Polarimetri

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Krüss Optronicin valmistama polarimetri

Polarimetri on laite, jota käytetään määrittämään optisesti aktiivisen yhdisteen kykyä kääntää tasopolarisoidun sähkömagneettisen säteilyn, tyypillisimmin näkyvän valon, polarisaatiosuuntaa. Polarimetri on hyvin yleisesti käytetty laite määritettäessä yhdisteiden ominaiskiertokykyä ja enantiomeerista puhtautta. [1]

Polarimetrin rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polarimetri koostuu säteilynlähteestä, joka tuottaa monokromaattista valoa ja käytetyimpiä ovat natriumlamppu (589 nm) tai elohopealamppu (546 nm). Tarkimmissa laitteissa valonlähteenä käytetään laseria. Säteily johdetaan säteilynlähteestä polarisaattorille, joka tasopolarisoi valon. Tämän jälkeen valonsäde johdetaan tutkittavaa yhdistettä sisältävän näyteputken läpi detektorille, jossa valon värähtelysuunta analysoidaan ja mitataan. Valon polarisaation kiertyminen myötäpäivään on (+)-suunta ja kääntyminen vastapäivään on (-)-suunta.[1][2][3][4][5] Detektorin ja näyteputken välillä voi olla Wollaston-prisma ja Faraday-muunnin[3].

Polarimetrin käyttökohteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polarimetria käytetään määrittämään optisesti aktiivisten yhdisteiden ominaiskiertokykyä [α]. Tämä arvo on yhtä suuri kuin polarimetrillä havaittu kiertokulma α jaettuna näytteen konsentraatiolla ja näyteputken pituudella.[1]

Polarimetri on erityisen käytetty laite tuotettaessa sokereita bioteknisesti ja näissä tapauksissa laitetta kutsutaan usein sakkarometriksi. Polarimetria käytetään esimerkiksi bioreaktoriin syötettävän melassin sokerikonsentraation määrittämiseen. Polarimetria voidaan käyttää myös selluloosapitoisuuden määrittämiseen, mutta tällöin liuos ei saa olla samea.[2][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Jonathan Clayden, Nick Greeves, Stuart Warren: Organic Chemistry, s. 309-310. Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-927029-3. (englanniksi)
  2. a b Mary An Godshall: Sugar, Sugar Analysis, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 7.12.2015
  3. a b c Günter Gauglitz: Ultraviolet and Visible Spectroscopy, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2008. Viitattu 7.12.2015
  4. Thomas Scott, Mary Eagleson: Concise encyclopedia chemistry, s. 852. Walter de Gruyter, 1994. ISBN 978-3110114515. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 7.12.2015). (englanniksi)
  5. Tapio A. Nevala: Optinen aktiivisuus ja ominaiskierto wanda.uef.fi. Viitattu 7.12.2015.