Siirry sisältöön

Porirock

Wikipediasta

Porirock on yleisnimitys porilaisten rockmuusikoiden tekemälle musiikille. Kyseessä ei ole varsinainen musiikin tyylilaji, sillä Porissa on vaikuttanut keskenään hyvin erilaisia yhtyeitä. Yleensä käsite yhdistetään 1980-lukuun, jolloin porirock oli suosituimmillaan. Tunnetuimpia porirockin esittäjiä ovat Dingo, Mamba ja , jotka olivat alun perin porilaisia yhtyeitä.[1][2]

Porilaisen rockin historialle ei ole nimettävissä selvää alkupistettä. Porissa toimi säännöllisesti esiintyviä tanssimusiikkiyhtyeitä jo 1950-luvulla. Tunnetuimpia 1950- ja 1960-luvun porilaisia muusikoita olivat muun muassa Eino Grön ja Ilpo Kallio. 1960-luvulla Porissa vaikutti myös rautalankayhtye The Spitfires ja rock-yhtye The Disloyals. Muita varhaisia porilaisia rock-yhtyeitä olivat Rockliners, Mimers' Sect, Sax Set ja The Janks.[3]

Tunnetuin varhaisista porilaisista rock-yhtyeistä on vuonna 1969 perustettu Elonkorjuu. Vaikka yhtye saavutti kulttimainetta myös ulkomailla, sen vaikutus muuhun porilaiseen musiikkiin jäi vähäiseksi. 1970-luvulla Porissa suosiota saavutti myös Purema-niminen yhtye. Muita 1970-luvun porilaisia yhtyeitä olivat muun muassa Sepe & Susijahti, Wranglers, Ensiapu ja Kieltolaki. Jälkimmäiseksi mainittu muistetaan lähinnä siitä, että sen kitaristi Jonttu Virta tuli myöhemmin tunnetuksi Dingon kitaristina.[4] 1970-luvun loppupuolella Porissa vaikutti myös useita punk rock-yhtyeitä.[5]

Keskeisessä roolissa porilaisessa yhtyetoiminnassa oli vuonna 1979 perustettu Porin elävän musiikin yhdistys Pelmu. Yhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana toimi Pertti Palonen. Hänen seuraajansa oli Jani Viitanen, joka tuli pian tunnetuksi Yön kitaristina.[6] Yhdistys oli aikanaan hankkimassa porilaisille rock-yhtyeille yhteistä harjoitustilaa. Ensin tila sijaitsi osoitteessa Annankatu 5, kunnes se vakiintui osoitteeseen Annankatu 6.[7]

Porirock-ilmiö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen 1980-lukua porilaiset yhtyeet eivät yleensä saavuttaneet suurempaa suosiota Porin ulkopuolella. Vuonna 1983 tilanne muuttui äkillisesti, kun Yö-yhtyeen esikoisalbumi Varietee myi lyhyessä ajassa timanttilevyyn oikeuttavan määrän. Seuraavana vuonna Dingon esikoisalbumi Nimeni on Dingo myi 108 000 kappaletta ja aiheutti Suomessa ennennäkemättömän teinihysterian. Samalla kiinnostus myös muita porilaisia yhtyeitä kohtaan kasvoi.[8]

Muualla Suomessa porilaisten rock-yhtyeiden äkillinen menestys herätti ihmetystä, sillä Porilla oli maine väkivaltaisena teollisuuskaupunkina eikä sitä pidetty kulttuurikaupunkina.[9] Toisaalta kaupungin ilmapiirin arvellaan toimineen inspiraation lähteenä paikallisille yhtyeille, mikä auttoi niitä erottumaan muista suomalaisista yhtyeistä.[10] Julkisuudessa porirockin äkillistä nousua selitettiin myös muun muassa kaupungin korkealla nuorisotyöttömyydellä ja satamatoiminnalla.[11] Poria kutsuttiin 1980-luvulla jopa ”Suomen Liverpooliksi”.[2]

Etenkin Dingon suursuosion ansiosta useampi porilainen rock-yhtye onnistui saamaan levytyssopimuksen pelkästään siksi, että ne tulivat samasta kaupungista Dingon kanssa.[12] Niistä harva kuitenkaan onnistui luomaan itselleen kestävää uraa eikä levytysura jäänyt muutamaa singleä pidemmälle.[13]

Kaikki porilaiset muusikot eivät olleet innostuneita lisääntyneestä näkyvyydestä. Osa porilaisista musiikintekijöistä vierasti Dingon ja Yön uusromanttista tyyliä, ja piti sitä liian kaupallisena.[14] Dingon ja Yön suosion haittapuolena nähtiin myös se, että tosiasiassa niiden suosio jätti muut porilaiset yhtyeet varjoonsa.[15]

Porirockin aika valtakunnallisena ilmiönä jäi lyhyeksi. Porirockin kultakauden päättymisajaksi on usein mielletty vuosi 1986[16], jolloin Dingo hajosi ja Yön jäsenet muuttivat Tampereelle. Myös Dingosta soolouralle lähtenyt Jarkko Eve muutti 1980-luvun puolivälissä Helsinkiin.[17] Yöstä soolouralle vuonna 1985 siirtynyt Jussi Hakulinen jäi asumaan Poriin. Muita 1980-luvun porilaisia rock-yhtyeitä ja artisteja olivat muun muassa Doora, Iku Tukiainen ja Villi Linja.[15]

Myöhemmät vaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun puolivälin jälkeen porilaiset yhtyeet eivät saavuttaneet enää laajempaa suosiota. Porirockista kirjan kirjoittaneen Juri Nummelinin mukaan Porissa kärsittiin 1980-luvun lopulla suoranaisesta Dingon ja Yön suosion seurauksena syntyneestä ”musiikkikrapulasta”. Porirockin suosion päättyminen näkyi esimerkiksi siinä, että musiikkilehdissä ei näkynyt juurikaan enää porilaisten yhtyeiden demonauhojen arvosteluja. Vielä Dingon suursuosion aikana lehtien kiinnostus niitä kohtaan oli korkealla.[18]

1980- ja 1990-lukujen taitteessa porirock alkoi kehittyä entistä enemmän raskaampaan suuntaan. Porilaiset yhtyeet esittivät myös täysin erilaista musiikkia mihin esimerkiksi Dingon ja Yön aikana oli totuttu. Aikakauden tunnettuja porilaisia yhtyeitä olivat muun muassa Circle, Deep Turtle, Kuusumun Profeetta, Magyar Posse ja Eleonoora Rosenholm. Vaikka porilaiset yhtyeet eivät saavuttaneet enää suurempaa suosiota, niistä tuli myös aiempaa pitkäikäisempiä.[19]Muita 1980-luvun lopun ja 1990-luvun porirockin esittäjiä olivat Merkattu Maa ja Nuoret Vihaiset Miehet.[20] Kehitys on jatkunut myös 2000-luvun puolella. 2000-luvulla osa porilaisista yhtyeistä on saavuttanut suosiota myös ulkomailla.[21]

Tunnettuja porilaisia rockyhtyeitä ja -sooloartisteja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee. Suomalaisen rockin historia. (Perustuu Radiomafian sarjaan) Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22503-7
  • Lotila, Sami: Unohtumattomia tarinoita Dingosta. Readme.fi, 2024. ISBN 978-952-373-935-2
  • Nummelin, Juri: Vastavirtaan. Näkökulmia porilaiseen vaihtoehtorockiin 1970-1980-luvuilla. Turku: Kustantamo Helmiyö, 2024. ISBN 978-952-746-955-2
  1. Nummelin 2024, s. 7
  2. a b Lindfors, Jukka: Porirock Yle Elävä arkisto. Viitattu 20.11.2025.
  3. Nummelin 2024, s. 15
  4. Nummelin 2024, s. 15–16
  5. Nummelin 2024, s. 18
  6. Nummelin 2024, s. 21–22
  7. Nummelin 2024, s. 29–31
  8. Nummelin 2024, s. 74–75
  9. Nummelin 2024, s. 9–10
  10. Nummelin 2024, s. 11
  11. Bruun ym. 1998, s. 370
  12. Alanko, Tero: Urheilua ja musiikkia. (Dingon Kunnian päivät 1983–1986-kokoelman kansilehden alkusanat.) Warner Music Finland, 2006.
  13. Gronow, Pekka, Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 2. Rautalangasta hiphoppiin, s. 137. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-312-506-8
  14. Nummelin 2024, s. 75
  15. a b Nummelin 2024, s. 80
  16. Lotila 2024, s. 196
  17. Nummelin 2024, s. 79
  18. Nummelin 2024, s. 85
  19. Nummelin 2024, s. 86
  20. Nummelin 2024, s. 80 ja 85
  21. Nummelin 2024, s. 87

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]