Porvarisvaakuna

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Poimintoja Suomen heraldisen seuran aatelittomista porvarisvaakunoista. (kaikki noin kaksi tuhatta vaakunaa ovat moderneja sekä 1960–luvulta nykyhetkeen rekisteröityjä henkilö- suku ja yhteisövaakunoita).

Porvarisvaakuna (engl. burgher arms, saks. bürgerlich wappen, ransk. armoiries de la bourgeoisie ja ruots. borgerliga vapen) on aatelittomien (embleemillä) yksilöity heraldinen tunnus, joka on kerrottu vaakuna selityksellä joko sukuseuran kilvestä, tai henkilön ja suvun vaakunakokonaisuudesta. Sukuseuran että sukuvaakunat rakentuvat ensisijaisesti aina kilvestä, henkilö ja tai sukuvaakunat vaakunakokonaisuudella kilvestä sekä, pistokypärästä, kypäränpeitteestä (kypäränpeite kuvaa ritareiden suojavarusteen kankaista viittaa, peite voidaan verhoilla myös lehvistöllä), lakipunoksesta ja kypäränkoristeesta, (vaakunarekisteriin hyväksytyt yhteisölliset tunnukset vaakunan kokonaisuuden kilven yläpuoleisilla osilla ei menettele heraldista hyvää tapaa), sekä vaakunan lisäyksistä kuten tunnuslausekkeesta ja sotahuudosta sekä harvemmin käytetystä kunnialisäyksestä.

Suomessa porvarisvaakuna rekisteriin lukeutuu henkilö- ja sukuvaakunoiden lisäksi aatteellisten Yhdistysten, seurojen, Säätiöiden ja kiltojen vaakunoita, sekä ammattivaakunoista, Suomalaisten seurakuntien viranhaltian vaakunat sekä Presidenttien ritarivaakunan kilvet. Vaakunat voivat olla joko suku- tai henkilövaakunoita jotka voi olla aatelisten sukujen tunnuksina toimivia aatelisvaakunoita tai aatelittomien porvarisvaakunoita, Suomalaista porvarisvaakunoista pitää yllä ns. "epävirallista" (rekisteriä) Suomen heraldisen seura.

Vaakunan periytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Periytyvät vaakunat (sukuvaakunat) ovat alunperin henkilövaakunoista, jotka ovat periytyneet. Skotlannissa sukuvaakunat ovat edelleen henkilövaakunoita ja ainoastaan suvun päämies käyttää suvun vaakunaa alkuperäisenä ilman erottelua. Sukuvaakuna periytyy agnaattisesti eli patrilineaarisesti, isältä kaikille lapsille ja näistä lapsista edelleen poikien kaikille lapsille. Ns. Sukuseuravaakuna on eri asia kuin periytyvä sukuvaakuna ja se on rinnastettavissa minkä tahansa muun yhdistyksen tai seuran vaakunaan.

Suku- ja virka vaakunoiden sisältämiä heraldisia kuvia on käytetty ja käytetään edelleen aatelisvaakunoissa suunniteltujen (monogrammien) ja aatelittomien puumerkeissä valmistetuissa sinetissä, jolla suljettiin kirjekuori vahaa käyttämällä ja painamalla vahan pintaan kohokuvioitu tunnus sinettisormuksella tai vastaavalla sinettileimasimella mikä helpotti asiakirjojen kantajan valtuuttamisen, varmennusmerkintä suojasi asiakirjan sisällön sekä vahvisti vastaanottajalle asiakirjan lähettäjän.

Vaakuna on kantajansa symbolinen tunnus joka edustaa henkilöä tai kantajansa sukua, heraldisesti sommiteltu embleeminen tunnus on toiminut aikansa yhteiskunnan hieraisen järjestelmän kehityksessä liki tuhat vuotta, paljon ennen tätäkin käytettiin jo Faaraoiden aikana noin kolmetuhatta vuotta sitten hyvin monenlaisia symbolisia merkkejä ja mytologisia maalauksia kuvaamaan ajan vallitsevaa kehitystä ja ihmisten välistä valtapolitiikkaa.

Edelleen monet suvut vaalivat muistona aikansa edistyksellisistä ja tunnustetuista vaikuttajista muistona moderneja vaakunoita. Jotkin porvarisvaakunat muistuttavat sukunsa aatelisvaakunaa, (aatelisvaakunoita ei hyvän tavan mukaan voi käyttää, sillä ne ovat vain perimysjärjestyksessä aatelisen mieshenkilön käyttämä heraldinen tunnus), vaikkakin vaakunan kilpi edustaa kaikkia sen jälkeläisiä.

Aatelisarvot ja aateliset suku- ja henkilövaakunat ovat Suomessa sekä muissa entisten kuningaskuntien ulkopuolisissa maissa nykyisellään vain symbolinen muisto säätyjen valtakausien ajoista, sen nykymuotoisten demokraattisten valtiomuotojen aikana, ritarihuoneet ovat nykyään vain muisto ja historiallinen jäänne nykyisten valtiomuotojen ohella, siksi perinteitä vaalitaan Suomessakin ritarikuntien sekä lukuisten aatteellisten yhdistyksien (kiltojen ja sukuseurojen) yhteisöissä joissa kulttuurisia arvoja edelleenkin vaalitaan muodollisuuksin.

Monarkkeja kuningaskuntia on edelleen neljässä kymmenessä neljässä maassa. (luettelo monarkistimaista). Suomeen muuttaneista sääty-sukujen (ns. vesoista) oli ulkomailta muuttaneita, heistä moni sijoittui säätyasemaperusteisesti merkittäviin asemiin ja virkoihin ja he päätyivät tahoillaan kehittämään Suomea sen nykymallin mukaiseksi oikeusperusteiseksi valtioksi.

Aatelittomien vaakunoiden historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sveitsiläisen Oesch-suvun burgher arms vuodelta 1407.

Aatelittomien vaakunoita kutsutaan Saksassa ja pohjoismaissa yleisesti porvarisvaakunoiksi (engl. burgher arms) ja näillä tarkoitetaan sääty-yhteiskunnassa nauttivan varsinaisten porvarien eli kauppiaiden ja käsityöläisten lisäksi myös pappien ja talonpoikien käyttämiä vaakunoita. Porvarisvaakunoita on käytetty keskiajalta asti eivätkä ne aluksi eronneet mitenkään aatelisvaakunoista. Porvarisvaakunoita on käytetty kaikkein eniten Sveitsissä, Alankomaissa ja Saksassa Itä-friisinmaalla, jossa niiden määrä on runsaasti ylittänyt aatelisvaakunoiden määrän. Joissain maissa porvarisvaakunat ovat olleet kiellettyjä. Porvarisvaakunaan kuuluu ns. pistokypärä ilman kaulakorua tai kruunua.

Porvarisvaakunat (arms) sijoittuvat Etelä- ja Keski-Eurooppaan kuten 1790-luvun vaihteen Ranskaan jossa edusti ns. kolmas sääty, joihin lukeutui porvareiden lisäksi aatelisia, pappeja, talopoikia kuin linnanherrojen merkittäviä palvelijoita ja alaisia.

Esch ja Oesch tai (Ös) on Sveitsin Saksanranskankieliseltä alueelta noin 1450-luvlta lähtien vaikuttanut porvarillinen suku, josta 1880-luvulla mieslinjaisesti Suomeen saapunut (Christian Oesch), sekä hänen vaimonsa Anna Oesch o.s. Stegman muutti perheineen Tohmajärvelle Pohjois-karjalaan jossa hän perusti Juustomeijerin. Perhe sai lapsia josta tunnetuin lienee Lennart Oesch (tunnetaan paremmin Suomen pelastajana). Suvulla on käytössään edelleen vanha (arms) vaakuna, sekä heidän mieslinjaisesti säilynyt tai (periytynyt) sukunimi Oesch. Historiassa suvut ovat Bernin ja St. Gallenin kantoneista joiden välillä ei ole osoitettu yhteyksiä. Bernin kantonissa asuu sukua pääasiallisesti Thunissa, Oberlangeneggissä ja Amsoldingenissä. Nimi johtaa alkunsa Chateau d’Oex’ista (ranskaksi: linna ylhäällä), Eräs Josse Pierre toimi kreivi Michelin alaisena linnanvahtina tai eräänlaisena valtuutettuna, hänellä oli suuri perhe ja paljon sukua. Sukunsa osallistui aikanaan Algien perintömaan valtaukseen. Esch ja Oesch -nimisiä henkilöitä oli useita ja he olivat palvelleet oman itsehallintoalueensa virkamiehinä, useimmat heistä olivat kuitenkin maata viljeleviä talonpoikia jotka saattoivat kohota merkittäviin asemiin.

Neljännen säädyn heraldiset tunnukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoismaissa talopojat kuuluivat ns. neljänteen säätyyn, porvarisvaakunat olivat pohjoismaisessa talopoikien keskuudessa Etelä- ja Keski-Euroopan maita vähemmän tunnettuja, usein vaakunat olivat ulkomailta tuotuja tai perinnöksi saatuja.

Mårten Simonsson suvun puumerkki vuodelta 1611.

Puumerkit ja vaakunat olivat Suomessa yleisesti käytössä papistolla, käsityöläisillä ja talollisella, näiden käyttämistä puumerkeistä oli tehty oman aikansa vaakunoita, joista moni on myöhemmin kadonnut, nykyään puumerkkejä löytyy sukututkimusten yhteydessä joista muutamista on johdettu myös moderneja vaakunoita.

Suku, henkilö ja sukuseurojen vaakunat muistuttavat säätyvallan ajasta, jolloin papistolla, porvareilla kuin talonpojillakin oli käytössään vaakunoita, vaakunoihin on kuvattu toisinaan aatelisesta suvusta perheen käyttämää tunnusta perheen alemman säädyn kantajan porvarisvaakunaan tai talollisen käyttämiä omanaikansa puumerkkejä tai riimuja asiakirjojen ja sopimusten vahvistavana merkintänä Ns. allekirjoituksena.

Puumerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puumerkki eli (signeeraus) oli käskynhaltian tai muun valtuuttaman henkilön yksilöllisellä logolla tai tunnuksella allekirjoitettu asiakirjanvahvistaja, tunnuksenomaisia puumerkkejä käytettiin asiakirjojen lähettäjän tunnistamiseksi vastaanottajalle, valtakirjojen valtuuttamisella oli haltialla (asiakirjankantajalla) oltava kuvaan perustuva, yksilöidysti sinetöidyllä puumerkillä (leimalla tai sinettisormuksella) painettu asiakirja, joka vastasi käytössä ollutta suvun tai henkilön käyttämää puumerkkiä. (symboliikka) sai alkunsa nykymuodossaan noin vuoden 1150 luvulla. Yksityissinetit olivat käytössä vain kyläyhteisön johtavalla kerrostumalla, kuten torpparilla, talollisella, papistolla, maallisen rälssillä (rälssitalopojilla) ja porvaristolla, näiden käyttämät sinetit olivat vaatimattomampia sinettejä kuin mitä aateliset käyttivät (ylhäisaatelilla, keisarilla ja kuninkaallisella oli käytössään monogrammi).

Sukuvaakuna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukuvaakuna on suvun aatelittomien järjestyksellä periytyvä tunnuksellinen sukuvaakuna (nykyisen käytännön mukaan myös tyttäret voivat periä isänsä vaakunan), vaakunassa kuvataan symbolisesti sukuhaarojen, säätyvallan aikaisia yhteiskunnallisia arvoja henkilöiden ja tai sukujen menneisyydestä historian merkityksessä, vaakuna on heraldisesti perusteltu vaakunaselityksellä ja toimii sukunsa henkilöiden tunnuksena. Vaakuna nimetään vaakuna rekisterissä yleensä suvun omalla nimellä, tällöin suku ja tai sen kantajat omistavat vaakunan käyttöä koskevat oikeudet, kantajat määrittävät vaakunan oikeudellista käyttöä.

Vaakunat ovat rekisteröity järjestysnumerolla Suomen Heraldinen seuran rekisteriin.

Sukuvaakunat eivät heraldisesti (tunnuksellisesti) eroa suvun tai henkilön vaakunoista, vaakuna ovat aina yksilöllisesti embleemisiä, historiaan, henkilöön ja tai sukuunsa perustuvalla tunnuksella, vaakunan suunnittelu ja toteutus on suvun tai yksityisen henkilöiden päätettävissä, vaakunan suunnittelussa käytetään lähinnä ammattiheraldikkoa. Vaakunassa on patrilineaarisuus sen periytyvyys järjestyksen vuoksi, tällöin perheen vanhin poika yleensä perii isänsä vaakunan ja sen käyttöoikeuden.

Sukuseuran vaakuna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteinen porvarisvaakuna, on Heraldikko (Juhani Toukonen) suunnittelema vaakuna Topias Flintan sukuseuralle. rekisteri Nro. 1936.

Sukuseuran vaakuna on suvun yhteisöllinen tunnus ja on rekisteröity vaakunarekisteriin yhdistyksen nimellä suunniteltuna vaakunatunnuksena, vaakunassa kuvataan usein suvun yhteisten sukuhaarojen kautta, henkilön ja tai suvun menneisyyttä (puhuttelunimeä käyttäen henkilöön tai sukuun liittyvänä muistovaakuna), vaakuna on heraldisesti kerrottu vaakunaselityksellä ja toimii yhdistyksen symbolisena tunnuksena. Vaakuna nimetään vaakuna rekisterissä yleensä yhdistyksen omalla nimellä, tällöin yhdistys omistaa vaakunan käyttöoikeuden, yleensä yhdistyskokouksissa sekä hallituksessa määritellään vaakunan oikeudellista käyttöä suvun jäsenten keskuudessa.

Vaakunat ovat käytössä tunnuksena lukuisilla Suomessa toimivilla sukuseuroilla, Suomessa on rekisteröity yhdistysrekisteriin noin kaksisataa viisikymmentä sukuseuraa tai kaltaistaan yhdistystä, sukuseurojen suunnittelemat vaakunat ovat nähtävillä järjestysnumerolla Suomen Heraldinen seuran rekisteristä.

Sukuseurojen vaakunat eivät heraldisesti (kuvallisesti) eroa suvun tai henkilön vaakunoista, vaakunat ovat aina yksilöllisiä ja usein historiaan perustuvia, vaakunan suunnittelu ja toteutus on suvun yhdistyskokouksen päätettävissä, toisinaan vaakunan suunnittelussa käytetään suvun tai yhdistyksen sisällä valittua henkilöä ja tai ammattiheraldikkoa. Vaakunassa ei ole patrilineaarisuutta sen yhdistyssidonnaisuuden vuoksi, vaakuna edustaa sukua tai sukuun rinnastettavia jäseniä (kuten aviopuolisoita ja yhteisiä lapsia). Yhdistystoiminnan lakattuakin rekisteröity vaakuna jää rekisteriin ja jatkaa sukunsa tunnuksena.

Vaakuna ja sen heraldinen kokonaisuus yhdistysvaakunoissa on pääsääntönä kilpi, mutta kuitenkin useat sukuseurat haluavat tehdä heraldisesti suunnitellun vaakunakokonaisuuden lisäten kilvelle sen (yläpuoleiset osat) mitkä heraldisesti ei ole sen määritelmänmukainen, mutta huolimatta vaakunat hyväksytään heraldisen lautakunnan mukaisesti rekisteriin. (Mikäli vaakuna on lähtöisin henkilöstä ja suunniteltu sukuseuran sukuvaakunaksi tällöin säännöstä voisi poiketa).

Suomalaiset yhteisövaakunat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa yhteisö vaakunoihin lukeutuu valtionvaakuna (esimerkiksi Suomen vaakuna), läänin vaakunat (Oulun läänin vaakuna), maakuntavaakunat, hiippakuntavaakunat, kunnan vaakunat (Porin vaakuna, Kihniön vaakuna), kiltavaakunat, aatteellisten yhdistysten kuten sukuseuran, seurojen (urheiluseuran) ja Säätiöiden vaakunat.

Suomen Presidenttien virkavaakunat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Presidenttien ritarivaakunoita (elossa olevien) pidetään esillä Ruotsissa Tukholman kuninkaanlinnassa vanhimman ja arvostetuimman ansiomerkkiritarikunnan Serafiiniritarikunnan (ruots. Serafimerorde) salissa. Suomen jokaisesta Presidentistä on suunniteltu viranmyötä ritarikunnan vihkimyksen myötäjäisenä heraldinen ritarivaakuna, jonka kilpi on erotettu vaakunasta omaksi kilveksi ja sijoitettu seinäkoristeiselle panssarikilvelle.

Suomessa säädyt lakkautettiin ja säätyvaltiopäivät kokoontuivat viimeisen kerran 18. syyskuuta 1906, sen valtiopäiväjärjestys ja vaalilain uudistus astui voimaan samaisena vuonna 1. päivä lokakuuta. Venäjän keisari Nikolai II vahvisti esityksen ja sen puitteissa Suomeen perustettiin yksikamarinen parlamentti (Suomen eduskunta). vuonna 1919 Suomessa tuli valituksi ensimmäiseksi Presidentiksi Kaarlo Juho Ståhlberg (1865–1952), (kaikkien Suomen presidenttien vaakunat, poislukien Ståhlberg ja Ryti, joilla ei ollut Ruotsin Serafiem tai Tanskan Elefanttiritarikunnan jäsenyyttä), jolla vaakunaa ei ennestään ollut on heraldikko suunnitellut näille oman vaakunan, (aateliset Svinhufvud ja Mannerheim olivat jo ennen presidenttiyttään Serafiimiritarikunnan jäseniä).

Käytännön mukaan jokaisen edesmenneen Presidentin panssarikilvet siirretään kuoleman jälkeen kuninkaanlinnasta Tukholmassa sijaitsevan Riddarholmin kirkkoon (ruotsiksi. riddarholmskyrkan) sekä hänen kilpeensä kaiverretaan merkiksi hänen kuolinpäivä, seremonian yhteydessä hautajaispäivänään kuullaan kirkossa niin sanottu Serafim soitto, jolloin Riddarholmin kirkon kelloja soitetaan tauottomasti kello 12 ja 13 välillä henkilön muistoksi. Tilaisuus on pienimuotoinen, mutta kaunis ja vanha perinne, jolla on helppo kunnioittaa juurikin ulkomaisia merkkihenkilöitä, joiden hautajaisiin kuningasperhe tai ritarikunnan edustajat eivät osallistu.

Kekkonen säleikkökypärällinen, tunnuslausekkeen sekä kunnialisäyksin (Augmentti) koristeltu ritarivaakuna, henkilökohtainen ulkomaisen ritarikunnan viran myötäjäinen (ei aatelisvaakuna, eikä periytyvä), jokaisella Presidentillä on vastaava ritarikunnantunnus omalla kilvellä.

Serafiimiritarikunnan kirkko on Tukholman vanhin rakennus, sinne on haudattu Ruotsin kuninkaat satojen vuosien ajan, kyseessä on kansallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen kohde.

Vaakunat järjestysnumeroin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Presidenttien vaakunat Suomen Heraldisen seuran vaakunat rekisteristä seuraavasti, Koivisto (No: 1), Ahtisaari (No: 711) Halonen (No: 1111) ja Niinistö (No: 1900).

Kilpien alkuperätaustoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Ritarikunnan jäsenyyden voi saada Ruotsin kuningashuoneen jäsenen lisäksi vain ulkomainen valtionpäämies (Presidentti) tai tähän rinnastettava henkilö.

Suomalaisia Serafim - ritareita ovat presidentit Carl Gustaf Emil Mannerheim (1919), Lauri Kristian Relander (1925), Pehr Evind Svinhufvud (1932), Kyösti Kallio ( 1938), Juho Paasikivi (1952), Urho Kekkonen (1956), Mauno Koivisto (1982), Martti Ahtisaari (1994), Tarja Halonen (2000) ja Sauli Niinistö (2012).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]