itsekästä käytöstä ja ajavat vain omia etujaan muiden kustannuksella.

Toinen tekijä, sosiaalinen ympäristö eli miljöö ja ryhmäpaine yhdessä puolestaan rajoittavat yksilöllistä ilmaisua ja luovuutta siksi, että ne ohjaavat ryhmään kuuluvia henkilöitä kohti kollektiivista maailmankuvaa, joka sitoo heitä yhteen. Toisaalta ne myös vastaavasti hillitsevät yksilöiden valtavirrasta poikkeavia uniikkia ilmaisua ja ideoita.

Toinen tekijä ulkoistaa henkilöiden arvot ja moraalin eli omantunnon. Käytös ja luovuus ohjautuvat kohti muotoja, jotka noudattavat ja tukevat jo olemassaolevaa sosiaalista ympäristöä. Sosiaaliset voimat muotoilevat odotuksia sen sijaan, että ne pääsisivät muotoutumaan vapaasti. "Äitini sanoo, että meidän pitää hoitaa pihanurmeamme hyvin, koska haluamme näyttää ohikulkijoille olevamme kunnon kansalaisia." Koska ihmisen omatuntoa ohjaa ulkoinen, sosiaalisesta ympäristöstä kumpuava konteksti, hän toimii eettisesti, mikäli yhteisön normit ovat eettisiä. Jos yhteisö kuitenkin turmeltuu, toisen tekijän voimakkaan vaikutuksen alaisiksi jääneet jäsenet eivät kyseenalaista tai vastusta epäeettisiä normeja. Tällainen kehitys on erittäin vaarallinen, koska se voi johtaa yhteisön valtaavaan joukkohysteriaan. Ilmiö oli keskeinen muun muassa natsi-Saksan laajoihin kansanmurhiin johtaneessa tapahtumaketjussa.

Dąbrowski näki prosessinomaisen sosialisaation johtavan mekaaniseen ja robottimaiseen yhteiskuntaan ilman yhteisön sisällä kukoistavaa yksilöllisyyttä. Esimerkiksi yleisen systeemiteorian kehittäjiin kuulunut Ludwig von Bertalanffy on kuvannut vastaavanlaisen kehityskulun valtavirtaistumisen yhteydessä. Yksilölliset reaktiot eivät ole uniikkeja, vaan ne perustuvat sosiaalisiin asiayhteyksiin (”Itken hautajaisissa ja nauran häissä, koska kaikki muutkin tekevät niin”). Huomattavaa on, että Dąbrowskin mukaan ensisijaisesti toisen tekijän motivoimana toimivat henkilöt edustavat huomattavaa enemmistöä väestöstä.

Dąbrowski nimesi ensimmäisen ja toisen tekijän muodostaman kokonaisuuden ensimmäiseksi tasoksi. Hän koki, että tekijät vaikuttivat laajasti yhteiskunnan toimintaan. Esimerkiksi yritysmaailmassa usein vallitseva kilpailuasetelma tarkoittaa, että monet toimitusjohtajat toimivat lähinnä ensimmäisen tekijän motivoimana – heidän on oltava valmiita uhraamaan muita edistääkseen omaa (yrityksen) asemaansa. Myös politiikka, koulutusjärjestelmä ja media suosivat itseään aktiivisesti markkinoivia henkilöitä, mutta eivät välttämättä kannusta aitoon itsetutkiskeluun tai yksilöllisyyteen (= toinen tekijä). Myös rikkomuksia saatetaan perustella sosiaalisilla syillä: "Ajan ylinopeutta, koska muutkin tekevät niin." Toisaalta esimerkiksi sotilas voi selittää tekojaan kertomalla vain noudattaneensa käskyjä. Tällöin yhteisölle ulkoistetut arvot ja moraali vapauttavat yksilön henkilökohtaisesta vastuusta.

Dąbrowski kuvasi myös ihmisryhmän, joka ei jäänyt ensimmäisen ja toisen tekijän muodostaman ensimmäisen tason vangiksi. Dąbrowskin mukaan nämä ihmiset irtautuvat automaattisesta, mekaanisesta ja ulkolukuun ja ulkoa opetteluun johtavasta sosialisoituneesta elämäntavasta, jota hän kutsui negatiiviseksi sääntelyksi. He kokevat sen seurauksena henkilökohtaisia disintegraatioita (”hajoamisia”). Dąbrowskin mukaan juuri tällaiset disintegraatiot ovat avainosassa persoonallisuutta kehittävässä prosessissa. Henkilökohtaiset kriisit haastavat henkilöiden nykytilan (tai "asioiden tilan") – status quon – ja saavat heidät tarkastelemaan ja arvioimaan esimerkiksi itseään, ideoitaan, arvojaan, ajatuksiaan ja tavoitteitaan.

Mikäli kehitysprosessi eli disintegraatioiden sarja jatkuu, nämä ihmiset kehittävät lopulta yksilöllisen, tietoisen ja kriittisesti arvioidun hierarkkisen arvopohjan. Tätä prosessia Dąbrowski kutsui puolestaan positiiviseksi sääntelyksi. Tällöin ihmiset alkavat kokea maailman kehittämänsä arvopohjan läpi, jolloin he irtautuvat lopullisesti kontekstiriippuvaisesta käytöksestä ja yhteisöille ulkoistetuista arvoista ja moraalista ja alkavat noudattaa ja toteuttaa omaa, ympäristöstään riippumatonta ja sisältäpäin kumpuavaa aitoa persoonallisuuttaan. Vakaan arvopohjan muodostuttua ihminen kokee Dąbrowskin sanoin toisen integraation, joka heijastaa tällä kertaa täysin autonomista ja sisältäpäin kumpuavaa aitoa persoonallisutta.

Irtautuminen ensimmäiseltä tasolta ja siirtyminen korkeammille tasoille johtaa usein henkilön muuttumiseen erityisesti ratkaisuja etsiväksi ja luovaksi ihmiseksi. Ympäristön ja yksilöiden toisistaan eroavien odotusten aiheuttamien ristiriitojen häviäminen (”sisäinen rauha”) vapauttaa energian itse elämiseen ja toimimiseen omien arvojensa toteutumisen puolesta. He alkavat käyttää kykyjään ja luovuuttaan arvojensa mukaisesti eri tavoin – esimerkiksi taiteen ja politiikan välityksellä – ja toteuttavat nyt muodostunutta aitoa persoonallisuuttaan.

Kehityspotentiaali

Merkittävää persoonallisuuden kehittymistä havaitaan usein ihmisissä, jotka omaavat huomattavasti kehityspotentiaalia. Kehityspotentiaali muodostuu pohjimmiltaan geneettisistä ominaisuuksista, jotka ilmenevät vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Kehityspotentiaali pitää sisällään monta siihen vaikuttavaa tekijää, mutta siihen vaikuttaa erityisesti kolme ominaisuutta:

• aisti- ja/tai tunneyliherkkyytenä ilmenevä hermoston korostunut vaste ärsykkeitä kohtaan,
• henkilön erityiset kyvyt ja lahjakkuudet ja
• henkilön voimakas tarve ja pyrkimys kohti yksilöllisen, aidon persoonallisuuden kehittämistä.

Dąbrowski nimesi viimeisen ominaisuuden kolmanneksi tekijäksi.

Yliherkkyys

Hermoston yliherkkyys on Dąbrowskin mukaan merkittävin tekijä, joka ennustaa henkilön persoonallisuuden suurta kehityspotentiaalia. Hermoston yliherkkyys ilmenee korostuneina fysiologisina reaktioina erilaisiin ärsykkeisiin, kuten aistiärsykkeisiin ja tunne-elämyksiin. Mitä huomattavampi yliherkkyys, sitä voimakkaampia henkilön päivittäiset kokemukset ovat.

Dąbrowski hahmotteli viisi erilaista yliherkkyyden muotoa:

• psykomotorinen yliherkkyys,
• aistiyliherkkyys,
• ylivilkas mielikuvitus (vrt. kuvailuun "taivaanrannan maalari"),
• älykkyys ja
• tunneyliherkkyys.

Kaikki yliherkkyyden muodot – erityisesti kolme viimeisintä muotoa – saavat henkilön kokemaan päivittäisen elämän syvällisesti ja sen ylä- ja alamäet voimakkaina.

Dąbrowski tutki yleisesti esikuvina pidettyjä ihmisiä ja huomasi, että korostunut yliherkkyys oli merkittävässä roolissa heidän elämänkokemuksissaan ja niitä seuranneessa henkisessä kehityksessä. Tällaisten ihmisten omaama, selvä ja vahva arvopohja ja tunneyliherkkyydestä kumpuava vahva kyky empatiaan toimivat eräänlaisena peräsimenä, joka ohjasi heitä eteenpäin elämässä. Kyky aistia, ymmärtää ja hahmottaa ympäristöään tarkasti auttoi näitä henkilöitä muodostamaan vahvan näkemyksen maailmasta ja siitä, millainen sen tulisi olla.

Vaikka yliherkkyyden eri muodoilla on vankka fysiologinen tausta, yliherkkyydet ilmenevät kuitenkin lähinnä psykologisesti henkilön kehittäessä erilaisia rakenteita, jotka heijastelevat esiinnousevaa ympäristön vaikutteista riippumatonta persoonallisuutta. Tärkeimpiä tällaisista käsitteellistyksistä ovat nk. dynamismit (eräänlaiset jatkuvassa muutoksessa olevat rakenteet): biologiset tai henkiset voimat, jotka kontrolloivat käyttäytymistä ja sen kehitystä. Vaistot, pyrkimykset ja tiedolliset prosessit yhdistettynä tunteisiin ovat tällaisia dynamismeja. Dynamismit heijastelevat muutosta kohti autonomiaa enenevissä määrin henkilön persoonallisuuden kehittymisen jatkuessa.

Kyvyt ja lahjakkuudet

Persoonallisuuden kehityspotentiaalin toinen haara, henkilön kyvyt ja lahjakkuudet, ovat taipuvaisia palvelemaan henkilön saavuttaman henkisen tason mukaisia tavoitteita. Alemmilla tasoilla niitä hyödynnetään ensisijaisesti itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseksi, kuten oman aseman parantamiseksi yhteisöissä, kuten työpaikalla ja yhteiskunnassa. Korkeammille tasoille edenneillä henkilöillä kyvyt ja lahjakkuudet puolestaan kanavoituvat henkilöiden muodostamien arvojen mukaiseen toimintaan ja niitä tukevan persoonallisuuden kehittymiseen.

Kolmas tekijä

Dąbrowski nimesi henkilön tarpeen ja pyrkimykset kohti autonomiaa ja kasvua yksilönä kolmanneksi tekijäksi. Hän piti kolmatta tekijää elintärkeänä henkilön persoonallisuuden kehittymiselle, koska se valjastaa henkilön kyvyt ja lahjakkuuden yksilöllisen kasvun käyttöön. Toisaalta se myös usein motivoi henkilöitä tavoittelemaan yhä merkittävämpiä tavoitteita ja pyrkimään ylittämään itsensä.

Dąbrowski ei pitänyt vapaata tahtoa kolmannen tekijän osana. Hänen mukaansa vapaa tahto ei selittänyt yksilön motivaatiota riittävästi, koska henkilö voi elää täysin vapaan tahtonsa mukaisesti kokematta tarvetta muuttua tai kasvaa yksilönä. Kolmas tekijä kuvaakin juuri motivaatiota ”tulla omaksi itsekseen”. Tällainen motivaatio onkin usein niin vahva, että henkilö saattaa jopa tehdä uhrauksia kehittääkseen persoonallisuuttaan. Vahvaa tunnetta siitä, että henkilön on ”oltava oma itsensä” erityisesti silloin, kun se tapahtuu ”millä hinnalla tahansa” ja erityisesti silloin, kun henkilö pitää sitä vahvana motivoivana tekijänä henkiselle kasvulleen, ei voida pitää yleistä käsitystä vastaavaan vapaaseen tahtoon kuuluvana osana.

Jos henkilön omaama kehityspotentiaali on tarpeeksi korkea, henkilö käy varmuudella läpi disintegratiivisia prosesseja riippumatta niitä ehkäisevistä ja hillitsevistä ulkoisista tekijöistä, kuten sosiaalisen lähipiirin tai perheen pyrkimyksistä estää henkilön persoonallisuuden kehittyminen. Toisaalta mikäli henkilön omaama kehityspotentiaali on liian matala, henkilö ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä koe disintegraatioita (eikä näin ollen myöskään henkistä kasvua) edes niitä edesauttavissa olosuhteissa.

Myös erityisherkkää persoonallisuutta laajasti tutkinut Elaine Aron kuvaili täysin Dąbrowskista riippumatta samantyyppisen ilmiön, jossa henkilöillä on synnynnäisesti huomattava kyky persoonallisuuden (ja yleiseen henkiseen) kehitykseen, joka selittyy henkilön hermoston yliherkkyydellä (vrt. ensimmäinen tekijä) ja taipumuksella kehittää sosiaalisen ympäristön asettamista rajoitteista vapaa persoonallisuus (vrt. kolmas tekijä). Aronin tulkinta ilmiöstä ja sen tarkastelutapa tosin poikkeaa huomattavasti Dąbrowskin versiosta.

Kehityksen esteet

Dąbrowski kutsui hermoston yliherkkyyttä ”traagiseksi lahjaksi” painottaakseen sitä, että yliherkkyyteen vahvasti taipuvaisen henkilön elämä ei ole tasaista tai helppoa. Yliherkkyys on Dąbrowskin mukaan kaksiteräinen miekka, koska mahdollisuus kokea syvää ja kokonaisvaltaista onnea tarkoittaa myös mahdollisuutta kokea vastoinkäymiset yhtä perinpohjaisesti. Myös potentiaali luovuuteen kasvattaa vastaavasti todennäköisyyttä syviin henkilökohtaisiin kriiseihin ja stressiin. Tällainen stressi johtuu henkilön sisäisistä ja sosiaalisen ympäristön ja omien arvojen välisistä ristiriidoista ja toimii moottorina persoonallisuuden kehityksessä, koska se saa henkilön pyrkimään kohti ristiriidatonta ja tasapainoista tilaa. On huomattava, että yliherkkä henkilö saattaa käyttäytyä itsetuhoisesti tällaisen stressin akuutin vaiheen aikana. Irtautuminen sosiaalisen ympäristön asettamista normeista johtaa toisinaan henkilön eristäytymiseen ja eristetyksi tulemiseen, mikä kasvattaa henkilön riskiä vahingoittaa itseään.

Dąbrowski puhui henkilön valistamisen yliherkkyydestä ja disintegratiivisista prosesseista ja itsepsykoterapian puolesta, jotta yliherkille henkilöille voitaisiin selittää asiayhteys, jonka avulla he voisivat ymmärtää voimakkaita tarpeita ja tunteitaan. Hän ehdotti myös yliherkkien henkilöiden tukemista heidän ponnisteluissaan kehittää ja löytää oma tyylinsä ja tapansa ilmaista itseään. Niin yliherkkien lasten kuin aikuistenkin on annettava kulkea omia polkujaan senkin kustannuksella, että he eivät enää sovi muiden, kuten perheen asettamien raamien sisään.

Itsepsykoterapian ydin on sen tiedostaminen, että kukaan ei voi näyttää toiselle oikeaa polkua, jota hänen on kuljettava. Jokaisen onkin löydettävä oma polkunsa itse.

Persoonallisuuden kehityksen tasot

Dąbrowski jakoi väestön viiteen osaan heidän saavuttamansa persoonallisuuden kehityksen tason mukaan. Tasojen ääripäitä, ensimmäistä ja viidettä eli viimeistä tasoa luonnehtivat psykologinen integraatio, harmonia ja henkilön sisäisten konfliktien puute.

Ensimmäisellä tasolla henkilö ei – hieman yllättäen – juurikaan koe sisäisiä arvokonflikteja, koska tällöin käytännössä jokainen käyttäytymismalli on oikeutettu henkilön näkökulmasta: ne ovat joko hyväksi henkilölle itselleen (harmoniassa ensimmäisellä tasolla vallitsevan itsekeskeisyyden (egoismin) kanssa) tai ne ovat oikeutettuja henkilöä ympäröivän yhteisön näkökulmasta, jolloin henkilö siis ulkoistaa valintojen teon yhteisön vastuulle. Kummassakin tapauksessa henkilö käyttäytyy omasta näkökulmastaan kuin kuka tahansa muu henkilö ja tekee asioita, joita hänen yleisesti ”odotetaan tekevän”.

Viimeisellä tasolla henkilö on vapaa sisäisistä arvoristiriidoista, koska hän on kehittänyt vahvan ja ympäristöstä riippumattoman aidon persoonallisuuden, jolloin hän toimii aina sisäisen vaistonsa ja muodostamansa arvohierarkian mukaisesti.

On kuitenkin huomattava, että sekä ensimmäisellä että viimeisellä tasolla esiintyy luonnollisesti runsaasti ulkoisia konflikteja.

Välissä olevat tasot – tasot kahdesta neljään – kuvailevat vaihtelevantasoisia psyykkisiä disintegraatioita ja varsinaista sairautta.

Dąbrowski korosti sitä, että hänen kuvailemansa tasot kuvaavat heuristista mekanismia. Psyyken kehittymisen aikana voi esiintyä jopa kahden tai kolmen peräkkäisen tason ominaisuuksia yhtäaikaa. On tosin huomattava, että ne ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Henkilön ilmentämien usean eri tason ominaisuuksien välinen ristiriita ratkeaa, kun yhden tason ominaisuudet ottavat muiden tason ominaisuudet täydelliseen hallintaansa tai jos muiden tasojen ominaisuudet väistyvät ja häviävät yhden tason ominaisuuksien tieltä.

Taso I: Ensisijainen integraatio

Ensimmäistä tasoa kutsutaan ensisijaisen integraation tilaksi. Tämän tason ihmiset toimivat usein ensisijaisesti biologisten impulssien ja vaistojen sekä sosiaalisen ympäristön vaikutteiden ohjaamana. Valtaosa ensimmäisen tason ihmisistä on yhdentynyt ympäristönsä tai sosiaalisen piirinsä kanssa. Dąbrowski kutsui heitä ”tavallisiksi ihmisiksi”. Monet näistä ihmisistä kuitenkin toimivat myös sekä vaistojen että opittujen käyttäytymismallien varassa.

Dąbrowski jakoi ensimmäisen tason ihmiset kahteen ryhmään integraation tason perusteella. Hänen mukaansa ensisijaisen integraation taso on kääntäen verrannollinen henkilön mielen terveyteen – keskivertohenkilö ilmentää ensisijaista integraatiota kohtalaisesti, kun taas psykopaatti on vahvasti integroitunut ympäristöönsä.

Ensimmäisen tason ihmisiä leimaa usein itsekkyys ja egosentrismi (sekä selkeä että piilevä) ja he etsivätkin henkilökohtaista tyydytystä ensisijaisesti. Henkilöt oikeuttavat toimintansa minäkeskeisen ajattelun kautta eli toisin sanoen noudattavat vahvasti paradigmaa ”tarkoitus pyhittää keinot”, toisinaan jättäen huomiotta keinojen vakavatkin nurjat puolet. Johtajahenkisinä pidetyt henkilöt ovat usein tällaisia henkilöitä.

Suuri enemmistö ihmisistä ei koskaan murra ensisijaisen integraation tilaansa tai palaa siihen lyhyehkön disintegratiivisen jakson jälkeen (joka koetaan usein nuoruusiässä). Disintegraatiot voivat johtaa myös henkilön osittaiseen henkiseen kasvuun niin, että osa henkisistä toiminnoista siirtyy korkeammalle tai korkeammille tasoille, mutta osa jää alkuperäiselle tasolle.

Taso II: Yksitasoinen disintegraatio

Toisen tason merkittävin ominaisuus on alustava, lyhyehkö ja usein intensiivinen ja syvä kriisi tai kriisien sarja. Kriisit ovat spontaaneja ja ilmenevät vain yhdellä tasolla. Kriiseillä on usein vaihtoehtoja, jotka voivat vaikuttaa erilaisilta, mutta jotka ovat lopulta samalla tasolla.

Yksitasoinen disintegraatio ilmenee kehityksellisten kriisien, kuten murrosiän tai vaihdevuosien aikana, henkilöä rasittavan stressaavan ulkoisen tapahtuman käsittelyn tai psykologisten tai psykopatologisten tilojen, kuten hermostuneisuuden ja psykoneuroosien aikana. Se koostuu prosesseista, jotka sijaitsevat yhdellä rakenteellisella ja emotionaalisella tasolla. Yksitasoisen disintegraation aikana esiintyy automaattisia dynamismeja, joita henkilö kykenee tiedostamaan ja kontrolloimaan vain hieman.

Samalla tasolla sijaitsevat eli horisontaaliset ristiriidat tuottavat ristiriitaisia tunteita ja hämmennystä: moni erilainen, mutta keskenään samanarvoinen valinta kiinnostaa henkilöä yhtä paljon, minkä seurauksena henkilö ajautuu päättämättömyyden tilaan. Jos persoonallisuuden kehittymistä ajavat voimat ovat tarpeeksi vahvoja, henkilö ajautuu eksistentiaaliseen kriisiin: sosiaaliset perusteet eivät enää selitä henkilön kokemuksia, eikä vaihtoehtoisia selityksiä ole. Olemassaoloa koskeva epätoivo hallitsee henkilön tunne-elämää tällaisen jakson aikana. Tilanteen ratkeaminen alkaa, kun henkilön yksilölliset arvot alkavat lopulta korvata sosiaaliselta ympäristöltä omaksuttuja, mekaanisen toiston juurruttamia arvoja. Nämä uudet, sisältäpäin kumpuavat arvot alkavat samalla integroitua henkilön juuri muodostumisensa aloittaneeseen sisäiseen arvojen hierarkiaan. Uudet arvot ovat usein ristiriidassa henkilön aikaisempien arvojen kanssa. Monet ”status quo” -tyyppiset selitykset asioille (”asiat ovat niin kuin ne ovat”), jotka on omaksuttu aikaisemmassa elämässä, kuten kouluaikana ja ympäröivältä sosiaaliselta yhteisöltä, romahtavat ja alistuvat henkilön tietoiseen, yksilölliseen kriittiseen tarkasteluun ja uudelleenarviointiin. Tällainen tutkiskelu aiheuttaa lisää konflikteja, jotka keskittyvät henkilön analyysiin hänen omista reaktioistaan maailmaan yleisellä tasolla ja henkilön omaan ja muiden käytökseen. Yleiset käyttäytymismallit ja vallitsevien sosiaalisen järjestyksen ja normien etiikka alkavat näyttää sopimattomilta, vääriltä tai tekopyhältä. Positiiviset, ympäristön normeja kyseenalaistavat sopeutumishäiriöt alkavat hallita persoonallisuutta.

Tällaiset kriisit ja sopeutumishäiriöt merkitsivät Dąbrowskin mukaan vahvaa potentiaalia henkiseen kasvuun ja persoonallisuuden kehittymiseen vahvaksi ja eheäksi. Mielenterveys heijastaakin muutakin kuin vain harmoniaa ja myötämielisyyttä sosiaalisen ympäristön kanssa: siihen kuuluu myös varovainen, henkilökohtainen maailmaan ja omiin arvoihin kohdistuva tutkiskelu, joka johtaa yksilöllisen persoonallisuuden kehittymiseen.

Toinen taso on siirtymäjakso, jolle ei jäädä pysyvästi. Dąbrowskin mukaan toista tasoa seuraa aina siirtyminen eteen- tai taaksepäin – joko uudelleenintegroituminen ympäristöön eli palaaminen edelliselle, rajoittuneen persoonallisuuden tasolle, siirtyminen korkeammille tasoille persoonallisuuden kehityksessä tai ajautuminen psykoosiin tai itsemurhaan.

Siirtymiseen tältä tasolta seuraavalle tasolle kuuluu perustavanlaatuinen muutos, joka vaatii ilmiömäisen määrän energiaa. Jakso on persoonallisuuden kehityksen käännekohta, josta on suunta vain joko taantumisen tai kehittymisen suuntaan. Dąbrowskin kuvailemien kolmen tekijän (ensimmäinen, toinen ja kolmas tekijä) välinen kamppailu heijastelee tätä siirtymällistä kriisiä: ”Seuraanko vaistojani (ensimmäinen tekijä), minulle opetettua maailmankuvaa (toinen tekijä) vai sydämeni ääntä (kolmas tekijä)?” Vastaus on muuttaa henkilön primitiiviset vaistot (automaattiset reaktiot, kuten viha) positiiviseksi motivaatioksi: käyttää tunteita toimintaa ohjaavana peräsimenä ja energian lähteenä, joiden avulla vastustaa pinttyneitä ja ympäristöltä omaksuttuja vastauksia, etsii omaa totuuttaan ja kuuntelee omaa sisintään, mitä tulisi tehdä.

Taso III: Spontaani monitasoinen disintegraatio

Kolmas taso kuvailee uudentyyppisen ristiriidan: vertikaalinen ristiriita kahden vaihtoehdon välillä, jotka eivät ole vain erilaisia, vaan jotka sijaitsevat myös eri tasoilla. Toinen vaihtoehdoista on ikään kuin korkeammalla ja toinen sitä matalammalla tasolla. Tällaiset pystysuuntaiset ristiriidat syntyvät, kun henkilö tarkastelee ja havainnoi ylempiä valintoja elämässään vasten alempia valintoja. Henkilö ikään kuin katsoo asioita ”tuhannetta kertaa”, mutta huomaakin yhtäkkiä tarkastelevansa asiaa eri tavalla kuin aikaisemmin – kuin uusin silmin, mikä saa aikaan muutoksen. Henkilö ei voi enää vain palata taaksepäin elämässä ja nähdä asioita samalla tavalla kuin aikaisemmin. Dąbrowski kutsui tätä tarkastelun pystysuuntaista ulottuvuutta monitasoisuudeksi. Monitasoisuus kuvastaa henkilön tulemista vähittäin tietoiseksi ”ylempien valintojen mahdollisuudesta” ja sitä seuraavasta kontrastista ylemmän ja alemman välillä elämässä. Tällaiset pystysuuntaiset vertailut usein havainnollistavat alemmalla tasolla sijaitsevan henkilön varsinaisen käytöksen kontrastia kuviteltuihin ideaaleihin ja tavoitteisiin ja niiden vaihtoehtoihin.

Dąbrowski oli vakuuttunut, että aidot henkilöt pitäisivät selvänä juuri ylempien valintojen polun seuraamista, joka taas johtaa edellisellä tasolla vallinneiden sekoittuneiden tunteiden ja päättämättömyyden tilan raukeamiseen, koska valinnan vaikeus vaihtoehtojen välillä häviää. Jos henkilön sitä seuraava varsinainen käytös ei saavuta tavoiteltua tasoa, sitä seuraa usein sisäinen epäharmonia ja tarve tarkastella ja uudelleenjäsentää elämää, joka johtaa lopulta ideaalin tason saavuttamiseen. Siksi monitasoisuus kuvaa uudentyyppistä ja voimakasta ristiriitaa – ristiriitaa, joka johtaa kehitykseen.

Pystysuuntaiset ristiriidat ovat kriittisessä osassa prosessissa, joka johtaa ympäristön vaikutteista vapaaseen persoonallisuuteen ja sen huomattavaan kehittymiseen. Jos henkilö aikoo saavuttaa korkeamman henkisen tason, muutoksen monitasoisuuteen (ja sen myötä pystysuuntaisiin ristiriitoihin) täytyy tapahtua. Jos taas henkilöllä ei ole riittävästi kehityksellistä potentiaalia siirtyä monitasoiselle asteelle, hän palaa lopulta kriiseistä edelliselle tasolle, josta hän palaa edelleen ensimmäiselle tasolle ja uudelleenintegroituu ympäristöönsä. Kun henkilö siirtyy monitasoiselle asteelle, vaakasuuntainen (yksitasoinen), ärsyke-vaste-tyyppinen malli elämästä korvautuu pystysuuntaisella ja hierarkkisella analyysillä. Vähitellen syntyvä yksilöllinen arvopohja ankkuroi pystysuuntaisen näkökulman ja analyysin eri tasoilla sijaitsevien vaihtoehtojen välillä kiinteäksi osaksi henkilön persoonallisuutta, jonka seurauksena hän alkaa kokea kaikki tapahtumat suhteessa omiin ihanteisiinsa, joita kohti hän pyrkii. Nämä henkilökohtaiset ihanteet muodostavat yhdessä ihannepersoonallisuuden: sen, miten henkilö haluaa elää elämäänsä. Koska henkilö suhteuttaa ja vertailee kokemuksiaan monitasoiseen, pystysuuntaiseen näkökulmaan, alempien valintojen suosimisesta tulee mahdotonta, kun ylempi vaihtoehto on saatavilla tai kun se on kuviteltavissa.

Taso IV: Ohjattu monitasoinen disintegraatio

Neljännellä tasolla henkilö alkaa kontrolloida täysin omaa henkistä kehitystään. Kolmannen tason vastentahtoinen, spontaani kehitys korvautuu tarkoituksenmukaisella, tietoisella ja itseohjatulla tarkastelulla elämästä monitasoisesta näkökulmasta. Tason saavuttaminen merkitsee kolmannen tekijän todellista ilmestymistä, jota Dąbrowski kuvaili ”tietoisiksi valinnoiksi ja arvottamiseksi, jonka perusteella henkilö hyväksyy tai hylkää asioita ja ominaisuuksia itsessään ja ympäristössään”. Henkilö arvioi tietoisesti uskomuksiaan ja pyrkii korvaamaan alemmat, automaattiset ja ympäristöltä omaksutut näkökulmat, kannat ja reaktiot varovaisesti arviointi- ja läpikäyntiprosessin läpikäyneillä valituilla ihanteilla. Henkilön käytös alkaa heijastella näitä arvoja enenevissä määrin. Käytöksestä tulee vähemmän reagoivaa, automaattista ja tarkoituksenmukaisempaa, koska myös käytös alistuu henkilön valitsemien ihanteiden vaikutusvaltaan.

Persoonallisuudessa vallitseva tietoinen sisäistämisprosessi tarkastelee sosiaalisia normeja ja hyväksyy niistä ne, jotka tuntuvat henkilöstä oikeilta ja sopivilta. Vastaavasti sopimattomaksi arvioidut normit hylätään ja/tai korvataan itse havainnoiduilla ylemmillä vaihtoehtoisilla arvoilla. Sosiaalinen asennoituminen heijastelee syvää vastuun tunnetta, joka perustuu sekä älyllisiin että tunteellisiin tekijöihin. Korkeimmilla tasoilla ”henkilöt tuntevat syvää vastuuta siitä, että oikeus toteutuisi ja että ihmisiä suojeltaisiin harmeilta ja vääryyksiltä, ja tällainen vastuun tunne valtaisi lähes kaiken elämässä”. Tällainen näkökulma on tulos elämän kokemisesta suhteessa henkilön sisäiseen arvohierarkiaan (monitasoiseen katsantoon) ja sitä seuraavaan arvostukseen sen potentiaalista, millaista elämä voisi olla, millaista sen tulisi olla ja millaista se on. Eriävä näkökulma asioista alemmille tasoille jääneiden kanssa ilmenee intohimoisina ja vahvoina tekoina ihanteellisen maailman saavuttamisen puolesta.

Koska korkeamman tason saavuttaneilla henkilöillä on aito näkemys asioista, he nostavat myös ympäristönsä tasoa. Sosiaalisuus ei tässä yhteydessä tarkoita vain jo olemassaolevan sosiaalisen järjestyksen tukemista. Jos sosiaalinen järjestys ilmentää alempia arvoja, sen tukeminen olisi sen heijastelua ja näin ollen Dąbrowskin mukaan ”negatiivista sääntelyä”, joka on ensimmäisen tason ominaisuus. Tässä yhteydessä sosiaalisuus onkin hienovaraista sosiaalisten suhteiden kehittämistä ylempien arvojen pohjalta. Sen myötä syntyneet asemat ja tilat ovat usein ristiriidassa alempia arvoja toteuttavan yhteisön kanssa (positiivinen sääntelystä irtautuminen). Toisin sanoen irtautuminen tällaisen yhteisön arvoista on positiivinen ominaisuus.

Taso V: Toinen integraatio

Viidennellä tasolla henkilö uudelleenintegroituu ympäristöönsä, mutta ei omaksukaan vaikutteita siltä, vaan hänen kehittämänsä sisäinen harmonia ja yksilöllinen, tietoisen ja varovaisen jatkuvan tarkastelun ja arvioinnin alla oleva sisäinen arvojen hierarkia toimivat edelleen peräsimenä ja energianlähteenä. Henkilön käytös vastaa hänen tavoittelemaansa ihannetilaa, jonka seurauksena sisäisiä konflikteja ei juurikaan esinny ja henkilö saavuttaa "sisäisen rauhan".

Viidettä tasoa kuvaa luova ilmaisuvoima. Henkilön energia suuntautuu vahvasti luovaan ongelmanratkaisuun ja taiteeseen, ja hän ilmentävää mitä jaloimpia ja hienoimpia ominaisuuksia ja vahvuuksia. Henkilön mahdollisesti harrastama taiteellinen ilmaisu vangitsee taiten hienoimmatkin vivahteet henkilön sisäisessä rikkaassa tunne-elämässä ja perustuu syvään empatiaan ja kykyyn ymmärtää kohdetta läpikotaisesti. Teokset käsittelevät usein ihmisten kärsimystä ja uhrauksia. Ne saattavat olla myös hyvin visionäärisiä, uniikkeja ja hienostuneita, koska henkilöt ovat täysin vapaita ympäristön rajoitteista eivätkä he epäröi paneutua ja uhrautua elämäntehtävänsä puolesta.

Tason saavuttaneet henkilöt säteilevät energiaa ja etenevät ympäristössään ja yhteiskunnassa esimerkiksi politiikan, filosofian, uskonnon ja tieteen saroilla. He ovat vahvoja, aitoja ihmisiä, jotka ovat kehittäneet persoonallisen näkemyksen elämästä ja toteuttavat sitä intohimoisesti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Lähteet

• "Psychological Basis of Self Mutilation" (1937). Genetic Psychology Monographs 19: 1–104. 
• Dąbrowski, K. (1964). Positive Disintegration. Boston, Mass.: Little Brown.. 
• "The Theory of Positive Disintegration" (1966). International Journal of Psychiatry 2: 229–44. 
• Dąbrowski, K. (1967). Personality-shaping through Positive Disintegration. Boston, Mass.: Little Brown.. 
• (1970) Mental Growth Through Positive Disintegration. London: Gryf.. 
• Dąbrowski, K. (1972). Psychoneurosis Is Not An Illness. London: Gryf.. 
• (1973) The dynamics of concepts. London: Cryf.. 
• Dąbrowski, K. (1996). Multilevelness of Emotional and Instinctive Functions. Lublin, Poland: Towarzystwo Naukowe Katolickiego Uniwersytetu Lubelskiego. 
• "Personal Growth: An Empirical Study Using Jungian and Dąbrowskian Measures" (1983). Genetic Psychology Monographs 108: 267–320. 
• "The Concept of Developmental Potential" (1986). Roeper Review 8 (3): 190–97. doi:10.1080/02783198609552971. 
• "Assessing Developmental Potential in Gifted Children: A Comparison of Methods" (1995). Roeper Review 17 (3): 176–80. doi:10.1080/02783199509553654. 

Aiheesta muualla

• Teoria positiivisesta disintegraatiosta (Kazimierz Dąbrowski)
• Kazimierz Dąbrowskin elämäntyölle omistettu verkkosivu (puolaksi)