Porvoon historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Porvoon historia alkaa vuodesta 1351, jolloin Porvoon pitäjä mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran.[1] Varhaisimpina aikoina pitäjään kuuluivat myös nykyiset Askola, Pornainen ja Pukkila. Suomeen perustettiin keskiajalla kuusi kaupunkia, joista Porvoo oli yksi. Kaupunkioikeudet se sai noin vuonna 1380. Porvoo sai nimensä Porvoonjoen lähellä sijainneen Iso Linnanmäen linnoituksen ruotsinkielisen nimen Borgå perusteella (borg = linna, å = joki).[2] Kaupunkia sanotaan Suomen toiseksi vanhimmaksi.[3] Samaa nimitystä tosin käytetään myös Ulvilasta,[4] joka sai kaupunkioikeudet vuonna 1365, mutta menetti ne Porille vuonna 1558.[5] Ensimmäinen tieto Porvoonjoen ylittävästä sillasta on vuodelta 1421.[6]

Porvoon esihistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoonjokivarsi on ikivanhaa asutusaluetta, jolta on tehty esihistoriallisia löytöjä kivikauden lopulta asti. Joen suu toimi kauppapaikkana.[7] Porvoonjoki on ollut alun perin hämäläisten kauppareitti ja sen alkuperäinen nimi on mahdollisesti ollut Kukinjoki. On oletettu, että nimi juontaisi juurensa friisiläisperäiseen kugg-nimistöön (vrt. Koggi) joka näin vastaisi muita rannikon samankaltaisia kauppapaikkoja.[8] Porvoon varhainen keskus oli Saksala, eli saksalaisten kylä jonka nimi juontui paikalla käyneistä saksalaisista kauppiaista.[1]

Nimistön perusteella alueella on ollut rautakaudella suhteellisen vankka suomalaisasutus. Porvoonjoki toimi hämäläisten reittinä merelle ja hämäläistä asutusta on ollut mm. Kallolan, Teisalan, Vessilän, Finbyn, Kiialan ja Hattulan kylissä.[9] Hattulan (myöhemmin Strömsberg) kylä on saanut nimensä sisämaan samannimisestä pitäjästä Hämeessä. Porvoon pitäjän pohjoisosassa sijaitsi suomalaisten kylä (myöhemmin Karlsby) jossa tiedetään sijainneen Vilppulan, Klemolan, Airolan, Pietilän, Peltolan ja Sihvolan tilat. Myös Pernajan pitäjän Koskenkylässä (Forsby) – on aikanaan ollut suomalaisasutusta.[1] Hämäläisten lisäksi paikannimet kertovat varsinaissuomalaisten purjehtineen alueelle jo varhain. Porvoota ovat asuttaneet erityisesti Varsinais-Suomen länsiosasta mm. Nousiaisista ja Lemusta peräisin olleet väestöt.[9]

Porvoon seudun ruotsalainen asutus sai alkunsa 1200-luvun lopulla ja 1300-luvulla. Ruotsista saapunut siirtolaisuus oli ylhäältä johdettua. Väkeä kuljetettiin Porvoon alueelle vankoissa aluksissa Svean valtakunnan monilta alueilta kuten Uplannista, Smoolannista, Gästriklandista ja Hälsinglandista. Siirtolaiset saivat Ruotsin kuninkaalta apua, siemenviljaa ja pienkarjaa sekä neljän vuoden verovapauden. Ruotsalaisten Itäisen Uudenmaan kolonisaatio alkoi todennäköisesti yhdestä suuresta väestönsiirrosta Porvoon seudulle, mistä he levittäytyivät eri puolille.[1]

Porvoon historia uudella ajalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tanskalaiset merirosvot tuhosivat kaupungin 1500-luvun alussa.[2] Vuonna 1550 Kustaa Vaasa määräsi, että kaupungissa asuvien porvarien on muutettava vastaperustettuun Helsinkiin.[7] 1500-luvun lopussa venäläiset polttivat Porvoon kahdesti Pohjoismaisen viisikolmattavuotisen sodan aikana. Vuosisadan aikana kaupunki lakkautettiin kaksi kertaa.[2]

1600-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunginoikeudet takaisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle-herttua oleskeli talvella 1602 Suomessa ja järjesti Turussa aateliskokouksen. Tällöin Porvooon valtuutettu oli saapunut herttuan luo ja pyytänyt kaupungin privilegioiden vahvistamista. Kaarle suostui ja allekirjoitti asiaa koskevan kirjeen 11.1.1602.[10] Kirjeessä hän totesi Helsingin kaupungin anoneen joitakin kertoja Porvoon lakkauttamista ja halunnut että Porvoon asukkaat muuttaisivat Helsinkiin. Helsinkiläiset olivat väittäneet, että jos asiaa ei toteuteta vähentyisi Helsingin kauppa kokonaan. Kaarle kuitenkin huomautti, että jos asiaa tarkemmin ajatteli, niin kaupungit olivat sen verran kaukana toisistaan ettei niistä ollut haittaa toisilleen.[10] Tämän vuoksi Kaarle-herttua vahvisti nyt Kustaa Vaasan 1546 ja Juhana III:n 1579 Porvoolle antamat etuoikeudet ja Porvoo pystyi pysymään kauppakaupunkina ja sillä oli oikeus käydä kauppaa kotimaassa ja ulkomailla.[10] Herttua kuitenkin huomautti, että mikäli hän tekisi mikään erityisen järjestelyn Norlannin kaupunkien suhteen, tulisi myös Porvoon noudattaa sitä. Tätä voidaan pitää viittauksena siihen, ettei Porvoota sittenkään pidetty täysin tasavertaisena tapulikaupunkien kanssa.[10] Lopuksi seurasi konkreettinen palkinto porvoolaisille kun kaupunki oli valittanut, ettei sillä ollut hirveästi laidunta, halkometsää tai muuta kaupungin luona ja anonut jotakin tilusta, jotta asukkaat sitä nopeammin korjaisivat sen vahingon mikä oli koitunut siitä, että heidän kauppansa oli hijennetty.[11] Herttua myönsi kaupungille Sikosaaren tiluksineen sekä Veckjärven kylän, jossa oli veromaata 6 manttaalia.[12] Porvoolaisten uskollisuus herttuaa kohtaan sekä sitkeys pysyä vanhalla kaupunginpaikallaan muuttui siten suureen voittoon. Kaupungin muodolliset oikeudet oli palautettu muuntamattomina ja vääryys oli oikaistu lyhytaikaisella verovapaudella.[12]

Toipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoon veroitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Porvoon kauppakaupungin asema oli vahvistettu tuli seuraavia vuosikymmeniä painamaan äärimmäinen verorasitus ja muut esivallan asettamat velvoitteet. Sota Venäjää vastaan jatkui aina vuoteen 1617 jolloin solmittiin Stolbovan rauha ja sen jälkeen suurvalta-asemaa luova Ruotsi jatkoi sotimista Baltian ja sitten Puolan puolella. Nämä sodat hallitsivat koko yhteiskunnan asemaa ja nimenomaan kaupunkien niskoille asetettiin rahaverojen suorittaminen, armeijan huolto sekä laivamiesten luovuttaminen laivastolle.[13] Juuri samana vuonna kun Porvo sai kaupunginoikeudet takaisin (1602) määräsi hallinto kaupungeille maksettavaksi ylimääräisen sotaveron. Kaikille kaupungeille asetettiin tietty summa, joka sen tuli itse kantaa porvaristoltaan. Vaikka Porvoo oli saanut kahden vuoden verovapauden, joutui se silti maksamaan tätä kyseistä sotaveroa. Vuonna 1601 oli määrätty veroa maksettavaksi myös karjan perusteella, 1602 määrättiin kaupungeille kiinteä varallisuusvero, joka perustui veroäyreihin ja kiinteään omaisuuteen. Tämän lisäksi Tukholman valtiopäivillä 1609 säädettiin lyhytaikainen talo-ja pariskuntavero.[14] Porvoo oli siten uuden olemassaolonsa ensivuodet selvästi Helsinkiä kevyemmin veroitettu, kaupunki oli kuitenkin toipumassa. Tämä näkyi selvästi talo- ja pariskuntaveron taksoituksesta, jonka mukaan Porvoo oli nopeaan tavoittamassa Helsinkiä sekä perheiden, että rakennettujen tonttien osalta.[15]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merenkulku ja kauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1602 Porvoolle myönnettiin rajoittamaton tapulioikeus. Porvoolaiset alukset saivat purjehtia esteettä ulkomaiden satamiin käymään kauppaa ja se sai myös vastaanottaa ulkomaisia aluksia. 1600-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat valtakunnassa suuren taloudellisen organisoinnin aikaa. Siihen kuului uusien kaupunkien perustamista ja erilaisten etujen antamista kaupungeille. Ennen kaikkea haluttiin turvata Tukholman asema.[16] Vuonna 1614 annetussa erityisessä kauppajärjestyksessä, johon lueteltiin Öregrund, Pori, Helsinki, Tammisaari ja Porvoo kaupunkien asemat muuttuivat sellaisiksi, että kaupungit saivat purehtia ulkomaille, mutta ne eivät saaneet ottaa vastaan ulkomaisia kauppiaita. Täydet tapulioikeudet omistivat nyt vain Turku ja Viipuri. Porvoolaiset tunsivat kärsivän rajoituksesta suuresti. Helsingissä pidetyillä maapäivillä 1616 Porvoon valtuutettu esitti Kustaa II Aadolfille rajoitusten johtaneen siihen, että kaupunkilaisten elinkeinot oltiin viety.[17] Kuningas olikin todennut Porvoolaisten aluskannan olleen niin pieni, ettei se olisi pystynyt purjehtimaan ulkomaille. Tästä johtuen hän antoi kahdeksi vuodeksi erikoisoikeudet, jotka sallivat ulkomaalaisten alustan kaupankäynnin Porvoossa, kunhan siitä maksettaisiin veroa. Kahden vuoden jälkeen Kustaa II Aadolf käsitteli asiaa uudelleen, jolloin Porvoo ja Helsinki siirrettiin väliaikeisesti takaisin niihin kaupunkeihin, joissa ulkomaalaiset alukset saivat käydä kauppaa. Samana vuonna 1617 Porvoon tapulioikeudet vahvistettiin.[17][18] Porvoon merikaupan tullitilejä on säilynyt vuosilta 1610 ja 1614-1616 sekä pelkästään Tallinnaan suuntautuneesta kaupasta vuodelta 1618. Näiden mukaan Porvoon tärkeimmät vientitavarat olivat Terva, Voi, Vilja, pellava, lehterit, humalasalot sekä halot.[19]

Käsityö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsityön merkitys 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä on ollut lähes täysin paikallista. Käsityöläisiä on ollut vähän ja he ovat olleet köyhiä. Arvioiden mukaan Porvoossa oli vuonna 1613 10 käsityöläistä, joista 5 räätäliä, 2 suutaria, 1 nahkuri, 1 kankuri ja 1 seppä.[20] Toisaalta kaupungista on paljastunut paljon sellaisiakin käsityöläisiä, joita ei näihin luetteloihin ole kirjattu. Porvoosta on säilynyt kuuden pistoolisepän valitus noin vuodelta 1639, jossa sepät valittavat kaupungin kauppiaista, jotka ostavat pistoolinsa kalliista Saksasta, vaikka he osaisivat tehdä aivan yhtä hyviä pistooleja. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkäänlainen ammattikunta, vaan valituksessa yritettiin hyödyntää ryhmäetua.[21] Porvoon käsityöläisten ammatillinen järjestäytyminen oli tuolloin varsin vähäistä, joka ei ole omituista sillä ensimmäinen yleisvaltakunnallinen ammattikuntajärjestys annettiin vasta vuonna 1669. Silti Porvoossa on todettavissa vanhojen tapojen seuraamista sekä paikallista käsityönharjoitusta koskevia tapoja.[21]

Maalaiselinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimeentulotavasta riippumatta, yritti porvoolaiset aina pitämään karjaa ja viljelemään. Kauppiaden kuljetuksia varten olivat elintärkeitä hevoset sekä lehmät ja lampaat tarjosivat varattomillekin hieman lisäruokaa.[22] Porvoon henkirahaa maksaneiden ruokakuntien määrä (158 ruokakuntaa) merkitsi sitä, että yli puolet perheistä pitivät karjaa. Sen sijaan maanviljely ei ollut hirveän yleistä. Käytettävissä olevan maan vähyys sääteli myös karjanhoitotapoja. Porvooseen tuotiin oikeastaan vain täysikasvuista karjaa ja maanpuute erottuu varsinkin peltoveron maksajista, joita oli vain noin 10-19 prosenttia porvoolaisista.[23] Kaupunkilaisten harjoittamalla kalastuksella ei ollut suurta merkitystä, koska kalaa pyydettiin vain kotitarpeisiin.[24]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Porvoo oli väestöltään pieni ja köyhä ja tiedot Porvoon sen ajan väkiluvusta ovat hyvin vähäiset. Ensimmäinen maininta Porvoon väkiluvusta oli juuri vuoden 1610 pariskuntaveron taksoituksessa, jonka mukaan kaupungissa asui 79 perhettä sekä yksi naimaton. Tarkempia tietoja on saatu Älvsborgin toisten lunnaiden taksoituksesta vuosilta 1613-1617, joiden mukaan Porvoon väkiluku oli vuonna 1613 181 henkeä, 1614 181 henkeä, 1615 170 henkeä, 1616 155 henkeä sekä 1617 146 henkeä.[25] Ongelmana kaupungin todellista väkilukua arvioidessa tulee esimerkiksi siitä, että luetteloista on jätetty pois alle 15-vuotiaat lapset, joiden määrästä 1600-luvulta ei ole mitään tietoa.[25] Vuoden 1634 henkikirja antaa yllättävän tarkkaa tietoa, sillä siihen on lueteltu koko kaupungin väestö perheenjäsenittäin ja listaan on lisätty myös loisväestö. Henkikrijan mukaan Porvoon väkiluku vuonna 1634 oli yhteensä 294 henkeä. Vuoden 1639 henkikirjoissa kaupungin väkiluvuksi laskettiin yhteensä 360 henkeä.[26] Porvoon uudelleenperustaminen johti melko voimakkaaseen muuttoliikkeeseen nimenomaan Tallinnasta. Tallinnaan porvoolaisia yhdistivät niin kauppa- kuin sukulaissuhteet. Nämä suhteet muodostuivat lopulta niin tiukoiksi, että Porvoossa tiedettiin Tallinnan juorut. Porvooseen muutti myös paljon saksalaisia, joista merkittävimmät olivat 1630-luvulla Porvooseen tulleet Stockmannin veljekset.[27]

Porvoon lama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapulioikeuksien menettäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1630-luvun lopulla Porvoon asema laillista ulkomaankauppaa käyvänä tapulikaupunkina joutui taas vaaraan. Pääsyynä vaarantumiselle oli noudatettu merkantilistinen kauppapolitiikka, jonka mukaan vientiä ulkomaille tuli kaikin tavoin suosia ja tuontia rajoittaa. Vaikka merkantilismi oli kaupunkiystävällistä, katsoivat sen kannattajat, että kauppa tulisi keskittää vain muutamiin kaupunkeihin ja muista kupungeista tulisi tehdä näitä kauppakaupunkeja palvelevia maakuntakaupunkeja. Valtaneuvoston yksimielisen kannanoton sai toteuttaakseen kenraalikuvernööri Pietari Brahe[18], joka käskytettiin perustamaan uusi tapulikaupunki Turun ja Viipurin välille Hämeen lääniä varten. Helsinki, Porvoo ja Vantaa olivat sijainniltaan sellaisia, että ne voitiin jättää suoraan maakuntakaupungeiksi. Alkuperäisessä päätöksessä uusi tapulikaupunki perustetttaisiin Santahaminaan, mutta vuonna 1639 Brahe totesi paikan sopimattomaksi.[28] Brahen suhtautuminen Porvooseen oli muutenkin negatiivinen ja esimerkiksi juuri ennen toien kenraalikuvernöörikautensa alkua Brahe esitti useaan kertaan mielipiteitä siitä, että Porvoo tulisi hävittää ja jättää autioksi. Kuitenkin sen aikainen valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna totesi ettei Brahella ollut syytä hävittää kaupunkia, vaan hänen tulisi perustaa uusia. Täten Porvoo säilyi kaupunkina, mutta ilman tapulioikeuksia.[29] Tapulioikeuden pyytämisestä takaisin tuli Porvoon kaupungin valtiopäivävalitusten keskeinen ja useimmiten esiintyvä kohta koko Ruotsin vallan ajaksi. Ensimmäinen valitus tehtiin jo 1640 ja tätä seurasi nopeaan valitukset vuosina 1642 ja 1643.[29]

Lama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapulioikeuksien menettäminen johti välittömästi siihen, että monet ulkomaalaiset kauppiaat halusivat kantaa saatavansa porvoolaisilta. Maaherraa käskettiin auttamaan niiden kantamisessa joko rahana tai tavarana. Varsinkin Tallinnan pormestari Johan Thier oli huolissaan saatavistaan. Niitä selvitellessä kävi ilmi, että Porvoossa oli käyty sekä vaihtokauppaa että tavaran myymistä luotolla.[30] Lukuisissa valtiopäivävalituksissaan vuoden 1939 jälkeen Porvoo valitti köyhtymistään tapulioikeuksien menttämisen myötä. 1950-luvulla tehdyssä valituksessa Porvoo anoi suostuntaveron alentamista, etenkin koska kaupungin varakkaimmat henkilöt olivat kuolleet jättämättä mitään jälkeen joilla nämä oltaisiin voitu maksaa.[31] Vaikkakin valtiopäivillä esitetyt valitukset ovat tunnetusti liioiteltuja oli Porvoon valitusten takana todellinen köyhtyminen ja väestön väheneminen. Ruokakuntien vähentyminen merkitsi ensinnäkin poismuuttoa kaupungista. Toiseksi sekin saattoi merkitä köyhtymistä, jolloin perhe painui sen rajan alle, jolta henkirahat voitiin katsoa vaadittaviksi.[32]

Toipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väkiluvun tasainen kasvu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luvun neljä viimeistä vuosikymmentä merkitsivät Porvoolle tasaista väkiluvun kasvua. Kasvu johtui sekä kaupunkiin suuntautuneesta sisäänmuutosta että palkollisten määrän kasvusta. Varsinkin palkollisten määrän kasvu merkitsi pitkäaikaisempaa kasvua. 1660-luvulla ruokakuntien määrä nousi nopeasti noin 50 ruokakunnalla. Koko 1670-luvun määrä pysyi samana, mutta seuraavana vuosikymmeneninä alkoi taas kasvu ja vuoden 1694 henkikirjassa ruokakuntien määrä oli jo yli 300.[33]

Toipumisen ajan elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen kartta 1660-luvulla

1630- ja 1640-lukujen vaihteessa tehtyjen kauppapoliittisten päätöksien jälkeen Porvoolla oli purjehdusoikeus vain kotimaan tapulikaupunkeihin eli käytännössä porvoolaisten purjehduksen pääkohteiksi tulivat Tallinna ja Tukholma ja matka molempiin tuli suorittaa Helsingin tullikamarin kautta.[34] 1600-luvun lopulla porvoolaisille purjehtijoille näytti avautuvan uusi reitti Helsingin ohi, koska silloin perustettiin Pellinkiin uusi tullikamari. Nopeasti kuitenkin selvisi, että Pellingin tullikamari palveli vain talonpoikais purjehtijoita. Porvoolaiset jatkoivat siis Helsingin tullikamarin käyttämistä.[35] 1600-luvun lopussa Porvoon merenkulku oli jätetty täysin ammattilaisten hoiviin, varsinkin isompien alusten kanssa.[36]

Porvoosta muualle vietävät tavarat hankittiin joko maaseudulta tai kaupungista. Kaupankäynti oli luvallista markkinoilla säädettyyn aikaan tai kaupungissa ympäri vuoden. Sen sijaan merkantiliset periaatteet aiheuttivat sen, että porvareita kiellettiin poistumasta kaupungista markkina-aikojen ulkopuolella käymään kauppaa. Vuonna 1669 Porvoon läänin maaherra ilmoitti, että porvaristo ei saanut mennä maaseudulle ostamaan mitään tavaraa. Porvaristo sai kuitenkin mennä maalle vaatimaan velkojaan, mutta vain pormestarin luvalla. Ahvenkosken markkinat olivat läänin tärkeimmät markkinat eikä siksi ollut ihme, että niiden hallinat herätti intohimoa. Vuonna 1680 Helsinki ja Porvoo yhdistyivät poikkeuksellisesti sopimaan, että kummankin kaupungin kauppiaat saisivat käydä näillä markkinoilla. Sopimuksen tarkoituksena oli saada suljettua viipurilaiset kauppiaat näiltä markkinoilta ulos.[37]

Huomattavasti kauppiaita suuremmaksi kasvoi vuosisadan loppua kohden käsityöläisten määrä. Vuonna 1675 maaherra Axel Stålarmin käskystä laaditussa luettelossa mainitaan 35 kaupunkilaisella käsityöammatti. Vuoden 1675 luetteloa lukuunottamatta ei ole muita lähteitä, joista käsityölästen määrä voitaisiin laskea. Joka tapauksessa epävarmojen tietojen mukaan Porvoossa käsityöläisten määrä lähti kasvuun 1680-luvulla ja ylitti kauppiaiden määrän kolminkertaisesti 1690-luvulla. Tämä johtui useiden käsityöalojen kehittymisestä sekä kaupunkiin asettautuneista uusista käsityöläisistä. Käsityöläisten määrän kasvu merkitsi luonnollisesti myös tuotannon lisäystä. Ero vuosisadan alkuun, jolloin kaupungissa ei valmistettu mainittavissa määrin mitään vientiin kelpaavaa on hyvin merkittävä.[38]

1700-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelon vuodet 1700-1721[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1700 alkoi Ruotsin suurvallalle tuhoisa tapahtumasarja, kun sen naapurit Puolan vaalikuningas August Väkevä, Tanska-Norja ja Venäjän tsaari hyökkisivät Ruotsiin. Vaikka sota oli alun menestyksen takia pysynyt kaukana Porvoosta, tunnettiin kaupungissa silti sen tuoma ahdistus. Porvooseen muutti paljon pakolaisia ja heidän kertomat kauhutarinat sodan raakuudesta olivat omiaan levittämään pelkoa Porvoossa. Kasvavan uhan ja pelon lisäksi porvoolaisia rasittivat vain kasvavat sotarasitukset, joista suurin oli verotus. Suurten lisäverojen takia Porvoolta jäi monia veroja rästiin, kun niitä ei pystytty maksamaan.[39]

Porvoon taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1708 Porvoo joutui venäläisen laivasto-osaston yllätysiskun kohteeksi. Osasto oli ensin rantautunut Pellinkiin, jossa he polttivat tulliaseman ja molemmat Pellingin kylät. Tieto uhkaavasta vaarasta tuli Porvooseen aamupäivällä kylästä kylään kulkeneen tiedon avulla. Tällöin pormestari määräsi porvariston aseistautumaan ja lähetti kymmenen miestä tiedustelemaan vihollisten joukkojen vahvuutta. Miehet kuitenkin joutuivat tulitaisteluun venäläisten kanssa ja täten kahta lukuunottamatta he kaatuivat tai joutuivat vangeiksi. Tästä johtuen kaupunki ei saanut mitään tietoa vihollisen vahvuudesta. Kello 16 kaupunkilaiset saivat tiedon, että vihollinen oli saapunut selälle. Noin 80 miehen vahvuinen porvoolaisjoukko lähetettiin Näsinmäelle, jossa heitä vastaan asettui yli 300 miehen vahvuinen vihollisjoukko ja tämän huomatessaan porvoolaiset perääntyivät taaksepäin. Porvoolaiset yrittivät hajottaa siltaa etteivät viholliset pääsisi kaupunkiin, mutta siitä ehdittiin repiä irti vain kaksi tukkia, ennen kuin venäläiset hyökkäsivät kolmena linjana yhteislaukauksia ampuen.[40] Täloin osa porvoolaisista lähti kohti kaupunkia ja vain kolmekymmentä porvoolaista jäi suojaan sillalle. He antoivat venäläisten tulla 4 sylen päähän, kunnes he ampuivat ensimmäisen yhteislaukauksen. Kahden seuraavan yhteislaukauksen jälkeen venäläiset perääntyivät takaisin Näsinmäelle, jonne porvaristo hyökkäsi miekat kädessä. Tulliportin ahtauden takia monet venäläiset putosivat jokeen, joista suurin osa hukkui. Jos hyökkääjillä olisi ollut käytössä ratsumiehiä oltaisiin venäläiset luultavasti tapettu kokonaan. Apua yritettiin saada kolmeen kertaan, kun lähetettiin viestinviejä Uudenmaan kaksikasratsuväkirykmentin komentajan, eversti Anders Erik Ramsayn luokse, jotta hän saapuisi apuun miehineen. Eversti miehineen vastasi vasta seuraavana aamuna saapuvansa paikalle mahdollisimman nopeasti, kunhan ensin saisi joukot kokoon. Venäläisten vetäydyttyä illalla loitommaksi porvoolaiset keräsivät vainajat sillan viereiseen taloon, mutta sekin paloi myöhemmin eikä ruumiita siksi löydetty ollenkaan.[41] Yöllä lähetettiin jälleen uusi tiedustelupartio ottamaan selvää vihollisen toimista ja se havaitsikin, että venäläisten tarkoituksena oli tehdä uusi maihinnousu, mutta tällä kertaa joen itärannalle. Tämä teki puolustajien tehtävästä oikeastaan mahdotonta, sillä ilman joen kaltaista estettä venäläisten ylivoima muuttui entistä murskaavammaksi. Vähentynyt porvoolaisjoukko marssi silti torjumaan venäläisiä ja onnistuikin siinä kahdeksan tunnin ajan, kunnes venäläiset pääsivät maihin Ruskiksen mailla. Porvoolaiset pidättelivät venäläsiä vielä seuraavaan aamuun, kunnes heidän oli pakko perääntyä kun mitään apua ei saapunut. Näiden tuntien aikana porvoolaiset yrittivät pelastaa kaikista arvokkainta omaisuuttaan[41] Kaupunkiyhteisön omaisuudesta ei tiedetä pelastuneen mitään. Raatihuone sisustuksineen ja arkistoineen tuhoutui täysin. Hieman toisin oli kirkon omaisuuden laita, koska kirkosta säilyi ehtoollisastiat ja messupuvut. Kirkosta pelastettiin myös kolme kirkonkelloa, joista ilmeisesti kaksi päätyi myöhemmin venäläisten haltuun, mutta yksi löytyi myöhemmin turvassa. Venäläiset rynnivät kaupunkiin ryöstellen ja sytyttäen taloja tuleen, mutta joukot eivät jääneet liekeissä olevaan kaupunkiin pidemmäksi aikaa. Venäläisten poistuttua kaupunkilaiset riensivät takaisin kaupunkiin osa vieden kaduille jätettyjä porvareiden omaisuutta.[42]

Yritys toipua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaupunkielämä yritettiin aloittaa uudelleen välittömästi taistelun jälkeen. Kuitenkin taistelun jälkeen pyrittiin kiinnittämään enemmän huomiota turvallisuuteen, ettei näin pääsisi enää tapahtumaan ja syksystä 1708 Pernajan rannikolla pidettiin erityistä rantavartiota. Kaupungin väestö oli kuitenkin romahtanut yli kolmanneksella. Porvoon toipumista haittasi kuitenkin koko ajan vallinnut sota ja sen työntyminen yhä lähemmäs kaupunkia. Sodan vallitessa esivalta oli edelleen vain vaativampi verojen suhteen, eikä kaupungin kärsimyksiä otettu mitenkään huomioon.Kaupungin kärsimyksistä johtuen ei siltä pystytty kantamaan vähäisintäkään veroa. Tämän vuoksi kaupungin rästiverot olivat kaksinkertaistuneet vain kahdessa vuodessa. Normaalioloissa kaupungit olisivat tällaisten onnettomuuksien jälkeen saaneet muutamia vuosia verovapautta, mutta tilanne ei ollut normaali ja kuningas Kaarle XII, joka olisi viimeisenä tämän vapauden voinut myöntää oli armeijansa kanssa ensin kaukana Venäjällä ja sitten paossa Turkissa.[43] Kaupungin tuhon jälkeen alettiin kantamaan tullia ja aksiisia aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Myös jumalanpalveluksia alettiin pitämään normaalisti.[44]

Uudet pimeät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1713 alkoi Porvoon historian synkin ajanjakso, kun venäläiset joukot tulvivat kaupunkiin. Tästä alkoi yli 8 vuotta kestänyt miehitysaika. Venäläiset eivät kuitenkaan tämän miehityksen jälkeen polttaneet kaupunkia, vaan tyytyivät pelkkään ryöstämiseen.[45] Pidäkkeettömän terrorin vaihe näyttää kuitenkin jääneen Porvoon osalta varsin lyhyeksi, vain noin muutaman viikon mittaiseksi. Tämän jälkeen venäläiset organisoivat paikalleen jääneelle väestölle hallinnon. Jo vuonna 1713 eli ensimmäisenä miehityksen vuonna mainitaan solmitun laillinen tonttikauppa, vuosina 1715-16 tiedetään varmuudella, että vanha porvari Mats Nilkan laitettiin vastaamaan oikeudesta. Vaikka paikallishallinto laitettiin nopeasti kasaan ei lain ja oikeudenkäytön riippumattomuudesta voida puhua. Kaikki oikeus ja oikeudenkäynnit riippuivat venäläisistä. Oikeudenkäynneissä noudatettiin Ruotsin perustuslakia, mutta vain jos se sopi venäläisille miehittäjille ja tämän lisäksi kaikkien virkamiesten tuli tinkimättä noudattaa venäläisten käskyjä. Venäläiset alkoivat kantamaan Porvoossa myös tullia. Tulliluettelojen mukaan Porvoon kauppa Tallinnan kanssa kohosi miehitysvallan loppua kohden hyvin vilkkaaksi. Molemmat kaupungit olivat Venäjän vallan alla eikä purjehdusta Porvoosta Tallinnaan tarvinnut enää suorittaa Helsingin kautta.[46]

Rauhan aika ja toipuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsalaisen esivallan paluu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyvin tärkeää Porvoolle ja sen asukkaille oli sodan loputtua tutun ruotsalaisen esivallan paluu. Jo sodan aikana Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi oli nimitetty Peter Stierncrantz. Rauhan tultua hän alkoi selvittämään hyvin ahkerasti minkälaisia vahinkoja mikäkin kaupunki oli kokenut ja minkälaiset oltavat kaupungissa oli. Porvoon kohdalla hän totesi kaupungin joutuneen maksamaan miehitysaikana raskasta kontributiota, minkä vuoksi kaupunkilaiset eivät pystyneet korjaamaan kirkkoa. Venäläisten asettama maistraatti oli tuolloin jo syrjäytetty ja oikeutta hoiti vanhat raatimiehet, koska pormestari oli tuolloin vielä paossa Ruotsissa.[47]

Verovapaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoo ei ollut saanut minkäänlaista verohelpotusta vuoden 1708 tuhosta sodan vaatimusten ja sen aiheuttamien tuhojen vuoksi. Kaupungilta vaadittiin jatkuvasti varoja, vaikkakin ne jäivät suurelta osin maksamatta äärimmäisen köyhyyden vuoksi. Tästä johtuen verorästit kruunulle olivat hyvin suuret ja ne päädyttiin pyyhkimään pois rauhan tultua. Valtioneuvosto myönsi Porvoolle kahdeksi vuodeksi vapautuksen kaikista maksuista helmikuussa 1722. Vapauden lisäksi Porvoo sai vuonna 1724 anomuksestaan luvan kantaa kolehtia julkisten rakennusten kunnostamiseksi.[48] Anteliaan kuuloisista vapauksista ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi paljoakaan apua. Tästä johtuen kaupunki esitti vuonna 1726 valituksen, jossa anottiin vapauden pidentämistä. Vapaavuodet loppuivat 1729 ja maistraatti valitti läänin maaherrale, miten porvaristo oli edelleen hyvin köyhtyneessä tilassa. Maaherran välittäessä valitusta hän myönsi tuntevansa hyvin Porvoon heikon taloudellisen tilanteen. Hän myös kertoi, että kolehdit olivat tuottaneet hyvin vähän ja kaikki tulli- ja aksiisitulot olivat käytetty julkisiin rakennuksiin eivätkä kaupunkilaiset päässeet kohentamaan omia olojaan. Vuonna 1731 kaupunki sai uuden vapautuksen, joka kesti neljä vuotta. Tämän jälkeen vuodesta 1735 Porvoo joutui maksamaan taas kaikkia veroja.[49]

Kirkkoriita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Porvoon kivinen tuomiokirkko

Kivikirkkoa oli vuoden 1708 tuhon jälkeen korjattu vain välttävästi. Lehtereiden tuhouduttua oli kirkon tungos jo tuntuva. Vuonna 1724 ehdotettiin, että kivikirkon korjaamisen sijaan rakennettaisiin uusi puukirkko. Porvaristoa varoitettiin tippuvista kivistä, sorasta sekä pystyyn jääneistä holveista ja he päättivät neuvotella uuden kirkon rakentamisesta piispan kanssa. Suunnitelmat uuden kirkon rakentamisesta hylättiin kuitenkin lähes välittömästi. Kivikirkon rakentamista hidastutti kuitenkin suuri riita kaupungin ja pitäjän välillä. Pitäjän puolella päähenkilöksi riidassa nousi Anders Erik Ramsay. Ramsay esitti 30.9.1724 maaherralle anomuksen, jonka mukaan kaupunkiseurakunta tarvtsi ehdottomasti erillisen kirkon, koska molemmat seurakunnat kaupunki ja pitäjä eivät mitenkään mahtuisi samaan kirkkoon. Vaikka pitäjä olikin rakentanut kivikirkkoa pitkään yksin ja lahjoittanut sille paljon koristeita oli kaupungille pysytetty oikeus kirkkoon aikaisemmin vuonna 1724.[50] Pitäjä taas määrättiin hankkimaan kaikki rakennustarpeet ja suorittamaan kirkon kunnostustyöt. Porvooseen siirtynyt tuomiokapituli totesi omassa lausunnossaan asiasta, että kirkossa oli tosiaan kova tungos, mutta rakentamalla lehhterit ja kunnostamalla kirkko kunnolla ei valituksen aihetta enää olisi. Maaherra totesi, että kirkon korjaaminen oli mitä tärkeintä ja se olisi jo alkanut ellei Ramsay olisi sekoittanut asiaa valittamalla. Kaupunki oli aina käyttänyt kirkkoa ja haudannut sinne kuolleet. Tämän lisäksi kaupunki puolusti kirkkoa mahdollisimman pitkään vuoden 1708 tuhon aikaan. Valtioneuvosto käsitteli riitaa istunnosssaan vuonna 1725. Se päätti pitää voimassa Kaarle XII:n vuonna 1698 antaman päätöksen kirkon yhteiskäytöstä.[51]


1800-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sodan jälkeinen Suomen liittäminen Venäjään muutti Porvoon yleissuomalaista asemaa sekä hallinnollisesti että taloudellisesti.[52] Valtiopäivien jälkeinen Porvoo oli Pietarista päin katsoen vain läpikulkukaupunki.[52] Pääkaupungin muutos Turusta Helsinkiin oli Porvoolaisittain tervettullut muutos, koska uusi pääkaupunki sijaitsi paljon lähempänä kuin entinen.[52] Turkulaisten porvoolaisvastaisuus näkyi useina yrityksinä siirtää piispa Porvoosta Viipuriin.[53] Viipurin maaherra Carl Walleen halusi Suomeen viisi hiippakuntaa ja samalla Porvoon piispan siirtämistä Helsinkiin.[54]

Pääkaupungin siirto vaikutti autonomian ensimmäisinä vuosikymmeninä Porvoon valtiolliseen asemaan pääosin myönteisesti. Koska Porvoo oli lähellä Helsinkiä, se hyötyi etenkin sivistyllisesti ja taloudellisesti.[55] Autonomian alkuvuosikymmeninä Porvoo kuului Kymenkartanon eikä Uudenmaan lääniin, joten se ei hyötynyt välittömästi siitä suuresta mielenkiinnosta, jota Helsingin ansiosta suuntautui koko Uudenmaan lääniin.[55] Läänijakoa tosin suunniteltiin uudistettavaksi jo 1811, mutta hanke toteutui vasta 20 vuotta myöhemmin.[56] Läpikulkuasemansa vuoksi Porvoo kiinnitti sekä keisarin, että muiden viranomaisten huomiota. Porvoolaiset itse kokivat autonomian ensimmäisinä vuosina esivallan kiinnostuksen pääosin kielteisenä.[57]

Porvoon kaupungin kartta vuodelta 1843

Porvoolla oli vanha rakennusjärjestys vuodelta 1801. Sitä vanhempi oli ainoastaan Vaasassa. Maistraatti pyrki noudattamaan sitä tarkasti ja jopa tarkemmin kuin Kymenkartanon läänin maaherra. Tonttien rajaamista valvottiin tarkkaan, samoin uudisrakentamista[57] Kymenkartanon läänin maaherra Fredrik Adolf Jägerhorn oli halunnut uudistaa rakennusjärjestyksen jo vuodesta 1810, mutta maistraatti ja porvaristo olivat haluttomia, joten maaherra kiiruhti asiaa vuoden 1814 lopussa.[57] Asiaa ei otettu nimellisesti esille Porvoossa, mutta vuoden 1801 rakennusjärjestystä noudatettiin rakennuslupia myönnettäessä.[58] Useimmat rakennussuunnitelmat koskivat vanhojen talojen korjaamista, mutta sodan jälkeen porvoolaiset halusivat rakentaa myös uusia taloja.[59] Kymenkartanon läänin uusi maaherra Gustaf Langenskiöld oli Jägerhornia tehokkaampi, koska kun hän puuttui rakennusjärjestyksen uudistamiseen joutui maistraatti kokoamaan koko porvariston miettimään asiaa. Porvoolaiset asettuivat kuitenkin puolustamaan vanhaa järjestystä.[59] Porvoon rakennusjärjestyksessä kiellettiin kaikki tervan käyttö katon sivelemisessä ja näin Porvoo säästyi suurilta tulipaloilta.[59] Kymenkartanon läänin kahden kaupungin Loviisan ja Porvoon rakennusjärjestys uusittiin vuonna 1823.[59] Uusi rakennusjärjestys korosti jo vuonna 1801 mainittua periaatetta, jonka mukaan uusia alueita sai ottaa rakennettavaksi vain hallitusti sekä maaherran ja maistraatin luvalla.[60] Uutta oli kaupungin sosiaalinen rakenne, sillä nyt suuret tontit tuli luovuttaa varakkaille ja pienet annettiin köyhille.[60] Rakennusjärjestys heijasti keisarillistä virkamieskeskeisyyttä ja yhteiskunnan säätyjakoa sekä Suomen kaupunkien rakentamista pääkaupungin mukaan. Kaupungin keskusta koettiin selvästi arvokkaammaksi kuin laita-alueet.[60] Kirkon tienoon ulkonäköön puututtiin kirkonkokouksessa 1824, jolloin ilmeni paheksuntaa kaupunkilaisten tavasta pitää kirkonpiha avoimena. Eläimet pääsivät likaamaan kirkon ympärystää, vaikka sen pitäisi olla siisti[60] Keskiaikeisen asemakaavan mukaisille tonteille rakentaminen ja samalla hallitsematon vähittäinen laajentuminen päättyi vuonna 1825, kun keisari Nikolai I kulki Porvoon kautta matkallaan Helsinkiin. Porvoon läpi jo ennen keisariksi tuloa kulkenut Nikolai I määräsi heti pääkaupunkiin päästyään senaatin teettämään Porvoolle uuden asemakaavan.[61] Ajatuksen takana oli kenraalikuvernööri Zakrevski, joka halusi kohentaa suuriruhtinaskunnan kaupunkeja venäläiseen muottiin. Porvoo piti suunnitella olosuhteiden mukaan mahdollisimman säännönmukaisesti.[62] Turun palon ja muiden suurten onnettomuuksien jälkeen Pietarista Helsinkiin matkannut keisari näki omin silmin keskiaikaisen Porvoon vanhanaikaisuuden ja vaarallisuuden. Eniten keisariin lienee vaikuttaneen kaupungin ahtaus.[63] Käskyllään ja kolme vuotta myöhemmin Nikolai I laajensi Porvoon aluetta suuresti, sillä vuonna 1833 keisari käski lunastaa kymnaasin lehtoreilla olleen Aunelan säterin valtiolle ja lahjoittaa edelleen Porvoon kaupungille.[63] Keisarin tahdon toteutuminen kesti silti kymmeniä vuosia.[63]

Nikolai I hallituskauden lopulla asetettiin komitea miettimään kaikkien Suomen kaupunkien rakennus- ja palojärjestystä. Komitean ehdotus oli kaupunkien jakaminen neljään ryhmään väkiluvun, koon ja arvon mukaan.[63] Ensimmäisen luokan kaupunkeja olivat Helsinki ja Turku. Toiseen luokkaan pääsivät kaikki muut läänien pääkaupungit sekä Hamina, Loviisa, Pietarsaari, Pori, Porvoo, Tampere ja Uusikaupunki.[63] Tällöin Heinola oli jo menettänyt asemansa läänin pääkaupunkina, sillä Uudenmaan, Hämeen, Kymenkartanon, Savon sekä Karjalan läänit oltiin jaettu neljäksi uudeksi vuonna 1831. Porvoo kuului Helsingistä käsin johdettuun Uudenmaan lääniin.[63]

Kulttuurin kannalta Helsingin läheisyys oli jatkuvasti myönteistä, mutta liikenteellisesti Porvoo menetti 1800-luvun vaihteessa läpikulkukaupungin luonnettaan, kun Itämeri alkoi saada ensimmäistä matkustusliikennettä ja rautateiden tullessa Suomeen.[64] Jo Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rata eristi kaupunkia vanhoista hämäläisyhteyksistään.[65]

Porvoo-Kerava -rautatie[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vain vuosi Helsingin ja Hämeenlinnan välisen radan valmistumisesta aloitti Porvoolaiset oman raitiotien suunnittelemista.[18] Fredrika Runeberg mainitsi asiasta Walter-pojalleen lähettämässä kirjeessä. Hanke kiinnosti häntä, koska poikien aikuistuessa ja muuttaessa kotoa äiti kaipasi parempia liikenneyhteyksiä ja odotti aikaa jolloin Porvoosta tulisi Helsingin etukaupunki.[66] Hän ehti nähdä rautatien tulon, mutta teki ensimmäiset aviomiehensä sairauden aikaiset matkat Helsinkiin höyrylaivalla.[66]

Rautatie oli Porvoon historian suurin yhteishanke. Hanke on vielä merkittävämpi kuin empirekaupungin rakentaminen, koska siihen ei saatu valtiovallan tukea.[67] Porvoo menetti yhteiskunnallisesti keskeistä asemaansa sekä taloudellisesti että sivistyksellisesti 1800-luvun puolivälin jälkeen Helsingin kasvaessa ylivertaisesti ja Kuopion saadessa tuomiokapitulin. Helsingin nousu ei sinällään haitannut Porvoota, mutta 1850-luvun liikennepoliittiset ratkaisut olivat Porvoolle kohtalokkaita. 1856 avattu Saimaan kanava oli murtanut Porvoon kaupallisia yhteyksiä itään. Toisella suunnalla Porvoon syrjäytti Suomen ensimmäinen rautatie Helsinki - Hämeenlinna-rata, jolloin Häme liitettiin selkeästi pääkaupungin vaikutuspiiriin. Kohtalokkain kaikista muutoksista oli Suomen ja Venäjän välisen yhteyden eli Pietarin radan rakentaminen.[67]

Kaikki kaupunkilaiset pääsivät osallistumaan keskusteluun ja lopulta kaupungin sanomalehteen pääsi esille insinööriluutnantti Stjernvallin suunnitelma.[68] Suunnitelmana oli rakentaa 660 000 ruplalla 31 virstaa pitkä rata Keravalta Porvooseen, jossa yksi asema tulisi Helsingistä ja Hämeestä tulevien maanteiden yhtymiskohtaan ja siitä edelleen sivuraide lastauspaikalle.[68]

Kaupunkilaiset saivat seurata rakennustöitä vain silmillään ja kuulopuheiden varassa. Suuret obligaatioilmoitukset täyttivät lehtien sivuja, mutta varsinaista informaatiota annettiin hyvin vähän. Kuulopuheissa puhuttiin valtavasta yli 200 000 työläisen projektista, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin tämä tieto todettiin noin 1 000 kertaiseksi liiotteluksi.[69] Kaupunkilaiset kiirehtivät katulamppujen pystyttämisessä, koska kaupunkikuva muuttuisi täysin uudennäköiseksi. Kuitenkin töiden edistyessä todettiin monen muunkin asian olevan toisin kuin luultiin.[69] Maanvyörymä sorti rataa Veckkoskella, ja tuleva asema oli sekä liian matala että epäkäytännöllinen, koska se ohjasi kaikki vedet ja lumet matkustajien niskaan.[69] Kaupungissa ongelmia tuotti rautatien ja sataman yhdistäminen. Asema oltiin kustannusten välttämiseksi sijoitettu kaupungin pohjoispuolelle, josta ei ollut yksinkertaista rakentaa sivurataa satamaan. Tähän syynä oli se ettei veturi pystynyt kääntymään joen suuntaiseksi.[69] Heinäkuussa 1874 pidetyssä kokouksessa todettiin kaikkien muiden paitsi kolmen liikemiehen ja kaupungin menettäneensä äänioikeutensa hanketta edistäneessä yhtiössä. Liikemiehet ja kaupunki päättivät myydä hanketta edistäneen yhtiön valtiolle. Valtio ei ottanut rataa, mutta kesällä 1875 rata pystyi aloittamaan yhteisen tavara- ja matkustajaliikenteen valtion rautateiden kanssa.[70]

Radalla kulkeneita lättähattujunia

Rahapulan ja teknisen osaamattomuuden vuoksi radalla oli kokoajan vaikeuksia. Vaikeuksista huolimatta se toimi vain pieniä poikkeuksia lukuunottamatta koko vuoden 1875. Vaikka matkustajavaunuja oli vain kolme käytti junayhteyttä vuoden aikana 14 668 matkustajaa.[71] Rata sai suurimman osan tuloistaan tavarasta ja matkustajista, koska valtio ei ostanut rataa se toimi yksityisin avustuksin.[72]

Yleissuomalaisittain rautatien kohtalo oli ollut vaakalaudalla jo 1860-luvun alusta. Vuoden 1866 valtiopäivillä hanke oli kaatunut niukasti, eikä valtion tuettomuus ollut itsestäänselvyys myöhemminkään. Viimeisen kerran asiaa käsiteltiin senaatissa 1878. Tällöinkin mielipiteet hajosivat. Senaattorit olivat yksimielisiä hankkeen laajuudesta, hankkeen hinnaksi tulisi 3 miljoonaa.[72] Porvoo oli tuontitilastoissa Suomen neljäs kaupunki, samalla kielteinen päätös vahingoitaisi ulkomailla suomalaisen yhtiön mainetta, mutta sodan ja katovuoden takia päätös oli kielteinen.[72] Keisari vahvisti kiellon 27.6.1878. Rata joutuu siis toimimaan yksityisenä.[72]

Vaikka Aleksanteri II:n jälkimaine on Suomessa yleensä positiivisempi Nikolai I:een verrattuna on asia juuri toisinpäin Porvoon kaupungin kehityksen kannalta.[73]

Tapulioikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapulioikeus tarkoittaa mahdollisuutta purjehtia itämeren ulkopuolella.[74]

Porvoon kaupungin vuonna 1830 saama tapulinoikeus yhdistettynä uuteen entistä laajempaan asemakaavaan loivat uusia mahdollisuuksia talouselämän kehittymiselle.[74] Tapulioikeudet saanut Porvoo houkutteli suomalaisia sekä ulkomaalaisia miehiä, naisilla oli mahdollisuuksia päästä elinkeinoelämään vasta poikkeustapauksissa ja myöhemmin.[75] Ennen vuoden 1879 elinkeinovapautta Porvooseen pyrki asettautumaan 650 miestä ja 59 naista. Useimmat paikkaa anoneista saivat paikan, mutta kaikki eivät.[76]

Runeberg Porvoossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muutto ei ollut Runebergin perheelle erityistä, sillä vuonna 1813 avioitunut pariskunta oli joutunut jo Helsingin vuosinaan asumaan monissa eri asunnoissa. Muutto Porvooseen tulisi kuitenkin olemaan ensimmäinen ja viimeinen kaupungista toiseen muutto, koska Porvoosta tuli Runebergin pysyvä kotikaupunki.[77] Porvoseen lähtö ja kymnaasin lehtoraattiin sitoutuminen oli Runebergille vaikea päätös, mutta kasvava perhe ei pärjännyt Helsingissä vaatimattomalla konsistorin amanuenssin palkalla ja epävarmoilla stipendeilläkään. Ensimmäiset runokokoelmat tuottivat enemmän kunniaa kuin rahaa eikä perheen tulevaisuutta voitu laskea Helsingfors Morgonbladetin tai yksityiskoulun varaan.[77] Runebergin tulo Porvoon kymnaasin lehtoriksi oli movivaiheinen prosessi. Hänen oli ensin Turun hiippakunnassa syntyneenä anottava lupa hakea toisen hiippakunnan kouluvirkoja. Tuomiokapituli käsitteli heinäkuussa tehtyä anomusta nopeasti ja oli valmis puoltamaan pyyntöä jo elokuussa samana vuonna. Suomen kirkoissa oli indigenaattioikeus eli seurakuntien ja koulujen virat oltiin varattu kotihiippakunnan pojille, mutta Runeberg oli yliopiston opettaja. Porvoon piispa sekä muut tuomiokapitulin jäsenet näkivät mielellään kymnaasin lähes yliopiston veroisena paikkana, joten Runeberg oli tervetullut hiippakuntaan.[77] Johan Ludwig Runeberg valittiin kymnaasin lehtoriksi helmikuussa 1837 pääasiassa kahdella perusteella. Hän oli hakijoista ainoa dosentti, jolla oli yliopistokokemusta ja samalla tuomiokapituli painotti hänen kirjallisia ansioitaan. Runeberg erosi Helsingin lyseosta ja lähti huhtikuussa käymään uudessa kotikaupungissaan ottamassa valtakirjansa vastaan henkilökohtaisesti.[78]

Runebergin koti Porvoossa
Porvoon vaikutus Runebergiin ja hänen perheeseensä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden lehtorin (Runebergin) ja Porvoon suhdetta on pohdittu paljon itse Johan Ludwig Runeberin myös hänen vaimonsa Fredrika Runebergin kannalta, sillä eräs suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen suurimpia ongelmia on ollut miettiä millaiseksi Runebergin tuotanto olisi muodostunut jos hän olisi pysynyt Helsingissä. Runebergin kestävin tuotanto on kirjoitettu Porvoossa, mutta olisiko sitä enemmän tai vähemmän ja olisiko se laadultaan erilaista, jos hän olisi lähtenyt Helsingin akateemisestä ympäristöstä?[78] Ongelman voi jakaa kolmeen osaan, koska vuoden 1837 tilaisuuden jälkeen hänellä oli kaksi muutakin mahdollisuutta palata Helsinkiin. Vuonna 1846 häntä houkuteltiin hakemaan yliopiston kreikan professuuria, mutta hän kieltäytyi pyynnöstä.[78] Tasan kaksikymmentä vuotta Porvooseen tulon jälkeen vuonna 1857 Runeberg oli eläkkeelle päästyään taloudellisesti vapaa lähtemään valitsemaan asuinseutunsa, mutta tällöinkin hän pysyi Porvoossa.[79] Runeberg ei itse ollut sitä mieltä, että muutto olisi rajoittanut hänen kirjoittamismahdollisuuksiaan tai heikentänyt elämisensä tasoa. Hänen kerrotaan jopa puolustaneen pientä kaupunkia helsinkiläisystävilleen ensimmäisinä vuosinaan seuraavasti:

Te tulette tänne pääkaupungista senaantintalo frakkina ja yliopistontalo housuina ja olette mielestänne täällä kerrassaan hirmuisia pöpöjä, mutta minä sanon teille, että täällä "vuorten takana" on myöskin ihmisiä.[80]

Tämä lausunto ja se, ettei Runeberg kerran Porvooseen tultuaan enää muuttanut sieltä pois, kuin viimeisinä vuosinan kertoo hänen kotiutumisesta kymnaasikaupunkiinsa. Runeberg totesi tämän suullisesti porvariston järjestämällä juhlaillallisella joulukuussa 1863, jolloin hän kiitti saamastaan huomiosta ja totesi ettei ajatellut koskaan muuttaa pois Porvoosta.[80] Johan Ludwig Runebergin muuttoa Porvooseen ja hänen viihtymistään voidaan katsoa myös perheen kannalta.

Fredrika Runeberg ei asettunut Porvooseen yhtä tyytyväisenä kuin hänen aviomiehensä, sillä hän oli kasvanut tärkeimmät nuoruusvuotensa kulttuurikaupunki Turussa, ja Helsingissä aviopari oli elänyt suurelta osin tengströmiläisessä sukupiirissä.[81] Arkkipiispan veljentyttärenä Fredrika oli tottunut seurustelemaan kirjallisemmissa seurapiireissä kuin aviomiehensä, siitä huolimatta ettei hän naisena päässyt opiskelemaan yliopistoon. Kun Fredrika kertoi äidin uskolliselle kotiapulaiselle kihlautuvansa varattoman maisterin kanssa hän pyysi pitämään asian salassa.[82] Akateemisen perhetaustansa vuoksi Fredrikan oli vaikeampi luopua Lauantaiseurasta ja sopeutua porvoolaisympäristöön kuin puolisollaan.[82] Toisaalta Fredrika Runeberg näyttää viihtyneen Porvoossa paremmin kuin on tiedetty, sillä aikalaisten kirjeenvaihdon mukaan pariskunta seurusteli vappuna ystäviensä kanssa 1850-luvulla aamupäivästä puoliyöhön. Kuitenkin 1860-luvun alussa Fredrika itse kirjoitti, ettei hän tiedä kaupungin asioista, koska ei liiku kaupungilla.[83] Käytännön talous uuvutti Porvoossa, jossa Fredrika Runebergillä oli vain kaksi palvelijaa, joten hänen täytyi itsekin ommella vaatteita perheelle. Helsingissä tuskin olisi ollut enempää työvoimaa, mutta taloudenhoito olisi ollut yksinkertaisempaa kuin Porvoossa, koska kaikkia Porvoossa käyneita vieraita olisi tuskin jouduttu pitämään yötä Helsingissä.[84] Kaikesta huolimatta Johan Ludwig Runeberg kieltäytyi muuttamasta takaisin pääkaupunkiin.[85] Ensimmäisinä Porvoon vuosinaan Fredrika kirjoitti laajan romaanin Mielenvikaisen Tytär, mutta hän poltti lähes kaikki käsikirjoituksensa. Muistelmissaan hän selittää tuhonneensa tuotoksiaan aikakauden yleisten katsomusten mukaisesti, koska naisten kirjoittaminen tuomittiin jyrkästi. Hänen muistelmistaan saa myös sen käsityksen, että naisten älyllisiin harrastuksiin suhtauduttiin ahtaasti erityisesti Porvoossa, jossa naiset katsoivat velvollisuudekseen omistautua taloudelle ja lapsilleen.[86] Fredrikan yleinen aikakauden analyysi piti paikkaansa, sillä Suomessa suhtauduttiin 1830- ja 1840-luvulla hyvin karsaasti naiskirjailijoihin. Sen sijaan Fredrikan kuvaamaa erityistä porvoolaista naisvastisuutta ei ollut olemassa.[86] Muutamassa Vuodessa Fredrika Runeberg oppi kuitenkin viihtymään Porvoossa. Hän löysi omia ystäviä, joiden kanssa hän perusti elokuussa 1844 Suomalaisen lukuseuran, ja vielä laajemmasta yrityksestä hän teki aloitteen vuonna 1846, jolloin hän sekä Albertina Öhman ja Gustava Borenius kutsuivat koolle Rouvasväenyhdistyksen ensimmäisen kokouksen. Sen suurin aikaansaamus oli köyhäinkoulu.[86]

Vähiten porvoolaisuutta on mietitty Runebergin poikien kannalta. Heille isän muutto Porvooseen merkitsi sekä lasuuden kesiä maalla Kroksnäsissä, jossa heidän oli osittain vastentahtoisesti osallistuttava isän kalastus- ja metsästysharrastuksiin, että pääkaupunkia heikompia opiskelumahdollisuuksia. Koulukaupunkina Porvoo ei ollut huono tai seurapiiritön, mutta yliopisto- ja muuta opiskelua varten poikien oli lähdettävä kotoaan ja itsenäistyttävä aikaisemmin kuin jos heidän isänsä olisi asunut Helsingissä.[87] Kerran Porvoosta lähdettyään pojat myöskin jäivät maailmalle eikä heille muodstunut porvoolaista identiteettiä, lukuunottamatta kuvanveistäjä Walteria, joka suosi synnyinkaupunkiaan taiteilijana.[87]

Runebergin vaikutus Porvooseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Porvoon kymnaasi, jossa Runeberg toimi lehtorina ja rehtorina

Porvooseen vuonna 1837 saapunut Johan Ludwig Runeberg toimi opetusvirassaan ja samalla tuomiokapitulin jäsenenä tasan 20 vuotta. Yliopistopiireistä tulleena ja itse Vaasassa koulunsa käyneenä hänellä ei ollut kokemusta Porvoon kymnaasista eikä kirkollisesta hallinnosta.[87] Ensimmäisinä vuosinaan hän ajautui vaikeuksiin kymnaasin asioista keskustellessa, minkä jälkeen hän vetäytyi asioiden käsittelystä.[87] Lehtorilta edellytetyn pappisvihkimyksen hän otti vuonna 1838 ja käytti sen jälkeen uskollisesti puolipitkää papin takkiaan ja lipereineen, mutta hän ei toimittanut kirkollisia pappistehtäviä.[87] Alkukesästä 1838 Runeberg määrättiin noin kahden viikon matkalle Itä-Suomeen tarkastamaan hiippakunnan kouluja, mutta muista lehtoreista poiketen tämä jäi Runebergin ainoaksi virkamatkaksi.[88] Passiivisuudestaan huolimatta Runeberg oli tärkeä ja arvokas tuomiokapitulin jäsen. Runoilijan maineen kasvun ohella Runebergillä oli vuodesta 1844 professorin titteli, ja vuoden 1857 promootiossa hänestä tehtiin teologian kunniatohtori.[89] Runebergin merkitys kymnaasin lehtorina on monipolvisempi kysymys kuin hänen tuomiokapitulin jänesyytensä. Arviot Runebergin pedagogisista kyvyistä ja opetusinnokkuudestaan vaihtelevat, sillä hänen asemansa oli kaksinainen. Toisaalta Porvooseen tulo oli Runebergille itselleen elannon etsimistä ja toimeentulon turvaamista yliopistossa koetun pettymyksen jälkeen. Runebergiä ei pidetty kutsumusopettajana eikä pedagogisena lahjakkuutena, mutta hän toi yliopistopiireistä uudenlaisia näkemyksiä, kuten kurinalaisuutta ja aikuisuuden vaatimista ja näin ollen suurelta osin uudistamassa vanhan kymnaasin perinteitä.[89] Runebergin kurivaatimukset tuottivat varsin isoja muutoksia. Runeberg oli puolustamassa niitä opettajia, joita oppilaat kohtelivat kehnoiten, vaikka tämä vei hänet kymnaasin toimintaa valvoneessa tuomiokapitulissa jyrkkään riitaan piispa Carl Gustaf Ottelinin kanssa. Runebergin puuttui myös oppilaiden luvattomiin poissaoloihin venäjän kielen tunneilta. Runeberg puolusti järjestyksen ja opettajien auktoriteetin vaatimusta vedoten jopa fyysisen kurin oikeutukseen.[89] Arviot Runebergin lehtorin työstä vaihtelevat kertojien ja muistelijoiden ikäsuhteiden mukaan. Koska Runeberg ehti opettaa noin 650 poikaa, aikalaiskuvauksia on olemassa, mutta moniin mielipiteisiin vaikutti Runebergin runoilijan maine ja myöhemmin vain suuremmaksi kasvanut maine.[90] Kuvauksissa yhteisintä on käsitys lehtorin omaksumasta auktoriteetistä ja moitteettomasta järjestyksestä.[90] Runebergin maine Porvoon kymnaasin lehtorina ja vuorollaan myös rehtorina joutui koetukselle vuonna 1848, kun Euroopassa oli poliittista kuohuntaa. Rehtorina toiminut Runeberg kutsui koolle opettajakollegion, joka tuomitsi syylliset osittain fyysisiin rangaistuksiin, osittain karseriin, osittain julkisesti nuhdeltaviksi ja osittain erotettavaksi. Rangaistus pantiin toimeen oppilaiden pyynnöistä huolimatta ja Runeberg itse jakoi fyysiset rangaistukset.[91] Runebergin toiminta sai aikaan 38 kymnasistin eron, mutta hän ei koskaan katunut toimintaansa tai myöntänyt toimineensa virheellisesti.[91] Kuitenkaan Runeberg ei tämän jälkeen enää turvautunut ruumiillisiin rangaistuksiin eikä hän ottanut vastaan uutta rehtorikautta vuonna 1850 vaikka hänet valittiin tehtävään.[91]

Porvoon henkisen elämän kohottajana Runebergin arvo oli tavaton, vaikka tässäkin on huomattava merkittävää ajallista vaihtelua. Vasta kaupunkiin muutettuaan nuori lehtori herätti lähes pahennusta, sillä hän ei vaatimattomista oloista tulleena ja kuitenkin kirjallista mainetta saaneena sopeutunut välittömästi porvoolaisten säätyläisten piiriin. Runeberg uskalsi kuitenkin poiketa käytöstavoista kutsumalla arvovaltaista tuomiorovasti Alopaeusta poikamieheksi, ja seurustelemalla mutkattomasti perheensä kanssa eläneen tullinhoitaja Johan Adolf Dreilickin kanssa. Ajan kanssa porvoolaiset kuitenkin ymmärivät, että Runeberg tuli toimeen kaikkien kanssa, ei vain kollegoittensa.[92]

Runebergin patsas Porvoossa

Porvoon kulttuurielämän kannalta oli tärkeää, että ensimmäisinä vuosinaan Runeberg jatkoi Lauantaiseuran kehittämää toimintaa journalistina ja yksityiskoulun pitäjänä, vaikka Porvoo ei tarjonnut samanlaisia mahdollisuuksia kuin yliopistokaupunki. Runeberg neuvotteli myös Johan Edvard Öhmannin kanssa heti Porvooseen tultuaan prokymnaasin sekä sanomalehden perustamisesta. Molemmat hankkeet toteutuivat, vaikkakin koulu jäi vain muutaman vuoden ikäiseksi Suomen koulujärjestelmän uusiuduttua 1842.[93] Ensimmäisen Porvoon vuosikymmenensä Runeberg oli porvoolaisille ennen kaikkea kymnaasin lehtori, vaikka hänen runoilijan maine oli levinnyt jo ulkomaillekin. Runebergin ansiosta Porvoo alkoi olla entistä tunnetumpi, koska hänen luonaan kävi paljon vieraita.[93] Porvoolaiset seurasivat 1830-luvun lopulla innokkaina lehtorinsa maineen kasvamista ja samalla sitä mitä ulkomailla kirjoitettiin Runebergistä ja Porvoosta.[94] Porvoolainen vaatimaton ruokala puolikylmine ruokineen hämmensi vieraita, mutta Linnanmäki ja kymnaasi teki positiivisen vaikutuksen.[95] Seuraavina vuosikymmeninä Porvoo tunnettiin yleissuomalaisittain juuri Runebergin takia.[95] Fredrika Runeberg mietiskeli 1864 Walter-pojale kirjoittaessa miehensä kirjallisia saavutuksia. Fredrika totesi miehensä kirjoittaneen jo aikaisemminkin paljon hyvää ja alkuperäistä, mutta vasta Vänrikki Stoolin tarinoissa hän löysi oman sisäisen kipinänsä ja samalla sytytti lukijatkin.[96] Porvoolaisittain Runebergin suurmiehen asemassa oli kaksi puolta, varsinkin vuoden 1857 jälkeen kun hän oli saanut eron lehtoraatista ja eläkkeekseen täyden palkan. Runeberg saattoi elää vapaana kirjailijana ja taloudellisesti huolettomana. Runeberg tunnustettiin kiistattomasti kaupungin merkittävimmäksi mieheksi, eikä Fredrika Runebergiäkään unohdettu, koska hän sai ja alkoi julkaista omaa tuotantoaan 1850-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin.[97] Toisaalta lehtoraatista vapauduttuaan Runeberg eli vielä enemmän erossa kaupungin muista säätyläisistä, tosin sitäkin laajemman ystävä- ja tuttavapiirinsä keskellä. Hänen uudessa talossaan kestitettiin paljon vieraita lähes kaikkien kaupunkiin tulleiden taiteilijoiden käydessä Runebergillä, ja perheellä oli monia ystäviä, mutta Runeberg ei pitänyt julkisista suosionosoituksista eikä hän välittänyt olla suurien juhlien keskipisteenä.[97] Poikkeuksena oli Gustaf Montgomeryn vierailu Porvoossa 1860, jolloin Runeberg improvisoi Seurahuoneen edessä yöllisellä torilla tulkiten Sotilaspoika -runoaan sekä vuoden 1863 rautatiejuhla.[97] Pysyväksi muistomerkiksi Runebergin erottua lehtorin virasta porvoolaiset käynnistivät hankkeen Runebergin muotokuvan saamiseksi kymnaasin juhlasalin seinälle. Porvoolaiset vaativat taululta ehdotonta näköisyyttä ja sopivat työstä ensin hovimaalari Marcus Larssonin kanssa, mutta hän ehti kuolla ennen työn valmistumista. Työtä jatkoi ainoana mahdollisena kelpuutettu Erik Johan Löfgren, joka ahkeroikin paljon työn edessä. Silti vuonna 1867 juhlasaliin valmistunut taulu oli kaupunkilaisista osittain epäonnistunut, koska taiteilija oli kuvannut Runebergin liian ankaraksi. Sen sijaan kaupunkiin samaan aikaan saapunut Walter Runebergin muotoilema pää oli onnistunut.[98] Porvoolaisten kiintymys suurmieheensä näkyi monesti. Konkreettisimmin kaupunkilaisten mielenkiinto ja kunnioitus tulivat esiin kolmessa yhteydessä:

Runebergien viettäessä hopeahäitään vuonna 1857 kaupunki järjesti sekä kymnaasin juhlasaliin suuren tilaisuuden että illanistujaiset Seurahuoneelle. Juhlallisuudet menivät osin hukkaan, sillä Runeberg oli jo aikaisempien kymnaasin päiväjuhlien takia niin väsynyt ettei hän jaksanut kuunnella Topeliuksen kirjoittamaa ja Paciuksen säveltämää romanssia. Illalliselta hääpari poistui jo ennen aterian alkamista ja Snellmannin moittiessa Runebergiä yleisön pettämisestä Runeberg tokaisi vähät välittävänsä yleisön mielipiteestä.[98]

Täyttäessään 65 Runeberg jaksoi vielä ottaa vastaan entiset kollegansa ja kuunnella puheen. Saman vuoden 1869 keväällä Runeberg halusi nähdä kaupungin nuorten naisten Uusmaalaiselle osakunnalle ompeleman lipun. Opiskelijat yllättivät kaupunkilaiset marssimalla suoraan satamasta talolle, jossa asui kaupungin ylpeys. hetken päästä kaupunkilaiset alkoivat laulamaan Maamme-laulua ja kunniasta kiitollinen Runeberg antoi Tukholmassa tekeillä olleelle höyrylaivalle luvan käyttää nimeään. Runeberg ei jaksanut enää olla läsnä 70-vuotisjuhlissaan, joita kaupungissa vietettiin isosti. Yliopiston konsistori, ylioppilaskunta ja pohjalainen osakunta olivat mukana viettämässä juhlaa, kun Porvoon kaupunki allegorisesti pukeutuneena ojensi tammenlehväseppeleen runoilijalle. Juhlat päätti koko kaupungin juhlavalaistus ja komea ilotulitus, jonka jälkeen kaupunkilaiset tulvivat kadulle.[98]

Johan Knutsonin maalaus Runebergin haudasta vuodelta 1877

Kaupunkilaisten kolmas erityisen kunnioituksen vuoro tuli vuonna 1877 Johan Ludwig Runebergin kuollessa. Koska Runeberg ei voinut enää itse vastustaa palvontaansa, hänen hautajaisistaan tuli siihen mennessä suurin ja mahtavin porvoolaisjuhla mitä oltiin vietetty. Runebergin hautajaisiin osallistui enemmän henkilöitä kuin Porvoon valtiopäiville. Hautajaispäivä oli tietenkin paljon lyhytkestoisempi tapahtuma kuin viikosta toiseen istutut valtionpäivät, mutta 12.5.1877 Porvoossa nähtiin sekä äärimmäistä surua ja kunnioitusta osoittava kaupunki että maan johtavien instituutioiden edustajat. Yli kilometrin mittainen ja kuuden miehen levyinen hautajaiskulkue käveli lyseolaisten havuttamaa tietä aina hautausmaalle asti ja koko kaupunki oli verhoutunut suruasuun. Kaupungin naiset olivat verhoilleet haudan sisältä ruusuin, leukoijoin ja sinivuokoin. Kansakunnan puolesta puhuessaan J.V. Snellman ennusti jälkimaailman arvostavan Runebergin runoutta, ja samaa unohtumattomuutta ennusti Zachris Topelius Narvan marssiin runoilemissaan sanoissa.[98][99] Topeliuksen runoa ei tiettävästi ole käännetty suomeksi, vaikka erityisesti seuraavia sen säkeitä on kaikessa ennustavuudessaan lainattu:

Fjärran tid skall hans runor starva,

natt skall icke hans namn begrava,

ock skall icke hans folk förslava,

seger skall ur hans aska gro. - Zachris Topelius[99]

Hautajaispuhujat olivat oikeassa. Johan Ludwig Runebergistä tuli 1800-luvun lehdistön mainituin mies ja ehdottomasti yksi suurimpiin kuuluva suomalainen. Yleissuomalaisittain on melkein paradoksaalista, että vaikka hän hävisi vuonna 1833 kilpailun yliopistovirasta, niin tuskin koskaan yliopiston juhlasalia on vaivauduttu koristelemaan niin perusteellisesti kuin hänen kuolemansa ensimmäisenä vuosipäivänä.[100] Juhlasalissa olivat verhoilujen ja juhlaa varten maalattujen taideteosten ohella sekä Suomen kahdeksan läänin vaakunat, että niiden neljän kaupungin vaakunat, joissa Runeberg oli elänyt eli Pietarsaaren, Turun, Helsingin ja Porvoon. Kaksi näistä tilapäismaalauksista on säilynyt ja ne sijaitsevat nykyään koulun Runeberg-salissa.[101]

Johan Ludwig Runebergin ja hänen puolisonsa merkitys Porvoon kaupungille on siis mitä laajin ja monipuolisin että monimerkityksisin. Historiantutkimuksen kannalta nuoren lehtoriperheen muutto kaupunkiin 1837 rikasti suuresti Porvoon menneisyyttä, koska runoilijasta ja hänen perheestään on säilynyt ja koottu enemmän aineistoa kuin kenestäkään muusta kaupunkilaisesta. Vaikka Runeberg eli Porvoossa osallistumatta kaupungin johtoon tai edes kaikkeen seuraelämään on silti häneen liittyvässä materiaalissa paljon aikansa porvoolaisuutta.[102] Tietojen mukaan Johan Ludwig Runebergin vuosikymmeninä Porvoon väkiluku kasvoi ja samalla kaupunki naisistui entisestä. Siinä missä sukupuolten välinen ero oli 1850-luvulla tasainen oli se jo 1870-luvulla painottunut niin, että miehet olivat selvä vähemmistö.[103]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevättalvella 1917 Venäjllä puhkesi vallankumous, jossa keisari erotettiin ja tilalle asetettiin väliaikainen hallitus. Vain muutaman päivän päästä Pietarissa ja Helsingissä tapahtuneiden kumoustapahtumat alkoivat vaikuttaa myös Porvoon oloihin.[104] Ensimmäinen merkki järjestysvallan epävarmuudesta tuli, kun paikallinen sotilas Prohor Dementjev Demidov otti vallan paikalliselta poliisilta.[104] Deminov saapui aseettomana kaupungintalolla sijaitsevaan poliisin vartiotoimistoon ja ilmoitti ottavansa järjestysvallan haltuunsa. Hän ilmoitti myös, että paikalle olisi saapumassa kahdenkymmenen miehen vahvuinen osasto.[104] Tämän jälkeen Demidov haki poliisin vartiopaikalta ja vaati poliisilta hänen sapelinsa, alisti hänet turvatarkastukseen ja kehotti häntä riisumaan virka-asunsa. Tämän jälkeen Demidov haki asekauppias Oskar Karlssonilta yksipiippuisen haulikon ja patruunoita ja yritti tuntemattomaksi jääneen naisen kanssa saada apteekista hajuvettä ja alkoholia.[105] Teon motiiviksi ilmeni myöhemmin yritys osoittaa kunnioitusta porvoolaiselle ystävälle.[106]

Porvoossa tuolloin vallinneelle poliittiselle asemalle oli luonnollista, että perinnäisten valtainstituutioiden edustajat tunsivat asemansa järkkyneen ja että paikallinen työväenliike ryhtyi yhä aktiivisempaan toimintaan. Demidovin ilmoittama valheellinen kahdenkymmennen miehen vahvuinen sotilasosasto joka olisi tullut pakkottamaan poliisit pois olisi saanut työväenliikkeeltä isot tervetuliaiset. Suuri työläisjoukko saapui rautatieasemalle punaisten lippujen kanssa odottamaaan osastoa. Työäiset odottivat monta tuntia turhaan.[107] Muutamaa päivää myöhemmin työväentalolla pidettiin kokous, johon osallistui noin 500 henkeä.[108] Kokousta johti Teemu Kallio, ja kokouksessa vaadittiin tsaarinaikaisten poliisin virka-asujen poistamista ja esitettiin myös muitakin vaatimuksia.[108]

Porvoon suojeluskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoon suojeluskunta perustettiin arviolta 25.7.1917 ja ensimmäisessä muodossaan sai paikkakunnalta noin 100 jäsentä.[109] Aseensa suojeluskunta hankki venäläisiltä sotilailta ja se esiintyi ulospäin vapaapalokuntana ja oli voimassa neljä kuukautta.[109]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoossa alettiin juuri ennen joulua 1917 valmistaa vaatekappaleita suojeluskuntalaisille. Vapaaherratar Elsa von Born kutsui silloin 25 kaupungin naista koolle Sannaisiin.[110] Pohjanmaalla muodosteilla olevalle suojeluskunnalle tarvittiin vaatetus ja siksi Porvooseen koottiin naisjärjestö, joka alkoi kerätä rahaa ja raaka-aineita ja aloitti vaatteiden valmistuksen. Kaikissa valkoisten kodeissa ommeltiin ja neulottiin, näitä koteja oli Porvoossa monia.[110] Vaatekappaleet oli tarkoitus lähettää Pohjanmaalle, minne myös Porvoon seudun suojeluskuntalaisten oli määrä lähteä liikekannallepanokäskyn tultua.[111] Porvoon ensimmäinen suojeluskunta oli joutunut hajaantumaan Punakaartin toimien johdosta 17.11.1917.[112] Uudelleenjärjestäytyminen, Porvoon toisen suojeluskunnan perustaminen aloitettiin 8.1.1918.[112] Tuolloin suojeluskunnan johto päätti pitää yhden komppanian Porvoossa pitämässä yllä järjestystä. Suojeluskunta otti huolehtiakseen tehtävästä poliisin asemesta, vaikka Porvoo oli yksi harvoista Etelä-Suomen kaupungeista, joissa poliisilaitos oli valkoisten hallussa.[112] Tammikuun yhdeksäs 1918 57 miehen vahvuinen punakaartilaisjoukko saapui rautateitse Sipooseen ja kävi siellä kahakan Sipoon ja Porvoon suojeluskuntalaisista muodostuneen osaston kanssa.[112] Työväenyhdistyksen keskuudessa liikkui paljon huhuja, joiden mukaan suojeluskunta haki Sipoosta aseita Porvooseen kätkettyinä esim. ruumisarkkuihin.[113] Työmieslehdessä 29.1.1918 julkaistu artikkeli antaa oikeahkon kuvan Porvoossa toimeenpannuissa sotilaallisista valmisteluista:

Porvoon toreja ympäröivät talot on varustettu rynnäkkökiväärein ja ampumahaudoin. Lundininkadulla sijaitsevaa Lähetyseuran taloa samoin kuin Puistokadulla sijaitsevaa oluttehtailija Ekholmin taloa on jonkin verran linnoitettu. Tuomiokirkon sakaristosta on tehty asevarasto ja kirkon asemanpuoleiseen päähän on tuotu ainakin yksi rynnäkkökivääri. Näsinmäellä on suoritettu salaperäisiä töitä. Sillalla, tullissa ja kaupunkiin johtavilla teillä on vartioita, ja varmistuspartioita oli rautatien varressa aina Sipoon Martinkylään asti. Joen suulle komennettiin osasto, jonka tehtävänä oli estää punakaartin osastojen mahdolliset toimet Tolkkisissa ja Hamarissa[114]

27. Jääkäripataljoonan 1. komppania

Porvoon esikunnalla oli tammikuun 1918 lopulla 27. päivään asti yhteys Mannerheimiin ja Vaasaan siirtyneeseen senaattiin. Vielä punaisten otettua vallan Helsingissä, Porvoon esikunnalla oli puhelinyhteys Mannerheimin päämajaan Vaasaan, mutta yhteys katkesi tammikuun lopulla eikä sitä yrityksistä huolimatta pystytty palauttamaan.[114] Saamiensa väärien tietojen takia Porvoon esikunta luuli Mannerheimin joukkoineen etenevän nopeasti kohti Uuttamaata. Kyseisten tietojen mukaan Pohjanmaan prikaati oli vallannut Tampereen, Savon prikaati oli saanut Viipurin hallintaan ja oli matkalla kohti Kouvolaa, kun taas Jääkäripataljoona 27 ja vapaaehtoiset ruotsalaiset olivat nousseet maihin ja etenivät kohti Turkua.[114] Alkuun tietoihin uskottiin yleisesti, varsinkin kun ensimmäiset kaksi sähkettä jotka saatiin olivat aitoja.[114] Esikunta oli tälloin varma, että valkoiset pystyisivät pitämään Porvoota hallussaan, kunnes Mannerheim joukkoineen saapuisi Helsinkiin.[114]

Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan suojeluskuntiin kuului vuoden 1918 tammikuun lopussa kaksi komppaniaa, joiden vahvuus oli 180 miestä, sekä 25 miehen hiihtokomppania, 40 miehen konekiväärikomppania, kymmenen miehen pioneeriosasto sekä kolmesta joukkueesta koostunut Porvoon maalaiskunnan komppania. Porvoon yhdistyneiden suojeluskuntien vahvuus oli noin 500 miestä.[115] Porvoon kaduilla näkyi aseellisia suojeluskuntalaisia ja samaan aikaan torilla pidettiin sotilaallisia harjoituksia.[115] Porvoon suojeluskunnan eri osastot kiertelivät kaupungin lähiympäristössä, kuten Tolkkisissa ja Askolassa, vangitsemassa suojeluskuntalaisten mukaan pahimpina pidettyjä punakaartilaisia.[115]

Gustav Silfverhjelm

Punaiset joukot ryhmittyivät 5.-6.2.1918 Porvoon luoteis- ja itäpuolelle. Kaupungissa syntyi vaikutelma että se oli joutumassa saarroksiin kaikkialta paitsi etelästä. Porvoosta lähetettiin osastoja uhanalaisiin paikkoihin, mutta suojeluskuntalaiset joutuivat väistymään punaisten tieltä joka suunnalta, eikä Porvoosta lähetetyillä joukoilla ollut oikeastaan mitään merkitystä.[116] Porvoon esikunnalla oli kuitenkin hyvä kuva punakaartin joukkojenkeskityksestä, koska puhelinteknikko Emil W. Hunaeus kuunteli sen sisäistä puhelinliikennettä. Lisäksi suojeluskuntien johdolla oli salainen puhelinlinja Helsinkiin[116] Tähän aikaan Porvoosta on soitettu muutamia puheluita punaisten päämajaan Smolnaan Helsinkiin. Näissä puheluissa puhuja oli muka kuuluvinaan punaisiin.[116] Porvoossa suojeluskuntaa johtaneella Silfverhjelmillä oli hyvä kuva punaisten joukkojen vahvuudesta ja niiden liikkeistä, koska hän sai jatkuvasti tietoja puhelimitse. Tosin hän yliarvioi pahasti Porvoota lähestyvien punaisten joukkojen vahvuuden, mutta hänen käsityksensä siitä, että joukot uhkasivat suojeluskuntalaisia oli oikea.[117] Silfverhjelmin laskelmien mukaan Porvoota uhkasi suoranaisesti 3 500 miestä. Hänen päämajoitusministerille toukokuussa 1918 lähettämässään ilmoituksessa hän ilmoitti 3 700 lähestyvästä miehestä, hieman aikaisemmin antamissaan tiedoissa hän ilmoitti 4 000 Porvoota piirittäneestä miehestä.[118] Kurt Reuterin antaman tiedon mukaan Porvoon ympäristössä oli 5 000 miestä, mutta oikeasti Porvoota kohti marssi maksimissaan 1 000 miestä.[118] Porvoon sekava ja levoton tilanne yhdistettynä liioiteltuihin tietoihin punaisista johti päätökseen suojeluskunnan hajoittamisesta. Päätös oli kuitenkin tilapäinen, koska ideana oli koota se uudelleen heti kun se on mahdollista. Esitettiin myös toimitapaa, jossa perustettaisiin vapaaehtoisia ryhmiä jotka koostuisivat 5-15 suojeluskuntalaisesta. Näitä ryhmiä ei ikinä perustettu.[119] Kokouksen jälkeen Silfverjhelm lähetti kirjapainoon julistuksen, jossa siviilejä kehotettiin pysymään rauhallisina. Tätä julistusta ei kuitenkaan ikinä julistettu, koska illalla vallineen sekasorron takia julistus jäi painamatta. Kurt Reuterin mukaan Porvoossa vallitsi "täydellinen paniikki".[120] Tämän jälkeen suojeluskuntalaiset marssivat samana yönä pois Porvoosta enimmäkseen kohti sisäsaaristoa. Tilanne oli vieläkin sekava, kuten mukana ollut Kurt Reuter kirjoitti:

Ei siinä tahtonut olla mitään tolkkua, kaikki juoksivat sinne tänne ja riideltiin siitä, ketkä pääsisivät laskuumme hankittuihin rekiin.[121]

300 suojeluskuntalaisen lisäksi punaisia pakoon kaupungistä lähti myös suuri joukko siviilejä, ja noin 80 hevosta.[121] Samana yönä Porvoo punaiset pääsivät pois vankiloista ja ottivat vallan. Seuraavana päivänä Porvooseen saapuivat ne punaiset, jotka sinne olivat olleet jo matkalla.[122]

Seuraavana aamuna Porvoon suojeluskuntalaiset ja ne joukot jotka olivat porvoolaisia tulleet auttamaan, alkoivat miettiä toimintasuunnitelmia. Suunnitelmaksi tuli asettautua Pellinkiin.[123] Arvioitu suojeluskunnan koko oli 319 miestä ja 6 naista. Kuitenkin Pellinkiin päästyään miehistö reagoi hajottamispäätökseen nopeasti.[123]

Punaisten vallan alla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eero Haapalainen

9.2.1918 punakaartien ylipäällikkö Eero Haapalainen antoi Suomen kansanvaltuuskunnalle selvityksen, jossa hän ilmoitti punaisten vallanneen Porvoon ja Loviisan kaupungit.[124] Porvoon tuolloinen kohtalo ratkesi Sipoon pitäjän Nikkilässä käydyssä taistelussa. Taistelu kesti kaksi päivää ja kummallakin osapuolella oli käytössä tykistöä.[124] Porvooseen jäi silloin noin 100 miestä, kun loput 800-900 miestä lähtivät jahtaamaan saaristoon paenneita valkoisia. Punaisten joukkoja Porvoossa johti Kustaa Salminen. Hän johti Nikkilästä Martinkylän kautta Porvooseen saapuneita yksiköitä. Punakaartilaisten päästyä Porvooseen Salminen kutsui juhlallisen kokouksen. Hän järjesti uudelleen Helsingin vapaaehtoisen komppanian. Suunnitelmat koskivat saaristossa tapahtuvia sotatoimia.[124] Vapaaehtoinen komppania muodostettiin siten, että kaikkiin muihin komppanioihin kuuluneet vapaaehtoiset liitettiin yhteen, ja kokoon saatiin täysivahvuinen komppania. Salminen otti komppanian henkilökohtaiseen komennukseensa.[125] Yksikkö sai omat erityiset tykistö-, konekivääri-, ja ratsutiedusteluosastonsa. Komppanian tehtävänä oli toimia erikoisjoukkona.[126] Porvoosta tuli helmikuun 1918 ajaksi punaisten joukkojen sotilaallisen toiminnan keskusta.[124] Vapaaehtoinen komppania komennettiin saaristosta Porvooseen maaliskuun alussa ja Porvoosta se lähetettiin takaisin Helsinkiin.[126] Kun Porvoosta tehtiin yksi punaisten sotilaallisista keskuspaikoista, tarvitsi se myös paljon majoituspaikkoja ja muonaa. Majoituspaikat saatiin hoidettua Seurahuoneelle ja Borgå Lyceumin tiloihin. Muonituksesta taas vastasi punakaartin muonituskomppania, joka toimitti Porvooseen satoja patjoja, kymmeniä säkkejä riisiä, leipää, hernettä, sianlihaa, juustoa ja voita.[127] Sodan jälkeen paikallislehti oli raportoinut punakaartin takavarikoineen tarvikkeita yli puolen miljoonan markan arvosta.[128]

Sotilaallisluonteisia oikeusjuttuja käsitteli Porvoon punaisen kaartin oikeuslautakunta, jonka puheenjohtajana toimi Frans Munittula. Oikeuslautakunta hoiti asioissa yleensä esitutkintaa.[129] Kansanvaltuuskunnan 2.2.1918 antaman määräyksen mukaan

ei ole sallittua rangaista ketään vallankumouksen vastustajaa tai vankia taistelutoimien ulkopuolella, ennen kuin syyllistä on tutkittu vallankumousoikeudessa.[129]

Kuolemanrangaistus poistettiin samalla käytöstä ja asia julkaistiin Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä, joten oli oletettavissa, että myös Porvoossa toimivat punaiset tiesivät asiasta.[130] Kun Salminen antoi kaksitoista päivää myöhemmin (24.2.1918) punakaartilaisosastolle käskyn puhdistaa Pellingin sinne jääneistä valkoisista, sanottiin käskyssä ettei vankeja saanut ottaa, vaan että kaikki valkoiset tuli ampua. Salminen toimi selvästi kansanvaltuuskunnan määräysten vastaisesti.[131]

Saksalaisten maihinnousu Loviisan lähistölle 7.4.1918 ja saksalaisten joukkojen saapuminen Helsinkiin viikkoa myöhemmin synnytti levottomuutta Porvoon punaisten keskuudessa.[132] Tämä näkyi useina samanaikaisina toimenpiteinä: kaikki joukot lähetettiin pois; Porvoon seudun asekelpoiset miehet yritettiin pakkomobilisoida punakaartiin, vaikkakin yritys epäonnistui; suuria määriä muonaa kuljetettiin kaupungista kohti pohjoista; vallankumousoikeus lakkasi kokoontumasta ja miliisiä vahvistettiin reservimiehistöllä. Samalla miliisi irroitettiin Porvoon punakaartin esikunnan alaisuudesta ja sen tehtäväksi jäi vain järjestyksen ylläpitäminen kaupungissa.[132] Porvoon punaiset työskentelivät tällöin intensiivisesti valmistellen kaupungin tyhjentämistä ja omien joukkojen pelastamista.[133] Porvoon punainen esikunta päätti, etteivät joukot marssi sittenkään itään Koskenkylään, vaan hakeutuisivat maanteitse Mäntsälän kautta Riihimäen–Lahden-radalle.[134] Punaiset joukot poistuivat Porvoosta 13.4.1918 keskellä päivää, lähtijöitä oli hieman yli 300 henkeä.[134]

Takaisin valkoisten valtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten poistuttua Porvoosta vapautettiin valkoiset vangit, joita oli kaupungin vankilassa kolmetoista ja lyseon tiloissa seitsemäntoista. Muutamia miliisimiehiä määrättiin vartioon seurahuoneelle, jossa vallitsi suuri sekasorto. Paikkaa ei oltu siivottu sen jälkeen kun punaiset olivat paenneet.[135] Eräs kuvaus seurahuoneesta:

Kaikki huoneet, niin ravintolat kuin majoitushuoneetkin, olivat niin masentavaa nähtävää kuin kuvitella saattaa. Hirveänä sekamelskana huonekaluja ja vuodevaatteita, pesemättömiä astioita, tyhjennettyjä väkijuomapulloja, sanomalehtipaperia ja patruunoiden hylsyjä, moskaa ja ryysyjä, Augiaan talli, joka ei juuri näyttänyt siltä, että se olisi pantavissa ihmismäiseen kuntoon.[135]

Kaupunginvaltuusto kokoontui kello 18.00, jolloin päätettiin mm. kahdeksan punaisen vallan aikana olleen miliisimiehen saada jäädä poikkeuksellisesti virkoihin, sekä asetettiin uusi järjestyslautakunta jota johti poliisimestari Sanfrid Mikander.[135] Mikander organisoi muutamassa päivässä uuden poliisikunnan, jonka jäsenten tuli järjestyslautakunnan määräyksen mukaan pitää käsivarressa keltaista käsinauhaa, jossa oli ommeltuina punaiset kirjaimet B.P. Poliisit valvoivat esimerkiksi kello 21.00-05.00 voimassa olleen ulkonaliikkumiskiellon noudattamista. Myös puhelinliikennettä valvottiin tiukasti. [135] Porvoon radalla aloitettiin taas säännöllinen junaliikenne, mutta matkustajilla tuli olla Porvoon poliisilaitoksen hyväksymä valokuvallinen passi.[136] Huhtikuun 14. päivä 1918 organisoitiin uusi suojeluskunta. Sen päälliköksi valittiin ensin Oskari Lampinen, mutta päätös muutettiin vain viikkoa myöhemmin ja uusi johtaja oli Gunnar Berglöf.[137] Kaupunginvaltuusto otti hankkiakseen suojeluskunnalle aseita Loviisasta. Muutamaa päivää myöhemmin aseita ja ampumatarvikkeita saapuikin seitsemän hevoskuormallista. Punaisten poistuttua kaupungista sinne jäi pelko näiden paluusta Nikkilän suunnalta.[137] Porvoo oli kuuden päivän ajan ilman esivaltaa, eivätkä sen paremmin punaiset kuin valkoisetkaan olleet kaupungin ja sen ympäristön herroja.[138] Vasta saksalaisen tiedusteluosaston sekä pataljoonan saapuessa Porvooseen 19.4.1918 kaupungin valkoinen väestö rauhottui. Saksalaisten saapuminen merkitsi sitä että oltiin turvassa yllätyksiltä.[139]

Punaiset vangit Porvoossa keväällä 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskunnan otettua valta-aseman Porvoossa ja sen lähiseudulla vangittiin lukuisia punaisia. Lisäksi kaupunkiin tuotiin punaisia muista kunnista. Ajanjaksona 13.-22.4.1918 Porvoossa vangittiin noin 70 henkeä, mutta lukumäärä kasvoi, koska muissa Itä-Uudenmaan kunnissa vangittuja henkilöitä lähetettiin Porvooseen.[140] Viidessä päivässä vankien lukumäärä kasvoi runsaaseen sataanviiteenkymmeneen. Vankimäärästä huolimatta Porvooseen ei koskaan perustettu vankileiriä, vaan se toimi lajittelukeskuksena, josta punaiset vangit asianhaarojen mukaan lähetettiin muualle.[141] Vankeja pidettiin kaupunginvankilassa ja Borgå Lyceumin yläkerran luokkahuoneissa.[142] Porvoossa pidettiin vankena kaikkiaan 344 miestä ja 51 naista [142] – useimpia heistä kuitenkin vain lyhyen aikaa, keskimäärin kaksitoista vuorokautta.[143]

Sisällissodassa kuolleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomiorovarsti Edvard Hannula ilmoitti Vapaussodan historiatoimikunnalle vuonna 1919 kertomuksessa, että punaiset murhasivat Porvoon kaupungissa ja maalaiskunnissa yhteensä 52 ihmistä. Tiedot kuitenkin vaihtelivat paljon tietojen saatavuuden takia.[144] Porvoon työväenyhdistys koosti vuonna 1919 luettelon sodassa kuolleista jäsenistään. Listalla oli 34 miestä ja yksi nainen eli yhteensä 35 henkeä.[144] Suojeluskunnan päällikkö Mårten Ekblom ilmoitti vuonna 1922 Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan kärsimistä henkilötappioista, että 9 valkoista oli kaatunut, 14 haavoittunut, 2 kadonnut ja 38 murhattu. Tämän mukaan yhteensä 49 Porvoolaista valkoisiin kuuluvaa olisi saanut surmansa.[144] Porvoolaisten sodan uhrien kokonaislukumäärä on todennäköisesti enemmän kuin 70 henkeä. Näistä henkilöistä neljäsosa kaatui taisteluissa, runsas kolmasosa teloitettiin ja vajaa kolmasosa kuoli vankileireillä.[145] Valkoisten ja punaisten kärsimät tappiot eroavat kuitenkin rakenteellisesti toisistaan. Valkoisista kaatui kolmasosa ja kaksi kolmasosaa joutui punaisten teloittamaksi, kun taas punaisista sodan uhreista melkein puolet kuoli vankileireillä, neljäsosa teloitettiin ja vain viidesosa kuoli taisteluissa.[145]

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki keskeiset suojeluskuntien johtajat ylenivät vuoden 1918 sodan jälkeen arvoasteikossa. Kapteeni Torsten Nummelin ylennettiin majuriksi, samoin aliluutnantti Gustav Silfverhjelm yleni majuriksi.[146] Porvoo oli myös yksi merkittävimpiä Viroon talvella 1919 lähteneiden suomalaisten vapaaehtoisten rekrytointipaikkakuntia. Vapaaehtoisjoukkoihin liittyneistä vähintään 27 oli porvoolaisia.[147]

Jääkäripataljoonan ja saksalaisten joukkojen saapumisen vuosipäivänä 19.4.1919 Porvoossa järjestettiin suuret juhlallisuudet. Paikalle saapui jopa silloinen valtionhoitaja Gustaf Mannerheim. Mannerheimin Porvoo-vierailun taustalla oli paikallisten säätyläispiirien saama käsitys siitä, jonka mukaan valtionhoitaja ei antanut arvoa Etelä-Suomelle.[148] Mannerheimin saapuessa hänet otti vastaan maistraatti, kaupunginvaltuusto sekä maalaiskunnan kunnanvaltuusto. Myös tavallisia kaupungin asukkaita oli kerääntynyt suuri joukko. Porvoon-vierailunsa aikana Mannerheim asui kenraali Mexmontanin luona ja kävi tutustumassa Porvoon naisopistoon.[149] Asemalaiturilla odotti Sipoon suojeluskuntalaisista koostuva kunnianvartio, kun taas sekä Sipoon että Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan suojeluskuntien miehet olivat muodostaneet kunniakujan, jota pitkin vaunut ajoivat rautatieasemalta naisopistolle.[150] Torille järjestäytyi kolme suojeluskuntapataljoonaa nelikulmion muotoiseksi sulkeisosastoksi puhujankorokkeen sekä kutsuvieraiden, soittokunnan ja pienten koulupoikien kuoron ympärille.[151]

Sotavuodet 1939-1944[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen talvisodan syttymistä Porvooseen sijoitettiin jääkärikapteeni August Mobergin johtama ErP19. Se piti kenttä- ja kuulovartioita erityisesti saaristossa siltä varalta, että neuvostojoukot hyökkäisivät alueelle meren yli Virosta. Saaristossa oli myös rannikkotykistön yksikköjä.[152] Talvisodan taisteluihin osallistui useita porvoolaisia useissa eri joukko-osastoissa. Porvoossa toimi sodan aikana neljä sotasairaalaa.[152]

Suomalaisia sotilaita

Sodan uhatessa syksyllä 1939 Porvoossa oltiin varauduttu mahdollisiin ilmapommituksiin. Suhteellisen laajamittaiset varotoimet kaupungissa osoittivat viranomaisten ottaneen jo etukäteen huomioon, että Porvoo saattoi joutua uhanalaiseksi.[152] Kaupungissa oltiin alettu suorittamaan suuria väestönsuojeluharjoituksia, joissa lähdettiin oletustilanteista, että Porvoo oli joutunut tuhoisan ja tulipaloja aiheuttaneen ilmahyökkäylsen kohteeksi. Lisäksi kauppatorille, Rihkamantorille ja Borgströmin puistoon rakennettiin suojahautoja.[152] Ilmavalvontaa varten oltiin rakennettu tähystystornit korkeille paikoille Espooseen ja Kulloon, Ilolaan ja Kaarenkylään. Tornit yhdistettiin puhelinlinjoin Porvoossa toimivaan ilmavalvontakeskukseen.[153]

Porvoossa suoritettiin Talvisodan aikana 116 kertaa ilmahälytys, mutta useimpien vihollisten pommikoneiden kohteena oli Helsinki ja ne lensivät Porvoon ja Loviisan välillä kulkevaa reittiä. Pienet neuvostoilmavoimien osastot pommittivat Porvoota neljästi.[154] Ensimmäisessä hyökkäyksessä lentokoneista pudotettiin yhdeksäntoista palo- ja miinapommia, jotka kuitenkin putosivat metsään aiheuttamatta vahinkoa.[154] Toinen hyökkäys tapahtui joulupäivänä 1939 kun kahdesta lentokoneesta pudotettiin yhdeksän sadan kilon painoista pommia. Hyökkäyksessa vaurioitui rakennuksia, kolmetoista sotilasta ja yksi siviili sai surmansa. Lisäksi useita sotilaita haavoittui.[154] Kolmannessa pommituksessa yksi lentokone pudotti kahdeksan pommia Tarmolaan, jossa tuhoutui kaksi rakennusta ja kaksi vaurioitui. Neljäs ja tuhoisin pommitus sattui 13.2.1940. Kyseessä oli suurehko pommitus, johon kuului kaksi hävittäjää ja seitsemäntoista pommikonetta, jotka pudottivat kaupunkiin 88 raskasta pommia ja noin 500 pientä palopommia. Osa pommeista oli räjähdyspommeja osa 50 kilon naftapommeja ja osa puolen kilon elektronipalopommeja.[154]

Kansallisarkiston nimitietokannan tietojen mukaan Talvisodassa kaatui tai kuoli muuten sotatoimien yhteydessä 67 Porvoossa asunutta sotamiestä, aliupseeria ja upseeria. Näistä 36 oli ruotsin- ja 31 suomenkielisiä.[155]

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisia sotilaita vuonna 1941

Ennen sodan alkua kesällä 1941 Porvoon seudulle muodostettiin kolme ilmasuojelukomppaniaa Porvoossa toimivan ilmavalvontakeskuksen alaisuuteen. Näistä komppanioista käytettiin lyhennettä IS-komppania.[156] Porvoon seudun IS-organisaatioon kuului kaksi alakeskusta, seitsemän vartioryhmää sekä Ilolan ja Sondbyn uudet ilmavalvontatornit. Myös paikalliset palokunnat asetettiin ilmavalvontakeskuksen alaisuuteen.[156] Ilmasuojelujoukkojen tehtäviin kuului Porvoon seudulla toimivien neuvostoliittolaisten desanttien etsiminen ja heidän tekeminen vaarattomiksi. Neuvostoilmavoimat pudotti Porvoon ympäristöön 9.7.1941 25 desantin vahvuisen partion, jonka jäljittämiseksi tarvittiin kaikki mahdolliset joukot.[157] Suomeen saapuneista 129 desantista vajaa neljäsosa tuli Porvoon seudulle.[158]

Porvoon seudulle sijoitetut suomalaiset joukkoyksiköt osallistuivat kesäkuussa 1941 valmisteluihin, joihin saksalaiset olivat ryhtyneet Neuvostoliittoon tehtävää hyökkäystä varten. Täysmittainen hyökkäys alkoi 22.6.1941.[159] Saksalaiset alukset, jotka olivat kulkeneet kauppalipun alla olivat toimittaneet suomalaisille laivasto-osastoille miinoja, jotka sitten laskettiin miinakentäksi Porvoon edustalla sijaitsevaan saariston ja Viron rannikolla sijaitsevan Jumindan niemen välille. Miinakentän tarkoituksena oli sulkea neuvostolaivasto Suomenlahden itäosaan.[160]

Jatkosodassa porvoolaisia kuului noin sataan eri joukko-osastoon. Jalkaväkirykmentti 24 (JR 24) koostui pääasiassa Porvoon kaupungin ja maalaiskunnan sekä Sipoon miehistä ja rykmentti osallistui kesällä ja syksyllä 1941 hyökkäyksiin Karjalan ja Maanselän kannaksilla.[161] Rykmentti menetti sodassa 369 miestä ja siitä muodostettiin 1944 vuoden alussa ErP 18, joka osallistui jatkosodan loppuvaiheilla käytyihin torjuntataisteluihin.[161]

Jatkosodan aikana Porvoota pommitettiin kolme kertaa ja kaikki pommitukset osuivat vuoden 1941 kesään;

Tuhoisimman pommituksen uhrien hautoja Näsinmäen hautausmaalla

Ensimmäinen hyökkäys sattui 25.6.1941, kun Neuvostoliittolainen pommituslentue teki hyökkäyksen Porvooseen. Hyökkäyksen syynä oli Neuvostojoukkojen väärä käsitys siitä, että kaupungin lähistöllä olisi lentokenttä. Kun lentokenttää ei löydetty niin lentäjät valitsivat pommituksen kohteeksi rautatieaseman ja satamarakennukset.[162]

Toisessa hyökkäyksessä, joka sattui heinäkuun 12.- ja 13. päivän välisenä yönä 1941 kaupunkiin tehtiin noin 45 minuutin pituinen hyökkäys, jossa kaupunkiin tiputetut pommit tuhosivat kuudelta kadulta taloja. Lisäksi kahdelta muulta kadulta tuhoutuivat talot tuhoutuivat täysin.[162]

Kolmas ja tuhoisin hyökkäys sattui 27.8.1941 aamupäivällä, jolloin WSOY:n talon väestönsuojan sisäänkäynnille osui kaksi 50 kilon painoista sirpalepommia. Rakennuksen pihalla oli tuolloin satakunta ihmistä, joista 28 kuoli joko välittömästi tai muutaman päivän sisään. Lisäksi viereisissä taloissa kuoli muutamia ihmisiä. Suurin osa uhreista oli naisia ja lapsia. Kuolleiden lisäksi yli 50 ihmistä loukkaantui ja päivä sai Porvoossa lempinimen onnettomuuden päivä.[162]

Jatkosodassa kaatui tai kuoli muuten sotatoimien yhteydessä 203 Porvoossa asunutta sotamiestä, aliupseeria ja upseeria.[163] Näistä kuolleista 103 oli ruotsin- ja 100 suomenkielisiä. Suurin osa kuolemista tapahtui hyökkäysvaiheessa syksyllä 1941 sekä perääntymisvaiheessa kesällä 1944.[163]

Sotien muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Raskas patteristo 21 muistomerkki Porvoossa

Näsin hautausmaalta varattiin erityinen alue Porvoolaisia sotilaita varten, kun valmisteltiin ensimmäisten kotiin kuljetettujen ruumiiden hautaustoimitusta joulupyhinä 1939.[164] Vuonna 1943 alueelle pystytettiin suuri punainen risti, jonka oli valmistellut taiteilija Lennart Segerstråle.[165] Se oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi muistomerkiksi ja vuonna 1947 sen tilalle pystytettiin uusi risti.[166] Lisäksi hautausmaalla sijaitsee muistomerkki Karjalaan jääneille Porvoolaisille.[166]

Sotavuosien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väestönkasvu oli hidasta 1930-luvulla, jolloin keskimääräinen väkiluvun kasvu oli vain noin 30 henkeä vuodessa. Muuttoliikkeen vaikutus oli vähäistä ja luonnollinen väestönkasvu hidasta.[167] Toisen maailmansodan aikana kuolleisuus ylitti syntyvyyden, mutta sodan jälkeen väkiluvun kasvo alkoi. Korkea syntyväisyys ja siirtoväen asuttaminen korottivat väestönkasvua. 1950-luvulla kasvu jatkui edelleen voimakkaana ja vuonna 1954 tehty Pappilanmäen liittäminen Porvooseen nosti väkilukua noin 1 500 hengellä.[167] Porvoon kaikkein nopein ja suurin kasvuvaihe 1960-luvun puolestavälistä 1970-luvun puoleenväliin johtui Porvooseen suuntautuneesta muuttoliikkestä. Muuttoliikkeen alkusysäyksen antoi Neste Oy:n päätös perustaa Porvoon maalaiskuntaan Sköldviikkiin uusi tuotantolaitos vuonna 1963. [167] Tänä aikajaksona Porvoon kaupungin väkiluku kasvoi korkeammaksi kuin maalaiskunnan ja vuosina 1965-1975 Porvoon alueen asukasluku kasvoi noin. 550 hengellä vuodessa. 1970-luvun lopulla väestönkasvu hiljeni ja asukasluku tippui, kun muuttoliike alkoi suuntautua enemmän kohti Helsinkiä ja Ruotsia. 1980-luvulta lähtien väkiluku kasvoi taas, vaikkakin maltillisesti. Väestönkasvu kuitenkin kiihty 1980-luvun loppua kohden ja pysyi suhteellisen korkealla tasolla myös 1990-luvulla.[167]

Teollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmasodan aikana valtion sotatarviketilaukset kasvattivat Porvoossa varsinkin metalliteollisuuden ja graafisen teollisuuden tuotteiden kysyntää. Porvoossa syntyi myös uusia teollisuudenaloja, kuten sähkötarvike- ja muoviteollisuus sekä puuteollisuus, jotka saivat suuren osan tilauksistaan valtiolta. Kasvu jatkui sodan jälkeen, jolloin teollisuustuotantoa Porvoossa piti yllä Neuvostoliittoon toimitetut sotakorvaukset. 1950-luvulla kasvu oli hyvin voimakasta, minkä seurauksena Porvoon teollisuuden tuotannon reaaliarvo lähes kymmenkertaistui kolmessakymmenessä vuodessa.[168] Teollisuuden työntekijämäärä oli huipullaan Porvoossa 1980-luvun vaihteessa, jolloin teollisuuden palveluksessa Porvoossa töissä oli yli 3 000 työntekijää ja toimihenkilöä. Työntekijämäärä hiipui vähitellen tästä eteenpäin, mutta siitä huolimatta teollisuuden tuotanto ja tuottavuus kasvoi. Tuotannon arvoa mitatessa huippu saavutettiin juuri ennen 1990-luvun alun lamaa.[168]

Urheilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotien jälkeen urheiluseuroihin liittyi paljon ihmisiä. Kuitenkin tavarapulasta kärsineessä maassa oli pulaa urheiluvälineistä eikä koulutettuja valmentajia ollut. Joukkuelajit koettiin kiinnostavampina kuin yksilölajit. Porvoossa erityisesti jääpallo, jääkiekko, jalkapallo, käsipallo sekä koripallo veivät huomion perinteisemmin harrastetuilta maastohiihdolta ja yleisurheilulta. Urheiluseurojen lajivalikoima väheni eivätkä mitkään syyt estäneet seurojen välistä yhteistyötä. 1970-luvulla Porvoon Tarmo lopetti toimintansa yleisurheilussa ja hiihdossa. Samoin Porvoon Urheilijat lopettivat kori- ja lentopallon. Porvoon uimahallin valmistuttua yritettiin luonnollisesti tuoda takaisin vuonna 1937 perustettu uinnin erikoisseura Porvoon uimarit. Jääkiekko päätettiin lopettaa Porvoon urheilijoissa ja Porvoon Akilleksessa Porvoon Huntersin perustamisen yhteydessä.[169]

Yhdistäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. tammikuuta 1997 silloinen Porvoon maalaiskunta ja kaupunki yhdistettiin ja tilalle perustettiin nykyinen Porvoon kaupunki.[170]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuuslähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mäkelä-Alitalo, Anneli: Porvoon kaupungin historia III:1. Porvoo: , 2000. ISBN 951-96331-7-0.
  • Westerlund, Lars & Koskimies, Jan: Porvoon kaupungin historia IV. Porvoo: , 2008. ISBN 978-951-95142-8-3.
  • Mäntylä, Ilkka: Porvoon kaupungin historia II. Porvoo: , 1994. ISBN 951-96331-0-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 132-134. Svenska litteratursällskapet i Finland. Helsinki., 2010.
  2. a b c Porvoon historia 13.10.2011. Porvoo. Viitattu 29.10.2015.
  3. Matkailijan Porvoo Porvoon kaupungin matkailutoimisto. Viitattu 19.6.2012.
  4. Tiivistelmä Ulvilan historiasta 2006. Ulvilan kaupunki. Viitattu 19.6.2012.
  5. Leena Valkeapää: Käyttökelpoinen keskiaika: Historiakulttuuria nykypäivän Ulvilassa ja Raumalla. Alue ja ympäristö, 2006, 35. vsk, nro 2, s. 79–91. Artikkelin verkkoversio Viitattu 19.6.2012.
  6. Borga.fi: Porvoon vanha silta
  7. a b Vihtaranta, Pertti et al.: Suomalainen tietosanakirja, osa 6, s. 385-387. Vantaa: Weilin+Göös ja Almagest Oy, 1992. ISBN 951-35-4644-6 (koko sarja, Miradur).
  8. Jaakko Masonen: Hämeen Härkätie, s. 160. Tiemuseon julkaisuja 4. Valtion painatuskeskus. Helsinki., 1989.
  9. a b Saulo Kepsu: Uuteen maahan - Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö, s. 45-47. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005.
  10. a b c d Mäntylä, 1994, s.14
  11. Mäntylä, 1994, s.14-15
  12. a b Mäntylä, 1994, s.15
  13. Mäntylä, 1994, s.16
  14. Mäntylä, 1994, s.17
  15. Mäntylä, 1994, s.17
  16. Mäntylä, 1994, s.22-23
  17. a b Mäntylä, 1994, s.23
  18. a b c Histroria Porvoossa.fi. Viitattu 6.3.2021.
  19. Mäntylä, 1994, s.23-24
  20. Mäntylä, 1994, s.34
  21. a b Mäntylä, 1994, s.35
  22. Mäntylä, 1994, s.36
  23. Mäntylä, 1994, s.37
  24. Mäntylä, 1994, s.38
  25. a b Mäntylä, 1994, s.40
  26. Mäntylä, 1994, s.42-43
  27. Mäntylä, 1994, s.45
  28. Mäntylä, 1994, s.53
  29. a b Mäntylä, 1994, s.55
  30. Mäntylä, 1994, s.56
  31. Mäntylä, 1994, s.61-62
  32. Mäntylä, 1994, s.62
  33. Mäntylä, 1994, s.81-82
  34. Mäntylä, 1994, s.100
  35. Mäntylä, 1994, s.101
  36. Mäntylä, 1994, s.106
  37. Mäntylä, 1994, s.110-111
  38. Mäntylä, 1994, s.123-124
  39. Mäntylä, 1994, s.197-198
  40. Mäntylä, 1994, s.205
  41. a b Mäntylä, 1994, s.206
  42. Mäntylä, 1994, s.207-208
  43. Mäntylä, 1994, s.210-211
  44. Mäntylä, 1994, s.212
  45. Mäntylä, 1994, s.218
  46. Mäntylä, 1994, s.219-220
  47. Mäntylä, 1994, s.224-225
  48. Mäntylä, 1994, s.231
  49. Mäntylä, 1994, s.231-232
  50. Mäntylä, 1994, s.233
  51. Mäntylä, 1994, s.234-235
  52. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.24
  53. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.27
  54. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.28
  55. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.29
  56. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.29-30
  57. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.30
  58. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.30-32
  59. a b c d Mäkelä-Alitalo, 2000, s.32
  60. a b c d Mäkelä-Alitalo, 2000, s.33
  61. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.34
  62. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.34-35
  63. a b c d e f Mäkelä-Alitalo, 2000, s.35
  64. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.35-36
  65. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.36
  66. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.306
  67. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.307
  68. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.310
  69. a b c d Mäkelä-Alitalo, 2000, s.315
  70. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.318
  71. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.318-319
  72. a b c d Mäkelä-Alitalo, 2000, s.319
  73. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.319-320
  74. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.322
  75. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.322-323
  76. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.323
  77. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.109
  78. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.111
  79. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.111-112
  80. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.112
  81. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.112-113
  82. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.113
  83. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.113-114
  84. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.114
  85. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.114-115
  86. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.115
  87. a b c d e Mäkelä-Alitalo, 2000, s.118
  88. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.118-119
  89. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.120
  90. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.120-121
  91. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.121
  92. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.122
  93. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.123
  94. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.123-124
  95. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.124
  96. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.124-125
  97. a b c Mäkelä-Alitalo, 2000, s.128
  98. a b c d Mäkelä-Alitalo, 2000, s.129
  99. a b Mäkelä-Alitalo, 2000, s.130
  100. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.130-131
  101. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.131
  102. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.132
  103. Mäkelä-Alitalo, 2000, s.221
  104. a b c Westerlund & Koskimies, 2008, s.19
  105. Westerlund & Koskimies, 2008, s.19-20
  106. Westerlund & Koskimies, 2008, s.20
  107. Westerlund & Koskimies, 2008, s.21
  108. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.22
  109. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.25
  110. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.43
  111. Westerlund & Koskimies, 2008, s.43-44
  112. a b c d Westerlund & Koskimies, 2008, s.44
  113. Westerlund & Koskimies, 2008, s.46-47
  114. a b c d e Westerlund & Koskimies, 2008, s.47
  115. a b c Westerlund & Koskimies, 2008, s.48
  116. a b c Westerlund & Koskimies, 2008, s.54
  117. Westerlund & Koskimies, 2008, s.54-55
  118. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.55
  119. Westerlund & Koskimies, 2008, s.56
  120. Westerlund & Koskimies, 2008, s.57
  121. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.58
  122. Westerlund & Koskimies, 2008, s.58-59
  123. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.59
  124. a b c d Westerlund & Koskimies, 2008, s.88
  125. Westerlund & Koskimies, 2008, s.88-89
  126. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.89
  127. Westerlund & Koskimies, 2008, s.90-91
  128. Westerlund & Koskimies, 2008, s.91
  129. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.96
  130. Westerlund & Koskimies, 2008, s.96-97
  131. Westerlund & Koskimies, 2008, s.97
  132. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.118
  133. Westerlund & Koskimies, 2008, s.118-119
  134. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.119
  135. a b c d Westerlund & Koskimies, 2008, s.126
  136. Westerlund & Koskimies, 2008, s.126-127
  137. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.127
  138. Westerlund & Koskimies, 2008, s.127-128
  139. Westerlund & Koskimies, 2008, s.128
  140. Westerlund & Koskimies, 2008, s.132
  141. Westerlund & Koskimies, 2008, s.132-133
  142. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.133
  143. Westerlund & Koskimies, 2008, s.133-134
  144. a b c Westerlund & Koskimies, 2008, s.134
  145. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.135
  146. Westerlund & Koskimies, 2008, s.131
  147. Westerlund & Koskimies, 2008, s.141
  148. Westerlund & Koskimies, 2008, s.143
  149. Westerlund & Koskimies, 2008, s.143-144
  150. Westerlund & Koskimies, 2008, s.144
  151. Westerlund & Koskimies, 2008, s.144-145
  152. a b c d Westerlund & Koskimies, 2008, s.592
  153. Westerlund & Koskimies, 2008, s.592-593
  154. a b c d Westerlund & Koskimies, 2008, s.593
  155. Westerlund & Koskimies, 2008, s.593-595 (sivu 594 kuvasivu)
  156. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.597
  157. Westerlund & Koskimies, 2008, s.597-598
  158. Westerlund & Koskimies, 2008, s.598
  159. Westerlund & Koskimies, 2008, s.599
  160. Westerlund & Koskimies, 2008, s.599-600
  161. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.600
  162. a b c Westerlund & Koskimies, 2008, s.602
  163. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.603
  164. Westerlund & Koskimies, 2008, s.606
  165. Westerlund & Koskimies, 2008, s.606-607
  166. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.607
  167. a b c d Westerlund & Koskimies, 2008, s.152
  168. a b Westerlund & Koskimies, 2008, s.257-258
  169. Westerlund & Koskimies, 2008, s.553
  170. Porvoon historia porvooinfo. Viitattu 23.3.2021.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Porvoon historia.