Pianokonsertto nro 4 (Rahmaninov)
Pianokonsertto nro 4 g-mollissa, op. 40, on yksi venäläisen säveltäjä Sergei Rahmaninovin merkittävimmistä teoksista, joka valmistui vuonna 1926.
Teoksesta on olemassa kolme versiota. Konserton ensimmäisen version epäonnistuneen ensi-illan jälkeen säveltäjä teki kappaleeseen leikkauksia ja muita muutoksia. Tämä hieman lyhyempi toinen versio julkaistiin vuonna 1928.
Toinenkaan versio ei kuitenkaan menestynyt konserteissa, jonka seurauksena Rahmaninov päätti tilapäisesti lopettaa kaikki kappaleen esitykset. Hän teki kappaleeseen erittäin suuria muutoksia ja lopulta julkaisi nykyään eniten esitetyn kolmannen version vuonna 1941.
Rahmaninovin kuolinpesä julkaisi alkuperäisen käsikirjoituksen vuonna 2000.[1] Teos on omistettu Nikolai Medtnerille, joka puolestaan omisti toisen pianokonserttonsa Rahmaninoville seuraavana vuonna.
Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rahmaninovin aiempiin konserttoihin verrattuna Pianokonsertto nro 4 sisältää terävämpiä temaattisia profiileja sekä hienostuneempia tekstuureja pianolle ja orkesterille. Nämä ominaisuudet eivät johda aiempaa yksinkertaisempaan kokonaisuuteen, sillä teos on omalla tavallaan erittäin monimutkainen. Sen sijaan ne havainnollistavat Rahmaninovin kasvua säveltäjänä: Kolmas pianokonsertto sisälsi jo selvästi kevyempiä ja hienovaraisempia orkestraalisia tekstuureja uin Pianokonsertto nro 2. Tätä linjaa jatkaen Neljäs konsertto on vieläkin kevyempi, mutta sitäkin nerokkaampi.[2]
Konsertto on jaettu kolmeen osaan:
- Allegro vivace (g-molli).
- Largo (C-duuri)
- Allegro vivace (g-molli → Des-duuri → G-duuri)
Vaikutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moderni klassinen musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rachmaninovin ympärillä soiva musiikki oli todistus siitä, että lokakuun vallankumous oli muuttanut paljon muutakin kuin vain poliittista ilmapiiriä. Vaikka hän ei aina pitänytkään kuulemastaan, hän ainakin tiedosti millaista musiikkia hänen aikalaisensa Bartók, Hindemith, Stravinsky, Schönberg sekä Les Six sävelsivät.[3] Jopa ennen vallankumousta, vuonna 1916, venäläinen kriitikko Leonid Sabaneyev huomasi, että Rahmaninovin tyyli oli muuttunut hänen yhdeksässä Op. 39 Etydimaalauksessaan:
Tämä suuri lahjakkuus pohtii nyt musiikillisia käytäntöjään. Selvästikin säveltäjän yksilöllinen tyyli (jonka huipentumana pidän hänen loistavaa toista pianokonserttoaan) on syystä tai toisesta lakannut tyydyttämästä häntä.
Suurten lahjakkuuksien etsiminen on aina kiinnostavaa. Vaikka en henkilökohtaisesti luokittelisikaan Rachmaninovin musiikkia mestareiden rinnalle, on selvää, että hänestä huokuu suunnaton sisäinen voima. Hänellä on niin paljon potentiaalia, mutta jokin estää sitä puhkeamasta kukkaan. Hänen taiteellinen persoonansa sallisi enemmän, kuin mitä hän on meille tarjonnut.
Jos bolševikit eivät olisi nousseet valtaan, ja Rahmaninov olisi jäänyt Venäjälle, niin Pianokonsertto nro 4 olisi luultavasti saanut ensi-iltansa jo vuonna 1919, kahdeksan vuotta ennen sen todellista julkaisua. On myös mahdollista, että säveltäjän luovuuden kehdossa Ivanovkassa, jossa monet hänen suurista teoksistaan syntyivät, konsertosta olisi voinut tulla aivan erilainen kappale, kuin millaisena se nykyään tunnetaan.
Jazz[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monet ovat todenneet Rahmaninovin olevan George Gershwinin tunnetun Sinisen rapsodian innoittama. Sininen rapsodia (Rhapsody in Blue) oli myös sävelletty pianolle ja orkesterille ja se valmistui jo vuonna 1914, kolme vuotta ennen kuin Rahmaninov julkaisi viimeisen konsertonsa. Rahmaninov oli itse paikalla Gershwinin rhapsodian ensi-illassa 12.2.1924.
Monet pitivät näitä uusia jazz elementtejä liian erilaisina verrattuna Rahmaninovin aiempaan tyyliin, joka oli enemmänkin synkkä ja mietiskelevä. Täytyy kuitenkin pitää mielessä, että vaikka teoksen juuret ovatkin Venäjällä, niin kappale oli suurimmaksi osaksi sävelletty New Yorkissa ja viimeistelty Länsi-Euroopassa. Rahmaninov oli älykäs ja herkkä mies, joka luonnollisesti otti vaikutteita häntä ympäröivästä nopeasti muuttuvasta maailmasta. Yksi maailman viimeisistä romantiikan liekeistä oli jo sammunut, haluttiin siihen uskoa tai ei.[4]
Yleiskatsaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teos sai aluksi negatiivista palautetta kriitikoilta. Monimutkaista rakennetta kritisoitiin amorfisena sekä vaikeana ymmärtää yhdeltä kuulemalta. Vain toinen osa (Largo) sisältää huomattavan melodian, ja uloimmat osat koostuvat lähinnä virtuoottisista juoksutuksista pianolla. Kuten monet muut Rahmaninovin myöhäiset teokset, konsertto sisältää rohkeaa kromatiikkaa sekä jazzahtavia piirteitä.
Sävellys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rahmaninov lähti Venäjältä perheensä kanssa 23.12.1917 konserttiin Tukholmaan. Hän ei enää tulisi palaamaan kotimaahansa myöhemmin. Eläessään valkoisena emigranttina Rahmaninovilla oli elätettävänään vaimo sekä kaksi tytärtä. Tämä tarkoitti sitä, että hänen täytyisi lopettaa säveltäminen hetkeksi ja keskittyä uraansa konserttipianistina. Voi olla, että hänelle teki hyvää pitää pieni tauko sävellyksestä, jolloin hän voisi aidosti sisäistää hänen uudet olosuhteensa.
Dresdenissä, jossa hän oli ennenkin säveltänyt paljon, Rahmaninov alkoi miettimään säveltämisen aloittamista uudestaan. Hän kirjoitti hyvälle ystävälleen Nikolai Medtnerille: "Olen jo aloittanut työskentelyn. Etenen hitaasti." Kahdeksan vuoden suuren pianokiertueen jälkeen vuonna 1925 Rahmaninov alkoi tosissaan työstämään neljättä pianokonserttoaan. Jos tarkallaan toista osaa (Largo), niin voidaan huomata, että siinä on paljon samankaltaisuuksia hänen Malausetydiinsä Op. 30/3, joka valmistui jo 1911. Näin ollen voidaan arvella, että konserton säveltäminen olisi voinut alkaa jo vuonna 1911.
Teoksen valmistuessa Rahmaninov huomasi kappaleessa kaksi tiettyä ongelmaa: kolmas osa (Allego vivace), joka oli hänen mielestään liian pitkä, sekä se, että orkesteri soittaa kappaleessa lähes jatkuvasti (jälkimmäinen seikka on tosin havaittavissa myös säveltäjän toisessa pianokonsertossa). Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen tulisi tehdä kappaleeseen mittava leikkauksia. Tämä epävarmuus siitä, kuinka hän ilmaisisi musiikilliset ideansa, sekä hänen monivuotinen tauko sävellyksestä ovat voineet vaikuttaa siihen, miksi nykykritiikot ovat luonnehtineet neljättä konserttoa hajanaiseksi.
Konsertto sai ensi-iltansa Philadelphiassa 18.3.1827. Solistina toimi itse Rahmaninov ja Philadelphian orkesteria johti Leopold Stokowski. Toisen esityksen jälkeen 19.3 Rahmaninov esitti kappaleen samalla kokoonpanolla New Yorkissa 22.3. Samoissa konserteissa esitettiin myös Rahmanovin Kolme venäläistä laulua, op. 41, kuorolla ja orkesterille. Toisin kuin neljäs konsertto, Kolme venäläistä laulua saivat joka kerta positiivisen vastaanoton.
Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kriitikkojen vastaanotto oli yleisesti erittäin negatiivinen. Arvostelut olivat kenties huonoimmat mitä Rahmaninov oli saanut, ehkä lukuun ottamatta hänen ensimmäistä sinfoniaansa, joka sai ensi-iltansa 1897. Yleistä reaktioita voidaan verrata niihin arvosteluihin, joita Debussy, Fauré sekä Roussel saivat myöhäisistä teoksistaan. Kakki nämä säveltäjät olivat muuttaneet suuresti tyyliään, jota kriitikot pitivät heidän taiteellisen ilmaisuvoiman heikentämisenä. Monet ovat yllättyneitä, että Rahmaninov oli poikennut sävellyksellisistä normeistaan, joista hänen ei uskottu voivan poiketa. Toisaalta olisi ollut erikoista, jos Rahmaninov olisi jatkanut yltiöromanttista tyyliään sen jälkeen, mitä hän oli kokenut juuri ennen lähtöään Venäjältä.
Neljännen konsertin suhteellisen moderni tyyli ei johtunut sen terävistä dissonansseista, vaan sen yleisestä sävellyksellisestä asenteesta. Sen rakenne oli entisiä teoksia pyöreämpi ja amorfisempi. Sen musiikilliset väittämät ja fraasit olivat hienovaraisempia ja entistä epäsuorempia. Tämä räväkkä muutos Rahmaninovin tyylissä tuli monelle kuuntelijalle yllätyksenä, vaikka se oli kaikkea mitä Rahmaninovilta olisi silloin voinutkin odottaa. Olihan hänen elämässäkin tapahtunut suuria muutoksia, niin miksi ei myös musiikissa? Enteitä tästä uudesta tyylistä oli jo havaittavissa hänen täysin uudistetussa ensimmäisessä piano konsertossa, joka oli hänen viimeinen suuri teoksensa ennen Venäjältä lähtöä.
Lisää leikkauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rahmaninov turhautui konserton negatiivisesta vastaanotosta suuresti. Jo ensimmäisten esitysten jälkeen hän teki koko teokseen mittavia muutoksia. Kappaleen pituus lyheni yli tuhannesta tahdista vain noin yhdeksäänsataan. Tämä 902-tahtinen versio julkaistiin Pariisissa 1928. Kappale sai Euroopan ensi-iltansa 2.12.1928 Leff Pouishnoffin esittämänä Manchesterissa. Kappale esitettiin mantereella myöhemmin seuraavana vuotena. Eurooppalainen vastaanotto ei ollut yhtään aikaisempaa positiivisempi. Aikaisempaakin turhautuneempana Rahmaninov päätti lopettaa kappaleen esitykset. Hän tulisi tulevina vuosina käymään kappaleen perusteellisesti läpi.
Tunnetut pianistit kuten Vladimir Ashkenazy sekä Leslie Howard ovat olleet sitä mieltä, että Rahmaninovin ensimmäinen versio konsertosta oli paras. Heidän mielestä hänen ei olisi pitänyt kuunnella kriitikoita eikä tehdä muutoksia kappaleeseen, jotka heikensivät alun perin erittäin vaikuttavaa kappaletta.[5] Toisaalta musiikkitieteilijä Geoffrey Norris ajattelee, että Rahmaninov ei mennyt muutoksissaan tarpeeksi pitkälle. Jos hän olisi voinut takertua rakenteellisiin heikkouksiin vielä enemmän, niin vastaanotto olisi voinut parantua.
Tarkistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka Rahmaninov puhui konserton pariin palaamisesta hänen kolmannen sinfoniansa valmistumisen jälkeen, niin hän teki niin vasta vuonna 1941, 15 vuotta ensi-illan jälkeen. Näin ollen neljännestä konsertosta tuli viimeinen alkuperäinen teos jonka parissa hän työskenteli. Rahmaninov ei muokannut temaattista materiaalia, vaan puuttui orkestrointiin, yksinkertaisti toista osaa sekä teki mittavia muutoksia kolmanteen osaan. Koko teoksen tahtimäärä tipuui reiluun kahdeksaansataan aikaisemmasta 902:sta. Seuraavana syksynä muokattu versio sai ensi-iltansa Philadelphiassa. Tällä kertaa kapellimestarina toimi Eugene Ormandy.
Rahmaninov oli sovittamassa kappaletta kahdelle pianolle, mutta ei saanut sitä valmiiksi elämänsä aikanai. Robert Russell Bennett saattoi tämän sovituksen päätökseen Rahmaninovin vaimon pyynnöstä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Bertensson, Sergei and Jay Leyda, with the assistance of Sophia Satina, Sergei Rachmaninoff—A Lifetime in Music (Washington Square, New York: New York University Press, 1956)). ISBN n/a.
- Harrison, Max, Rachmaninoff: Life, Works, Recordings (London and New York: Continuum, 2005). ISBN 0-8264-5344-9.
- Matthew-Walker, Robert, "Arms of Steel, Heart of Gold", International Piano Quarterly, No. 11 (Spring 2000).
- Mattnew-Walker, Robert, Rachmaninoff (London and New York: Omnibus Press, 1980). ISBN 0-89524-208-7.
- Norris, Gregory, Rachmaninoff (New York: Schirmer Books, 1993). ISBN 0-02-870685-4.
- Norris, Gregory, ed. Stanley Sadie, The New Grove Dictionary of Music and Musicians (London: MacMillian, 1980), 20 vols. ISBN 0-333-23111-2.
- Pigott, Patrick, Rachmaninov Orchestral Works (Seattle: University of Washington Press, 1974).