Pillnitzin julistus

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keisari Leopold II, kuningas Fredrik Vilhelm II ja vaaliruhtinas Fredrik August III kohtaavat Pillnitzin linnassa, Johann Heinrich Schmidtin maalaus.

Pillnitzin julistus eli Pillnitzin konventio[1] oli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Leopold II:n ja Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm II:n 27. elokuuta 1791 antama yhteinen julistus Ranskan vallankumousta vastaan. Se käynnisti kehityksen, joka johti ensimmäisen vallankumoussodan puhkeamiseen Ranskan ja Itävallan välillä keväällä 1792.

Ranskassa vuonna 1789 käynnistynyt vallankumous oli pakottanut kuningas Ludvig XVI:n luopumaan itsevaltiudesta ja alistumaan perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tahtoon. Ranskan kehitys huolestutti Euroopan muita hallitsijoita, jotka pelkäsivät Ranskan esimerkin nostattavan levottomuuksia myös muissa maissa. Kesäkuussa 1791 Ludvig XVI ja hänen puolisonsa Maria Antoinette yrittivät paeta Ranskasta, mutta jäivät kiinni. Vallankumouksen alkuvaiheessa Ranskasta paenneet ylhäissäätyiset emigranttirojalistit painostivat muita hallitsijoita puuttumaan Ranskan tilanteeseen itsevaltiuden palauttamiseksi. Erityisen suuren paineen alla oli keisari Leopold II, joka oli Maria Antoinetten veli ja huolestunut sisarensa turvallisuudesta. Elokuussa 1791 hän tapasi Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II:n Pillnitzissä lähellä Saksin vaaliruhtinaskunnan pääkaupunkia Dresdeniä.[2] Kokousta isännöi Saksin vaaliruhtinas Fredrik August III.[3] Paikalla oli myös emigranttien johtaja, Ludvig XVI:n äärivanhoillinen nuorempi veli Artois’n kreivi.[1]

Leopold II ja Fredrik Vilhelm II antoivat Pillnitzissä viisi lausetta käsittäneen julistuksen, jossa kutsuttiin Euroopan hallitsijoita palauttamaan Ludvig XVI:n rajoittamaton valta ”kaikkein tehokkaimmilla keinoilla”. Julistuksessa kuitenkin sanottiin myös, että Itävalta ja Preussi tekisivät sotilaallisen väliintulon vain yhdessä Euroopan muiden suurvaltojen kanssa. Kaikkien suurvaltojen liittyminen yhteiseen interventioon ei vaikuttanut todennäköiseltä, joten Ranskaan kohdistettu uhkaus oli lähinnä symbolinen mielenosoitus. Keisari Leopold ei itse asiassa halunnut lähteä sotaan. Julistuksen muotoilun oli tarkoitus lähinnä tyydyttää emigrantit ja pelotella Ranskan vallankumouksellisia maltillisemman politiikan tielle.[2] Yksi syy tähän oli myös se, että jos Itävalta ja Preussi joutuisivat kahdestaan sotaan Ranskaa vastaan, Venäjä saisi vapaat kädet Puolan suunnalla, missä myös oli kehkeytymässä konflikti.[3]

Ranskassa Pillnitzin julistusta pidettiin röyhkeänä uhkailuna, ja siitä seurasi vain vallankumouksen radikalisoituminen ja entistä uhittelevampi ulkopolitiikka. Syyskuussa 1791 kansalliskokous päätti liittää paaville kuuluneet Avignonin ja Comtat Venaissinin Ranskaan.[2] Helmikuussa 1792 Itävalta ja Preussi solmivat puolustusliiton. Muutamaa viikkoa myöhemmin Leopold II kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli sotaisampi Frans II. Ranska julisti lopulta sodan Itävallalle huhtikuussa 1792.[3][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ihmiskunnan kronikka 1739–1860, s. 640. Gummerus 1988.
  2. a b c d Declaration of Pillnitz (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 17.12.2018.
  3. a b c Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 152. Otava 1985.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]