Pohjoissuomenkarja

Pohjoissuomenkarja
Käyttötarkoitus:	lypsyrotu
Alkuperä ja nimet
Alkuperämaa:	Pohjois-Suomi
Rodun syntyaika:	0 jaa. tai aiemmin
Polveutuminen:	paikalliset kannat
Kantakirja perustettu:	1905
Muita nimityksiä:	lapinlehmä
Esiintyminen
Maailmanlaajuinen merkitys:	uhanalainen rotu
Merkitys Suomessa:	noin 400 yksilöä
Ominaisuudet
Sarvet:	nupo
Värit:	yleensä valkoinen mustin tai ruskein merkein
Infobox OK

Pohjoissuomenkarja eli lapinlehmä (PSK) on suomalainen naudan alkuperäisrotu. Se on väriltään yleensä valkoinen. Rotu on uhanalainen. Tuotosseura kuuluu 432. Maidon rasvapitoisuus on 4,35 % ja on valkuaispitoisuus 3,43 %. Maitotuotos on keskimäärin 5 429kg maitoa ja poistettaessa elinikäistuotos on 15 910kg maitoa.

FABAn nuorsonnilistassa mainittiin marraskuun 2006 puolivaiheilla liki 500 suomalaista nuorsonnia, joista vain 3 pohjoissuomenkarjaa. Pelson vankilan maatila Vaalassa on Suomen tunnetuimpia lapinkarjatiloja ja toimii rodun elävänä geenipankkina. Ensimmäiset eläimet tuotiin sinne helmikuussa 1985. Tilalla on noin 120 lapinlehmää.

Historiaa

Varhaisvaiheet

Vanhan tarun mukaan ensimmäinen lapinlehmä nousi lähteestä ensimmäisten ihmisten asetuttua Lappiin Pohjoissuomenkarjan alkuperä on epäselvä. Sen arvellaan kuitenkin kehittyneen kyytöstä eli itäsuomenkarjasta tai oletetusta, kaikille Suomen alkuperäisroduille yhteisestä kantamuodosta. Kielitieteellisin perustein länsisuomenkarja ja itäsuomenkarja ovat olleet ainakin jonkinasteisia rotuja vähintään 2000 vuoden ajan, pohjoissuomenkarja jopa kauemminkin.

Suomen lisäksi pohjoissuomenkarjan kaltaisia valkeita rotuja on myös Ruotsin, Norjan ja Siperian pohjoisosissa. Näillä roduilla on ehkä ollut yhteinen kantamuoto, josta nykyään erilliset rodut ovat kehittyneet.

Jalostuksen alkuvaiheet

Pohjois-Suomen Karjanjalostusyhdistys (PSK) ja rodun kantakirja perustettiin vuonna 1905. Yhdistyksen ensimmäisiä toimia oli rodun puhtauden kartoitus. Tuolloin myös tehtiin kokeita, joissa ilmeni lapinlehmän tuotoksen olevan keskimäärin 1 500 kg maitoa vuodessa. Kun ruokintaa täydennettiin juurikkailla ja väkirehulla, määrä liki kaksinkertaistui (vertaa tutkimus, jossa mukana olleet vuosina 1984–88 syntyneet lapinlehmät lypsivät keskimäärin 4 494 kg/vuosi). Yhdistys piti kantakirjaa, järjesti näyttelyitä ja kilpailuja, välitti siitosvasikoita ja neuvoi viljelijöitä. Toimintaa hankaloitti etenkin epäsuotuisat olosuhteet rehunkasvatuksen suhteen.^lähde?

Kantakirjaeläimiltä ei vaadittu toiminnan alkuvaiheissa tuotostietoja, mutta vuonna 1912 kriteeriksi otettiin vuotuinen 80 kg rasvatuotos. Vuonna 1925 alettiin vaatia oikeaa väritystä: eläimen tuli olla valkoinen punaisin tai mustin täplin kyljissä.^lähde?

1930-luvulla pohjoissuomenkarja kehittyi voimakkaasti, mutta sodan syttyminen aiheutti rankkoja tappioita, kun itäisestä Lapista evakuoidusta karjasta lähes puolet piti teurastaa. Jäljelle jätettyjenkään olot eivät olleet kaksiset rehunpuutteen takia. Myös vuonna 1944 alkanut Lapin sota harvensi rivejä: Inarin, Utsjoen ja Petsamon karjat teurastettiin, loput siirrettiin Ruotsiin tai Vaasan ja Oulun lääneihin. Karjan oli kuljettava jalan, mikä myös osaltaan harvensi lukuja. Erityisen raskasta evakko oli sonneille. Seuraavana keväänä evakuoidun karjan menetysten arvioitiin kuitenkin olevan vain noin 6–7 %. Tunturikarjojen kohtalot ovat olleet monta kertaa uhattuina.

Sodanjälkeinen tilanne

Sodan jälkeen vaatimukset maatalouden suhteen kasvoivat. Runsastuottoisemmat ja -lukuisemmat ayrshire ja länsisuomenkarja alkoivat vallata alaa pohjoissuomenkarjalta. Ayrshire yleistyi pian Suomen yleisimmäksi nautaroduksi, mistä syystä Itä-Suomen, Länsi-Suomen ja Pohjois-Suomen karjanjalostusyhdistykset yhdistyivät joulukuussa 1946 muodostaen Suomen Karjanjalostusyhdistyksen (SK). Yhteistä kantakirjaa alettiin pitää vuonna 1947.^lähde?

Vuonna 1958 ei enää ollut ainuttakaan pohjoissuomalaista valiosonnia. Keinosiemennys yleistyi 1950-luvulla, mikä helpotti viljelijöiden siirtymistä muihin rotuihin, ja 1960-luvulla lapinkarjaa löytyi enää syrjäisiltä tiloilta ja joiltakin uskollisilta kasvattajilta. Jalostustoiminta oli kannan pienuuden vuoksi mahdotonta. 1980-luvun alussa havahduttiin lapinkarjan nopeaan hupenemiseen. Rodusta löydettiin monia arvokkaita ominaisuuksia, ja toimiin sen pelastamiseksi ryhdyttiin. Helmikuussa 1985 siirrettiin ensimmäiset eläimet Pelson vankilatilan elävään geenipankkiin.^lähde?

Ominaisuudet

Pohjoissuomenkarja on sopeutunut tehokkaasti Suomen karuihin oloihin. Sen pieni koko ja sorkat soveltuvat hyvin Lapin maastossa kulkemiseen. Nupous on kehittynyt ehkä puolustuskeinona kylmyyttä vastaan, koska sarvet haihduttavat lämpöä. Valkoinen väri taas karkottaa mäkäriä.

Pohjoissuomenkarjan eläin on tyypillisimmin kokovalkoinen. Turpa ja korvat voivat olla mustat tai punaruskeat, myös rungossa voi olla tummia täpliä. Rotu on nupo, mutta joillakin yksilöillä voi olla niin kutsutut nahkasarvet. Lapinlehmä on pienempi ja tuottaa vähemmän kuin monet pidemmälle jalostetut lypsyrodut, mutta sillä on monia hyviä ominaisuuksia, kuten hyvä hedelmällisyys ja erinomainen kestävyys. Sen luonteeseen kuuluu aktiivisuus ja uteliaisuus, rauhallisuus ja alkuperäisroduille tyypillinen älykkyys. Se selviää hyvin vaatimattomissa oloissa ja tulee toimeen myös metsälaitumella. Rotu on suomenkarjaroduista pienikokoisin.

Katso myös

• Suomen alkuperäisrodut
• Suomenkarja

Lähteet

• Pakkasmaa, Pauliina: Pohjoissuomenkarja ennen ja nyt. Nauta, 2001, nro 3, s. 99-101.
• Kiljunen, Jaana: Suomankarjan kasvattajat huolissaan jalostuspohjan kapenemisesta. Nauta, 2001, nro 4, s. 50-52.
• FABA Kotieläinjalostus: Nuorsonnilistaus FABA Kotieläinjalostus. Arkistoitu 24.10.2004. Viitattu 12.11.2006.
• Niinikoski, Heli: Lapinlehmien tuotantotulosten kehittäminen Pelson karjassa (PDF) (opinnäytetyö) 30.4.2008. Hämeen ammattikorkeakoulu. Viitattu 2.10.2009. ^{[vanhentunut linkki]}

Aiheesta muualla

• MTT:n sivu pohjoissuomenkarjasta
• VirtuaaliAMK Suomen alkuperäisrodut
• Maatiainen ry: Valkoinen, sitkeä lapinlehmä