Panssarivaunujen historia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Panssarivaunujen historia alkaa ensimmäisestä maailmansodasta.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mark I -panssarivaunu Sommessa vuonna 1916

Ensimmäiset palveluskäyttöön otetut panssarivaunut suunniteltiin Isossa-Britanniassa ensimmäisen maailmansodan aikana vuonna 1915. Britannian amiraliteetti nimesi Mark I:n alkuaan ”maalaivaksi”, mutta sotasalaisuuden säilyttämiseksi vaunuja nimitettiin ”vesitankeiksi”. Vaunuja rakentaneen William Foster & Co. Ltd:n työntekijöille uskoteltiin, että he rakensivat vedenkuljetustankkeja Mesopotamiaan sijoitetuille joukoille, mistä on peräisin yleiseen käyttöön jäänyt nimitys ”tankki”. Mark I -vaunusta valmistettiin tykeillä aseistettua male- eli ”urosmallia” ja konekivääreillä aseistettua female- eli ”naarasmallia”. Mark I:n Mother (Äiti) -prototyypin testaukset alkoivat 29. helmikuuta 1916.

Panssarivaunuja käytettiin ensimmäisen kerran sotatilanteessa Sommen taistelussa 15. syyskuuta 1916. Taisteluun osallistui 49 brittien Mark I -panssarivaunua, mutta suurin osa vaunuista hajosi tai juuttui kiinni, koska ne eivät soveltuneet Sommen upottavaan mutaan. Vain yhdeksän vaunua pääsi saksalaisten asemiin asti. Vasta myöhemmässä Cambrain taistelussa panssarit näyttivät mahtinsa. Brittien Mark-sarja oli puutteistaan huolimatta ensimmäisen maailmansodan käytetyin panssari.

Ranska kehitteli omia panssareitaan pian brittien jälkeen. Näistä pienikokoinen Renault FT-17 oli edistyksellisin. Siinä oli kääntyvä torni ja moottori takana, kuten useimmissa myöhemmissä panssarivaunuissa.

A7V-panssarivaunu.

Saksa keskittyi pikemminkin panssarintorjunnan kehittämiseen, mutta sodan loppuun mennessä saksalaisetkin olivat valmistaneet 20 kappaletta A7V-panssarivaunua. Lisäksi heillä oli käytössään useita kymmeniä ympärysvaltojen sotasaalisvaunuja. Ensimmäisen kerran panssarivaunut kohtasivat toisensa Villers-Bretonneux’n taistelussa 24. huhtikuuta 1918.[1] Myös venäläiset kehittelivät Netopyr ja Vezdekhod- panssarivaunut.

Maailmansotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmansotien välisenä aikana panssarivaunujen kehitys jatkui eri suuntiin. Ranskalaiset ja brittiläiset kehittivät vaunuja, joiden tehtävänä oli jalkaväen etenemisen tukeminen. Brittiläiset kehittelivät useita uusia vaunuja, joista tunnetuin on Matilda II. Sen panssarointi ja muut tekniset ominaisuudet olivat omiaan jalkaväen tukemiseen. Vaunu oli kuitenkin hidas. Ranskalaisten vaunut olivat hyviä ja niitä oli paljon, mutta niiden käyttö oli hajanaista.

Saksalaiset ja neuvostoliittolaiset kehittivät panssarivaunuja entistä nopeammiksi ja liikuntakykyisemmiksi. Versailles’n rauhansopimuksessa määrättyjen rajoitusten vuoksi saksalaisten panssarivaunujen kehitys oli mahdollista vain Neuvostoliiton tuella. Neuvostoliiton varhaiset BT-sarjan panssarivaunut perustuivat aluksi yhdysvaltalaiseen Christie M1930 -panssarivaunuun, joita Neuvostoliitto osti kaksi kappaletta Yhdysvalloista.

Myös yhdysvaltalaiset kehittelivät omia vaunujaan, mutta kehitys eteni vasta toisen maailmansodan loppupuolella. Muita maita, joissa vaunuja tuotettiin merkittäviä määriä olivat muun muassa Puola ja Tšekkoslovakia.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana panssarivaunut kehittyivät huomattavasti. Saksalla oli sodan alussa käytössään nopeita, kevyesti panssaroituja ja aseistettuja vaunuja, kuten Panzerkampfwagen I. Omien panssarivaunujensa lisäksi Saksa sai haltuunsa Tšekkoslovakian T-35- ja T-38-panssarivaunut ja niitä tuottavat tehtaan. Saksan käytössä vaunut saivat nimet Panzerkampfwagen 35 ja Panzerkampfwagen 38.

Sodan aikana saksalaisten panssarivaunut kehittyivät panssaroinnin ja aseistuksen osalta raskaammiksi. Saksan panssarivaunujen kehitystä vaikeuttivat Adolf Hitlerin lupaukset, joiden vuoksi Saksa ei kyennyt keskittymään yhteen tai edes muutamaan hyvään vaunuun. Tilaukset hajautettiin eri yrityksille ja niiden välinen kilpailu teki yhteistyöstä mahdotonta. Panssarivaunujen merkitys oli erittäin suuri saksalaisten kehittämässä salamasodassa.

Sodan aikana saksalaiset kehittivät hyviä ja toimivia vaunuja. Esimerkiksi Panzerkampfwagen IV:ä voidaan sanoa monestakin syystä yhdeksi sodan parhaimmista panssarivaunuista. Varsinaisten panssarivaunujen rinnalla saksalaisten käytössä oli rakenteeltaan yksinkertaisempi, kiinteätorninen rynnäkkötykki. Rynnäkkötykkien etuna oli panssarivaunuja edullisempi hinta. Lisäksi rynnäkkötykkien rakenne mahdollisti isompien ja tehokkaampien psv-kanuunoiden asentamisen pienemmille alustoille.

Suomalainen Panzerkampfwagen IV Parolan Panssarimuseossa.

Saksan kevyet panssarivaunut osoittautuivat liian heikoiksi itärintamalla, jossa Neuvostoliitolla oli käytössään tehokkaita, huomattavasti raskaammin panssaroituja ja aseistettuja T-34- ja KV-1-vaunuja. Saksa joutuikin kehittämään niitä vastaan uusia panssarivaunuja. Kehittelyn tuloksena syntyivät Panther- ja Tiger-vaunut. Uudet panssarivaunut ajettiin rintamalle ilman kenttäkokeita, ja tämän vuoksi monet kärsivät erilaisista teknisistä ongelmista. Sodan loppupuolella ongelmat saatiin korjattua, mutta se tapahtui liian myöhään sodan päättyessä. Saksalla oli myös muutamia projekteja, jotka kuitenkin epäonnistuvat: esimerkiksi 188 tonnia painava raskas Maus.

Neuvostoliitossa panssarivaunujen kehitystyö oli erittäin onnistunutta. Panssarivaunun suojauksen kannalta merkittävä viisto etupanssari on neuvostoliittolaista alkuperää. Lisäksi neuvostovaunujen modernisointi oli erittäin yksinkertaista ja nopeaa. Esimerkiksi T-34:n ensimmäisessä mallissa T-34/76 oli 76 mm kanuuna, joka osoittautui tehottomaksi uusia saksalaisia panssarivaunuja vastaan. Niinpä T-34 sai uuden tornin ja 85 mm:n kanuunan (tyyppimerkintä T-34/85). Tämä toimenpide lisäsi T-34:n käyttöikää sodan loppuun saakka.

Britit suunnittelivat kahdenlaisia vaunuja ratsuväen mallin mukaan. Ensimmäinen tyyppi oli infantry tank, vaunu jonka tarkoitus oli toimia yhteistyössä jalkaväen kanssa, tämä vastasi raskasta ratsuväkeä. Tässä vaunutyypissä oli vahva panssarointi ja hyvä aseistus, mutta se oli hidas; esimerkkejä tästä vaunutyypistä ovat Matilda II ja Churchill. Toinen tyyppi oli cruiser tank, risteilijävaunu, jonka rooli oli sama kuin kevyen ratsuväen. Se oli nopea ja liikkuva, mutta sen aseistus oli kevyempi ja panssarointi heikompi. Esimerkkejä ”risteilijävaunuista” ovat Crusader ja Covenanter. Sodan edetessä tuotettiin voimakkaampia moottoreita, jotka takasivat raskaammillekin vaunuille hyvän liikkuvuuden.

Erillisistä jalkaväkivaunuista ja risteilijävaunuista luovuttiin lopulta. Tuloksena oli 1943 palvelukäyttöön otettu Cromwell, jossa oli hyvä panssarointi, tehokas tykki ja joka oli nopeampi kuin yksikään saman aikakauden taisteluvaunu. Cromwellista kehitettiin edelleen Charioteer ja juuri sotaan mukaan ehtinyt Comet, josta kylmän sodan aikana tuli pitkäksi aikaa myös Suomen panssarijoukkojen päävaunu.

Toisesta maailmansodasta alkaen panssarivaunut ovat toimineet itsenäisenä aselajina, ja ne ovat korvanneet kokonaan ratsuväen.

Sodan jälkeen panssarivaunujen kehittämistä jatkettiin, mutta se hidastui huomattavasti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Malkki, Marjomaa, Raitasalo, Karasjärvi, Sipilä: Sodan historia, s. 174–175. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21885-2.