Pekka Aarnio (kuvanveistäjä)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pekka Julius Aarnio (25. helmikuuta 1930 Tampere26. elokuuta 1960 Riihimäki) oli suomalainen kuvanveistäjä.[1][2] Hän oli 1950-luvulla Suomen kuvataiteen suurimpia lupauksia, mutta nousussa ollut ura katkesi tapaturmaisesti vain 30-vuotiaana[3] Hänen tuotantoaan on sanottu eloisan realistiseksi ja arvioitu että se oli juuri päättymässä puhtaisiin, jänteviin ja yksinkertaistettuihin muotoihin.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Aarnio oli avioton lapsi, joka joutui aluksi lastenkotiin ja sitten isovanhempiensa kasvatettavaksi, koska yksinhuoltajaäidin työssäkäynnin ja lapsenhoidon yhteensovittaminen ei onnistunut. Äidin avioiduttua kaksivuotias Pekka pääsi takaisin kotiin, mutta kotipaikkakunta vaihtui usein isäpuolen vakuutustarkastajan ammatin vuoksi. Sodan päätyttyä perhe muutti Turkuun.[1]

Aarnion piirtäjäntaipumukset havaittiin jo teini-iässä Turun Lyseossa. Hän suunnitteli arkkitehdin uraa, mutta ei päässyt opiskelemaan, koska menestyminen ylioppilaskirjoituksissa jäi huonoksi sairastelun vuoksi.

Vuoden 1951 alussa hän ryhtyi opiskelemaan romaanista filologiaa Helsingin yliopistossa mutta viihtyi enemmän yliopiston piirustuslaitoksella. Hän aloitti opinnot myös Taideteollisen korkeakoulun kuvaamataidonopettajalinjalla. Opinnot käsittivät elävän mallin piirtämistä, croquis-tekniikkaa, muovailua, perspektiivioppia, muoto-oppia ja taidehistoriaa. Hänestä kehittyi taitava piirtäjä, mutta hän rupesi suuntautumaan enemmän kuvanveistoon. Koulussa opiskeli samaan aikaan muitakin tulevia kuvanveistäjiä kuten Kain Tapper, Ossi Somma, Mauno Hartman ja Heikki Häiväoja. Koulun taiteellisena johtajana oli Tapio Wirkkala. Aarnio ystävystyi erityisesti Tapperin kanssa.

Valmistuttuaan kuvaamataidonopettajaksi keväällä 1954 hän työskenteli aluksi opettajana, mutta päätti jatkaa kuvanveiston opiskelua. Hän aloitti 1955 Tapperin kanssa kuvataideakatemiassa opettajanaan muun muassa Lauri Leppänen. Taideakatemia ei kuitenkaan vastannut kummankaan odotuksia, ja Aarnio jätti koulun keväällä 1956. Tapper oli eronnut jo edellisen syyslukukauden loputtua. Ystävykset hakeutuivat Wäinö Aaltosen kisälleiksi, mutta eivät viihtyneet muutamaa viikkoa kauempaa.

Aarnio ja Tapper jatkoivat työskentelyä yhteisessä pienessä kellariverstaassa Helsingin Ruskeasuolla ja myös asuivat siellä. He käyttivät toisiaan mallina veistoksia harjoitellessaan. Aarnio harjoitteli myös teknisiä taitoja kuten valamista ja patinointia. Materiaalina hänellä oli pääasiassa pronssi, mutta joissakin töissä hän käytti myös kirjasinmetallia.

Aarnio teki joitakin muotokuvia, lähinnä tuttavapiiristään ja sukulaisistaan. Hän teki myös useita eläinveistoksia. Näitä olivat muun muassa Kukko (1955, kirjasinmetalli) ja Siili (1959, musta graniitti). Niitä oli Suomen kuvanveistäjäliiton näyttelyssä, ja hän sai toisen palkinnon valtion kuvataidekilpailussa 1958. Hän oli saanut parista työstään palkinnon myös nuorten kuvanveistäjien näyttelyssä vuotta aikaisemmin. Nämä palkinnot merkitsivät hänelle läpimurtoa. Hän rupesi myös työstämään kovempia materiaaleja, pääasiassa graniittia. Nokialainen Rautasen kiviveistämö oli tässä vaiheessa tärkeä tukikohta, jossa monet kuvanveistäjät viimeistelivät töitään ja tapasivat toisiaan.

Hänen töitään valittiin vuoden 1959 São Paulon biennaaliin. Samanaikaisesti hän suunnitteli omaa yksityisnäyttelyään. Kesällä 1960 hän oli Nokialla viimeistelemässä Sukeltaja-nimistä graniittiveistosta, jonka valmistumista ja äitinsä syntymäpäiviä hänellä oli tarkoitus juhlia Helsingissä. Matkalla Helsinkiin hän joutui liikenneonnettomuuteen ja kuoli kahden muun kyydissä olleen ohella. Kuvanveistäjä Ossi Somma oli myös samassa kyydissä ja loukkaantui vakavasti. Suunniteltu näyttely toteutui muistonäyttelynä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leikola, Anto: Silkkiuikusta pronssilinnuksi. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24655-7.
  • Parko, Severi: Kunniaistuin ja muita aiheita. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 1994. ISBN 951-9384-75-8.
  • Parko, Severi: Leimasimen jälki. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, 2002. ISBN 951-558-094-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lindgren, Liisa: ”Aarnio, Pekka (1930–1960)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 54–55. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8. Teoksen verkkoversio.
  2. Pekka Aarnio Kuvataiteilijamatrikkelissa
  3. Linder, Marja-Liisa: Talvipuutarhan näyttelyn avajaispuhe 2012.[vanhentunut linkki] Suomen Kulttuurirahaston sivu.