Porin tulitikkutehdas

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Porin tulitikkutehdas Oy (ruots. Björneborgs Tändsticksfabriks Ab) oli Porissa vuosina 1851–1987 toiminut tulitikkutehdas. Ruotsalaissyntyisen liikemiehen Hampus Julius Oldenburgin perustama tehdas oli vuosikymmeniä Suomen suurin tulitikkutehdas ja myös yksi Euroopan suurimmista, joka parhaimmillaan valmisti yli 80% Suomessa käytetyistä tulitikuista.[1]

Tehtaan tunnetuin tuote oli pitkään valmistetut Karhu-tulitikut, joiden legendaarisessa etiketissä oli kuvattuna istuva soihtua pitelevä karhu.

Tehtaan perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin tulitikkutehtaan perusti Kokemäenjoen Isosannan luodolle vuonna 1851 vanhaan tukholmalaiseen kauppiassukuun kuulunut Hampus Julius Oldenburg. Hänen isänsä Henrik Julius Oldenburg oli aikanaan omistanut Porissa toimineen Tuorsniemen lasitehtaan.

Suomeen oli 1840- ja 1850-luvuilla perustettu useita pieniä tulitikkutehtaita, mutta Oldenburg pyrki alusta lähtien massatuotantoon ja valmistamaan tulitikkuja myös vientiin. Hän sai ystävänsä, ruotsalaisen konsulin Conrad Hernmarckin avulla tehdasta varten edullisia lainoja Suomen Pankin rahastoista. Tarvittavat raaka-aineet ja koneet tilattiin Ruotsista. Porin tulitikkutehdas käytti perustamisestaan lähtien pääosin lapsityövoimaa aina vuonna 1921 voimaan tulleeseen oppivelvollisuuslakiin saakka. Esimerkiksi tuotannon käynnistyessä tehtaan 70:tä työntekijästä 65 oli lapsia.[1]

Oldenburg nimesi Isosannan luodolle syntyneen tehdasyhdyskunnan Sofiegarteniksi vaimonsa mukaan. Saarella sijaitsi tehtaan lisäksi Oldenburgin perheen komea asuintalo puistoineen ja puutarhoineen sekä huvimaja ja uimahuone. Vuonna 1857 Porin tulitikkutehtaassa oli työssä 400 henkilöä ja päivätuotanto oli 10 000 punttia eli 10 miljoonaa tulitikkua. Tärkeimmäksi vientimaaksi muodostui Krimin sodan jälkeen Englanti.[1]

Osakeanti ja vaikeudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1858 pahasti velkaantunut Oldenburg päätti yhtiöittää yrityksensä. Hän muodosti siitä osakeyhtiön jonka osakepääoma muodostui kolmestasadasta 1 000 ruplan arvoisesta osakkeesta. Oldenburg tarjosi nyt näitä osakkeita osakeannissa yleisön merkittäväksi ja takasi etuoikeutetuille osakkeille kymmenen vuoden ajaksi 15 prosentin vuosiosingon. Monet merkittävät suomalaiset virkamiehet ja muut yksityishenkilöt merkitsivätkin näitä osakkeita juuri hyvän osinkotuoton toivossa. Myös eräät porilaiskauppiaat, joilla oli saatavia Oldenburgilta vaihtoivat ne tulitikkutehtaan osakkeisiin. Oldenburg antoi kuitenkin liian optimistisen kuvan tulitikkualan tulevaisuudesta. Uudet osakkaat pidettiin syrjässä yhtiön toiminnasta ja näin Oldenburg saattoi käyttää osakeannilla kerättyjä varoja omiin menoihinsa.[2]

1850-luvun lopulla Porin tulitikkutehtaan länsivienti Englantiin ja Saksaan alkoi kärsiä laatuongelmista ja kovenevasta kilpailusta. Tässä vaiheessa Oldenburg pyrki edistämään tikkujen vientiä Venäjälle. Ongelmana olivat kuitenkin tulitikuille asetetut korkeat tuontitullit, mutta hän onnistui henkilökohtaisilla suhteillaan saamaan alennusta tullimaksuissa. Oldenburg valmistutti vientiä varten tulitikkueriä kiinnittämättä huomiota laatuun, tai siihen oliko niille kysyntää. Hänen optimistisista visioistaan huolimatta merkittävä osa viedyistä tikuista jäi myymättä, tai ne jouduttiin myymään tappiolla. Ongelmia aiheutti myös se, että Suomen viranomaisten määräysten mukaisesti tikut oli pakattu suuriin 1 000 tikun tinattuihin peltirasioihin, kun viennin kohdemaissa käytettiin pienempiä, hinnaltaan halvempia ja kätevämpiä rasioita.[3]

1860-luvun alussa Oldenburg oli käyttänyt osakeannilla keräämänsä rahat omien velkojensa hoitamiseen ja muihin liiketoimiinsa. Luvatut suurvoitot eivät toteutuneet ja keväällä 1861 tulitikkutehdas oli konkurssikypsässä tilassa. Kesä-heinäkuun vaihteessa 1861 Hotelli Otavassa pidettiin Oldenburgin velkojienkokous. Oldenburg onnistui tekemään erillissopimuksia velkojiensa kanssa lupaamalla jokaiselle velkojalle, että juuri tämän saatavat olisivat etuoikeutettuja. Osakeyhtiön toimintaa jatkettiin, mutta osakkeen arvoa alaskirjattiin tuhannesta ruplasta 400:n ruplaan.[4]

Omistajanvaihdos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oldenburgin Porissa ollut irtain omaisuus takavarikoitiin syyskuussa 1861 ja samaan aikaan hän pakeni velkojiaan Pietariin. Tehtaan osakkaat sijoittivat vielä 100 ruplaa osakkeelta ja lokakuussa 1861 pidetyssä yhtiökokouksessa osakkeen arvoa alennettiin vielä 300:n ruplaan. Tehtaan isännöitsijäksi tuli Oldenburgin veli Abraham Oldenburg ja tilintarkastajana toimi konsuli Hernmarck. Oldenburg itse jäi Pietariin, jossa hän pyrki pääsemään neuvotteluratkaisuun omien velkojiensa kanssa ja koetti samaan aikaan saada tulitikkutehdasta myytyä. Hän pääsi sopuun suurimpien velkojiensa kanssa lainattuaan Hernmarckilta noin 100 000 ruplaa. Konsuli Hernmarck kuoli tammikuussa 1863 Helsingissä ja jätti jälkeensä velkaisen kuolinpesän.[5]

Tehtaan uudeksi omistajaksi tuli vuonna 1866 Porin tulitikkutehdas-osakeyhtiö. Vuosittainen tuotanto oli noin 20 miljoonaa rasiaa, joista 20% meni vientiin. Se suuntautui pääasiassa Venäjälle, Ruotsiin, Norjaan ja Englantiin. Porin tulitikkutehdas oli tuolloin Satakunnan suurin yritys ja valmisti yli 80% Suomessa tuotetuista tulitikuista. Turkin sodan aikana 1877–1878 tehdas joutui vaikeuksiin viennin romahdettua. Se selvisi kuitenkin vähentämällä työntekijöitään. 1880-luvun lopulla tehdas työllisti enää vajaat 70 henkeä, kun ennen Turkin sotaa heitä oli ollut 250.[1]

Muutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin tulitikkutehdas toimi Isosannassa aina vuoteen 1902 saakka, jolloin se siirrettiin vuokrasopimuksen umpeuduttua Vähärauman kylään. Uusi tehdas perustettiin kauppaneuvos F. A. Juseliuksen johdolla. Hän myös hankki sen omistukseensa yhdessä Waldemar von Frenckellin kanssa tehtaan ajauduttua konkurssiin 1910-luvun alussa. Vähäraumalle perustetun tehtaan ympäristö tunnetaan nykyään Tikkulan kaupunginosana. Ensimmäisen maailmansodan aikana tuotanto pääsi jälleen vauhtiin, kun tehtaalla valmistettiin tulitikkuja Venäjän ja sen liittolaisten tarpeisiin. Vuonna 1916 tuotantomäärä oli 106 miljoonaa rasiaa ja sodan päätyttyä tehdas oli jälleen maan suurin tulitikkujen valmistaja.[1]

Ruotsalaisomistus ja tehtaan sulkeminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1919 Porin tulitikkutehdas siirtyi ruotsalaisen Ivar Kreugerin kaksi vuotta aikaisemmin perustaman Svenska Tändsticks Aktiebolagetin (STAB) omistukseen. Kreuger osti myös useita muita tulitikkutehtaita eri puolilta maailmaa ja parhaimmillaan hänen imperiuminsa tuotti lähes 80% koko maailman tulitikuista. 1920-luvulla STAB perusti Porin tulitikkutehtaan nimellä kulkeneen tuotantolaitoksen myös Jyväskylän maalaiskuntaan Jyväsjärven rannalle.[6] Kreugerin tehtyä itsemurhan vuonna 1932 hänen tehtaansa joutuivat vaikeuksiin ja Porin tulitikkutehdas jouduttiin sulkemaan 1934. Tehdas päätyi amerikkalaisomistukseen, jolta STAB osti sen taas itselleen vielä samana vuonna. Se avattiin laajennettuna uudelleen 1938 ja vuoden kuluttua tuotanto oli noin 80 miljoonaa rasiaa. Siitä puolet meni vientiin.[1] Tehdas säilyi vuonna 1980 nimensä Swedish Matchiksi muuttaneen ruotsalaisyrityksen omistuksessa aina lakkauttamiseensa 1987 saakka. Viimeisinä vuosinaan se valmisti vain pelkkiä haavasta tehtyjä säleitä ilman massapäätä. Työntekijöitä tehtaassa oli lopettamisen aikaan noin 80.

Tehtaan myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään Porin tulitikkutehtaasta on jäljellä alkuperäisessä asussaan vain kaksikerroksinen konttorirakennus. Itse tehdasrakennus purettiin vuonna 2003 valmistuneen ABC-liikennemyymälän tieltä. Sen kadunpuoleinen julkisivu jätettiin kuitenkin paikalleen muistoksi tulitikkutehtaasta. Lisäksi aseman sisätiloissa on tehtaaseen liittyvää sisustusta ja sen logo on mukailtu vanhasta Karhu-tulitikkujen etiketistä. Liikenneaseman viereen tehtaan vanhojen varastohallien paikalle valmistui muutamaa vuotta myöhemmin S-ryhmän Kodin Terra -myymälä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Teollisuustyön jäljillä – Porin tulitikkutehdas Viitattu 21.8.2013.
  2. Jouni Yrjänä: "Metsäpirulainen – Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa" (s. 252–256). Helsingin yliopisto 2009. Viitattu 7.9.2009
  3. Jouni Yrjänä: "Metsäpirulainen – Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa" (s. 277–279). Helsingin yliopisto 2009. Viitattu 7.9.2009
  4. Jouni Yrjänä: "Metsäpirulainen – Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa" (s. 284–285). Helsingin yliopisto 2009. Viitattu 7.9.2009
  5. Jouni Yrjänä: "Metsäpirulainen – Liikemies Erik Johan Längman (1799-1863) talousjärjestelmän murroksessa" (s. 292–293, 303). Helsingin yliopisto 2009. Viitattu 7.9.2009
  6. Jyväskylän kaupunki Viitattu 21.8.2013.