Parliament Act (1911)

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Parliament Act 1911)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Parliament Act oli Isossa-Britanniassa vuonna 1911 säädetty laki, joka poisti parlamentin ylähuoneelta absoluuttisen veto-oikeuden lähes kaikkeen lainsäädäntöön. Ylähuoneelle jäi vielä tämän jälkeen lykkäävä veto-oikeus, jolla se saattoi jarruttaa vastustamiaan lakeja kahdella vuodella. Vuoden 1949 Parliament Act lyhensi lykkäysajan yhteen vuoteen.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lain säätämisen taustalla oli vastakkainasettelu Herbert Henry Asquithin johtaman liberaalipuolueen hallituksen ja konservatiivien hallitseman ylähuoneen välillä. Vuoden 1906 parlamenttivaaleissa liberaalit olivat saaneet murskavoiton ja enemmistön alahuoneeseen, mutta ylähuoneen 602 lordista vain 88 oli liberaaleja. Hallituksella tiedettiin olevan kunnianhimoisia suunnitelmia Irlannin itsehallinnosta ja sosiaalisista uudistuksista, jotka ylähuone valmistautui estämään veto-oikeudellaan.[1]

Ratkaisevaksi kompastuskiveksi muodostui valtiovarainministeri David Lloyd Georgen valmistelema vuoden 1909 budjettiesitys, joka tunnetaan myös nimellä ”kansanbudjetti”. Sen tavoitteena oli edellisenä vuonna säädetyn kansaneläkejärjestelmän rahoittaminen. Budjettiesitykseen sisältyi runsaasti erilaisia verojen ja maksujen korotuksia, jotka kohdistuivat varsinkin suurituloisiin, kuten perintöveron korotus, erillinen verokanta ansiottomille tuloille sekä erityisvero maaomaisuuden ansiottomalle arvonnousulle. Varsinkin viimeinen kosketti henkilökohtaisesti monia ylähuoneen lordeista, jotka olivat samalla suurmaanomistajia. Konservatiivioppositio ei hyväksynyt tällaista pyrkimystä vaurauden uudelleenjakoon, ja ylähuone hylkäsi budjetin 30. marraskuuta 1909. Budjetin hylkääminen sotki valtion finanssit ja oli vastoin vakiintunutta käytäntöä, joten se kiristi huomattavasti hallituksen ja ylähuoneen välejä.[2][3]

Ylähuone äänestää vuoden 1911 Parliament Actin hyväksymisestä, Samuel Beggin maalaus.

Poliittisen kriisin selvittämiseksi vuoden 1910 aikana järjestettiin kahdet hajotusvaalit. Molemmilla kerroilla liberaalihallitus säilytti enemmistönsä alahuoneessa työväenpuolueen ja irlantilaisnationalistien tuella. Hallitus valmisteli lakiesityksen ylähuoneen veto-oikeuden poistamisesta, mutta yritti kuningas Edvard VII:n kuoltua toukokuussa 1910 vielä löytää sovinnon konservatiivien kanssa. Marraskuuhun asti jatkuneet neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen.[4] Niinpä Asquithin hallitus toi lakiesityksensä parlamenttiin helmikuussa 1911 ja se hyväksyttiin alahuoneessa toukokuussa.[5]

Kun ylähuone ei suostunut hyväksymään lakiesitystä ilman suuria muutoksia, Asquith pyysi kuningas Yrjö V:tä korottamaan satoja liberaaleja pääreiksi, jotta hallitus saisi enemmistön myös ylähuoneeseen. Kuultuaan suunnitelmasta konservatiivien johtaja Arthur Balfour ja ylähuoneen konservatiivijohtaja Henry Lansdowne katsoivat lain hyväksymisen olevan pienempi kahdesta pahasta. Osa konservatiiveista vastusti lakiesitystä loppuun saakka, sillä he uskoivat Asquithin suunnitelman olevan vain hämäystä. Ratkaisevassa ylähuoneen käsittelyssä 10. elokuuta 1911 esitys hyväksyttiin äänin 131–114. Ratkaisevat äänet hyväksynnän puolesta tulivat 37 konservatiivien edustajalta sekä 13 piispalta, jotka normaalisti eivät osallistu äänestyksiin.[5] Suurin osa lordeista pidättäytyi äänestämästä.

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parliament Actin mukaan lait, jotka oli hyväksytty alahuoneessa kolmessa peräkkäisessä istunnossa, voitaisiin antaa kuninkaan vahvistettavaksi ilman ylähuoneen hyväksyntää kahden vuoden kuluttua käsittelyn alkamisesta. Toisin sanoen ylähuone menetti ehdottoman veto-oikeutensa, mutta sille jäi mahdollisuus lykätä vastustamiaan lakeja kahdella vuodella. Budjettiasioissa ylähuoneelle jäi vain yhden kuukauden lykkäysmahdollisuus. Lisäksi parlamentin vaalikauden enimmäispituus lyhennettiin seitsemästä viiteen vuoteen.[2] Ylähuoneelle jäi vielä veto-oikeus joissakin harvoissa asioissa, kuten parlamentin toimikauden pidentämisestä päätettäessä.[6]

Vuoden 1911 Parliament Actia käytettiin kolme kertaa ylähuoneen ohittamiseen: vuonna 1914 sen avulla vietiin läpi laki Irlannin home rule -itsehallinnosta sekä laki Walesin kirkosta ja vuonna 1949 uusi Parliament Act, jolla ylähuoneen lykkäysoikeutta lyhennettiin kahdesta yhteen vuoteen. Viimeksi mainitun muutoksen taustalla oli Clement Attleen johtaman työväenpuolueen hallituksen pelko, että ylähuone jarruttaisi suunniteltua rauta- ja terästeollisuuden kansallistamista.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "Mr Balfour's poodle"? (englanniksi) Britannian parlamentti. Viitattu 19.10.2013.
  2. a b Parliament Act of 1911 (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 19.10.2013.
  3. John Simkin: 1911 Parliament Act (englanniksi) Spartacus Educational. Viitattu 19.10.2013.
  4. Constitutional crisis (englanniksi) Britannian parlamentti. Viitattu 19.10.2013.
  5. a b The Conservatives split (englanniksi) Britannian parlamentti. Viitattu 19.10.2013.
  6. Key dates (englanniksi) Britannian parlamentti. Viitattu 19.10.2013.
  7. Parliament Act 1949 (englanniksi) Britannian parlamentti. Viitattu 19.10.2013.