Tämä on lupaava artikkeli.

Pakurikääpä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pakurikääpä
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Sienet Fungi
Kaari: Kantasienet Basidiomycota
Alakaari: Avokantaiset Agaricomycotina
Luokka: Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes
Lahko: Hymenochaetales
Heimo: Inonotaceae
Suku: Inonotus
Laji: obliquus
Kaksiosainen nimi

Inonotus obliquus
(Ach. ex Pers.) Pilát[1]

Katso myös

  Pakurikääpä Commonsissa

Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on yleinen koivun ja eräiden muiden lehtipuiden lahottajasieni (valkolahottaja). Yksivuotinen itiöemä kasvaa kuoren alle puun tai sen osan kuoltua. Sitä ennen puussa on vuosia havaittavissa mustanpuhuvia, rihmastopahkan aiheuttamia epämuodostumia eli pakureita. Niistä valmistettua teetä on käytetty erityisesti Venäjällä nautintoaineena ja luontaislääkintään satoja vuosia[2], mutta esimerkiksi elintarvikkeeksi sillä ei ole tehty riittäviä kliinisiä tutkimuksia[3]. Pakurikääpä on taloudellisesti merkittävä metsän tuholainen, joka lahottaa varttuneita lehtipuita metsäteollisuudelle käyttökelvottomaksi.[4]

Levinneisyys ja ekologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurikäävän levinneisyys on sirkumboreaalinen eli se kasvaa laajalti boreaalisen vyöhykkeen metsissä ympäri maapallon. Alemmilla leveysasteilla se on harvinainen.[2] Suomessa se on pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta yleinen koko maassa. Metsäntutkimuslaitos arvioi, että Pohjois-Ruotsin tavoin Pohjois-Suomessa noin 30 % koivun lahosta on pakurikäävän aiheuttamaa. Torjuntamenetelmäksi se suosittelee lahovikaisten poiskorjuuta.[5] Pakurikääpää esiintyy Suomessa yleisimmin hies- ja rauduskoivuissa, mutta sitä tavataan myös muun muassa pyökkien ja leppien kyljissä. Pakurikääpä on lehtipuiden patogeeni, joka kasvaa pääasiassa sekä kuolleissa että elävissä koivuissa (Betula-suku). Harvinaisena isäntäpuita ovat saarni, pihlaja, raita sekä harmaa- ja tervaleppä. Lääkinnällisiin tarkoituksiin on perinteisesti hyödynnetty ainoastaan koivuilla kasvaneita pakureja. Käytännössä kaikki tieteellinen tutkimus on myös toteutettu koivuista kerätyillä pakureilla.[6][2] Jalavanpakuri (Inonotus ulmicola) on taksonomisesti eri laji.[7]

Lahoaminen alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurikäävän itiöt kulkeutuvat tuulen mukana puuainekseen erilaisten rungon vioittumien, erityisesti katkenneiden oksien arpien[2] tai esimerkiksi pakkashalkeamien kautta.[8] Itiöiden levintää tapahtuu nähtävästi vain syksyllä.[9] Itiöistä kehittynyt sienirihmasto lahottaa aluksi sydänpuuta. Pintapuu vioittuu lähinnä pinnalle kasvaneiden pakurien lähistöllä.[2] Pakurikääpä ei tarvitse muiden organismien apua lahotusprosessin käynnistämiseen.[9] Vaalea, keltaisenruskea valkolaho[9] voi edetä elävässä puussa kymmenestä yli 80:een vuotta.[2]

Pakuri edeltäjälajina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurikäävän tekemä lahotustyö luo kasvualustan sitä seuraaville seuraajalajeille. Tällaisia lajeja ovat ainakin tikankääpä (Gloeporus dichrous) ja koralliorakas (Hericium coralloides).[10]

Pakurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuivanäytteenä itiöemä pilleineen

Lahoamisen edettyä riittävästi alkaa pakurikääpä muodostaa elävään puuhun mustia, epämääräisen muotoisia lohkeilevia pahkuroita, joita kutsutaan nimellä pakuri.[9] Ne eivät kuitenkaan ole käävän itiöemiä, vaan sen aiheuttamia steriilejä monivuotisia kasvannaisia[11]. Pakurit koostuvat sienirihmastosta ja puun nilasolukosta.[12] Pakuria ei pidä sekoittaa koivun pahkaan, jota pidetään lähinnä mutaatiosta tai jostain fysikaalisesta tekijästä johtuvana epämuodostumana. Puun kuoltua laho etenee pintapuuhun asti.[13][14]

Itiöemät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurikäävän yksivuotiset, usein yli puoli metriä pitkät[9] ja noin senttimetrin paksuiset[15] itiöemät kehittyvät resupinaattisesti eli rungonmyötäisesti kuoren ja rungon väliin vasta puun tai sen osan kuoltua.[11] Itiöemät ilmaantuvat kesällä tai alkusyksystä, kun kuori lopulta repeää ja itiöt pääsevät leviämään. Itiöiden väri vaihtelee harmaasta punaruskeaan. Itiöemä hajoaa nopeasti kerran paljastuttuaan.[16] Itiöemän pillipinta on nuorena kanelinruskea ja silkinkiiltoinen, mutta kasvun edetessä tummuu kahvinruskeaksi ja kiillottomaksi. Kuoltuaan se murenee pois.[11] Tuoreena ne ovat rakenteeltaan pehmeitä ja korkkimaisia, kuivana kovia ja hauraita.[2]

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurisientä on vaikea päästä näkemään itiöemävaiheessa, koska tämä ilmaantuu vasta isäntäpuun kuoltua ja silloinkin vain yhdeksi kesäksi. Metsätuhojen aiheuttajana pakurikäävän saastuttamat puut poistetaan talousmetsistä, joten varmimmin sen löytää luonnontilaan jätetyistä metsistä. Sienen aiheuttama pakurikasvan sen sijaan on isona ja hiilenmustana huomiota herättävä kasvaen lehtipuun kyljessä jopa vuosikymmeniä[17].

Toisinaan nimiä pakuri ja pakurikääpä käytetään virheellisesti synonyymeinä. Varsinainen pakuri ei ole siis kääpä, vaan pakurikäävän aiheuttama puun kasvain.[17]

Pakurin koostumus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakuri sisältää yli 200 tunnistettua yhdistettä, joista eniten tutkittujen joukossa monet beetaglukaaneina tunnetut monimutkaiset sokeriyhdisteet. Sienten solukalvot koostuvat pääasiassa beetaglukaaneista, kitiinistä, alfaglukaaneista ja glykoproteiineista. Pakurista on tunnistettu ainakin 27 eri beetaglukaania, joiden pitoisuudet vaihtelevat sienissä kasvupaikasta riippuen. Vuonna 2008 tutkijat löysivät villeistä pakurikäävistä beetaglukaaneja 8,1−10,7 g/100 g. Toisessa analyysissä pakurikääpäjauhe sisälsi 81,9 mg/g beeta-1,3-1,6-glukaaneja ja 149,4 mg/g alfaglukaaneja.lähde?

Pakurin pintaosa sisältää paljon melaniinia,[18] joka antaa sille tyypillisen mustan värin. Koivuhartsi, koivukamferi tai betuliini on nimitys pentasykliselle triterpeenialkoholille, jota saadaan eristettyä varsin tehokkaasti koivun vaaleasta kuoresta ja tuohesta uuttamalla. Pakurikääpä tiivistää isäntäpuuna toimivasta koivusta betuliinia.[19], joka on bakteereja tappava aseptinen aine.[20] Pakurikääpä sisältää muun muassa booria, kromia, kuparia, mangaania, seleeniä, sinkkiä, antimonia, bariumia, vismuttia, kalsiumia, cesiumia, rautaa, germaniumia, magnesiumia, fosforia, kaliumia, rubidiumia, piitä, rikkiä, B1-, B2-, B3-, B5-, B6- ja D2-vitamiinia, beeta-D-glukaania, proteiineihin kiinnittyneitä xylogalaktoglukaaneja, alfaglukaaneja, heteroglukaaneja, lanosteroleita, ergosteroleita, betuliinia, betuliinihappoa, lupeolai ja muita betuliinijohdannaisia, melaniineja, superoksididismutaasia (SOD), useita fenolihappoja, polyfenoleja, oksidoituneita triterpeenejä, peptidejä, inotidolia, inobliinit A-C:tä, felligridiinit D, E ja G:tä, styrylpyroonia, tanniineja, ergosteroliperoksideja, triterpenoidaalisia saponiineja, paljon lanostaani-tyypinitriterpeenejä, 15 erilaista flavonoidia, 9:ää eri bentsoehapon johdannaista, hispidiinin analogeja sekä noin 60 erilaista eteeristä öljyä.[6][21]

Hyötykäyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurikäävän itiöemällä ei tiedetä olevan hyötykäyttöä, mutta sen aiheuttamaa pakuriksi kutsutulla kasvannaista on käytetty rohdoksena[17].

Terveysvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tämän artikkelin tai sen osan muoto tai tyyli kaipaa korjausta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Pakureita elävällä keväisellä koivulla.

Pakurin terveysvaikutuksista ei ole tehty pitkäkestoisia ja laajoja kliinisiä ihmistutkimuksia, jotka osoittaisivat terveysvaikutukset aukottomasti[22] Tämän vuoksi terveysväittämiä ei saa käyttää Suomessa pakurin markkinoinnissa.[3]

Pakuria oli tutkittu vuonna 2009 ensisijaisesti koeputkiolosuhteissa tai eläinkokeilla[23]. Väitteet sen suotuisista terveysvaikutuksista perustuivat tuolloin pitkälti näihin tutkimuksiin. Lisätutkimuksia tarvitaan edelleen.[3] Ennen vuotta 2007 julkaistut pakurikäävällä suoritetut kliiniset kokeet olivat keskittyneet pääasiassa vatsa-suolikanavan vaivojen ympärille [24]

Suomen valtion Luonnonvarakeskuksen tutkijat päätyivät esittämään vuonna 2015, että pakurin käytöllä voitaisiin pienentää sepelvaltimotaudin, muistisairauksien ja kakkostyypin diabeteksen kaltaisten aineenvaihduntasairauksien riskiä. Ajatus perustuu teoriaan, jonka mukaan immuunipuolustuksen valkosolujen liikatoiminnan tuloksena syntyvillä happiradikaaleilla olisi keskeinen rooli aineenvaihduntasairauksien synnyssä ja etenemisessä. Ajatus pakurin happiradikaaleja tuhoavasta vaikutuksesta perustui siihen, että koeputkeen siirrettyjen potilaiden solunäytteiden tulehdus lievittyy, kun putkeen lisätään pakurin sisältämiä ainesosia.[25]

Pakuriuutteilla on ollut koeputkioloissa myös yhdentyyppisen paksusuolisyöpäsolukon kasvua (HT-29) apoptoosin avulla estävää vaikutusta.[26] Itä-Suomen yliopiston dosentti Veijo Saanon mukaan on kuitenkin olemassa suuri määrä koeputkiolosuhteissa antitumorisia vaikutuksia osoittaneita aineita, joista ehkä vain joka kymmenestuhannes kyetään jalostamaan ihmisille sopivaan lääkekäyttöön.[22]

Pakurin sisältämän betuliinin on tutkimuksissa todettu olevan ihmiselle melko turvallista[20]. Maanteiden, kaupunkien tai teollisuusalueiden lähettyvillä kasvava pakuri sen sijaan kerää itseensä ympäristön raskasmetalleja.

Drugsfort-nettiapteekki mainitsee pakurikäävästä valmistetun Befungin-nimisen lääkeliuoksen mahdollisiksi sivuvaikutuksiksi verenkiertohäiriöt, anemian, suurentuneen valkosolujen määrän (leukosytoosi) ja verihiutaleiden liikakasvun (trombosytoosi) sekä ripulin, rytmihäiriöt, kuumeilun ja hiustenlähdön. Valmistaja ei suosittele tuotetta raskaana oleville, imettäville, alle 2-vuotiaille lapsille, verenkiertohäiriöitä sairastaville eikä munuais- tai maksasairauksista kärsiville, eikä myöskään koneiden käyttöä lääkkeiden käytön aikana.[27][28] Päänsärky, ripuli ja kuumeilu saattavat selittyä lääkeliuoksen nestettä poistavilla ominaisuuksilla.

Eräät eläimillä suoritetut kokeet viittaavat kuitenkin siihen, ettei pakuriteellä eikä pakurista tyypillisesti kaupallisiin tarkoituksiin valmistetuilla uutteilla olisi haitallisia vaikutuksia[29][26][30], silloin kun niitä ei käytetä elintarvikkeiden tavoin, vaan lisäravinteena.

Markkinat ja suomalaiset viljelykokeilut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakurivalmisteita markkinoi usea suomalainen yritys. Valmisteet ovat useimmiten jauheita ja tinktuuroita, myös vesi-alkoholiseoksia on ilmaantunut markkinoille. Valmisteiden pakurikääpä on peräisin useimmiten Suomesta tai Venäjältä.

Suomessa tutkitaan mahdollisuuksia pakurin viljelyyn istuttamalla pakureita koivuihin. Yhteishankkeessa ovat mukana Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT ja Itä-Suomen yliopisto. Tutkimusalue yltää Lapista Etelä-Savoon. Mikäli viljely onnistuisi, se lisäisi mahdollisuuksia pakurin kaupalliseen hyödyntämiseen. Hankkeen tavoitteena on pakurin laajamittainen ja suunnitelmallinen tuotanto Suomen ja ulkomaan markkinoiden tarpeisiin. Pakuria arvostetaan erityisesti Kiinassa ja Japanissa, sekä Venäjällä ja Keski-Euroopassa. Viljelyä ei ole kokeiltu muualla maailmassa, mutta tiedetään että vaikuttavien aineiden säilymiseen tarvitaan elävä puu kasvualustaksi. Pakurin kasvaminen korjuukypsäksi kestää yli viisi vuotta. Yksi koivu voi tuottaa parhaimmillaan kahdeksan kiloa pakuria. Tuoreen pakurin hinta vaihtelee alueittain ja myyntiajankohdittain 50:stä 100 euroon kilolle. Kuivattuna ja jatkojalostettuna hinta voi nousta jopa 300 euroon kilolle.[31][32]

Vaikka sienten ja siten myös kääpien keruu kuuluu jokamiehenoikeuksiin[33], pakurin keruuta ei tähän käytännössä lueta, sillä käävän aiheuttamaa kasvannaista ei saa kerätyksi puuta vahingoittamatta.[34]

Metsähallituksen metsätalouskäytössä olevista monikäyttömetsistä saa nykyisin kerätä pakurikääpää ostamalla henkilökohtaisen luonnontuoteluvan. Lupa hankitaan puhelimensovellutuksella niin kutsuttuna mobiililupana.[35]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Taksonomian lähde: Index Fungorum Luettu 13.8.2008
  2. ↑ a b c d e f g http://synapse.koreamed.org/Synapse/Data/PDFData/0184MB/mb-36-199.pdf[vanhentunut linkki]
  3. ↑ a b c Pakurikääpää kaikkiin vaivoihin
  4. ↑ V. Kankaanhuhta, K. Lipponen, J. Väkevä, R. Jalkanen: MetINFO-Metsien terveys Pakurikääpä (Verkkojulkaisu) metla.fi. 21. tammikuuta 2013. Vantaa: Metsäntutkimuslaitos. Arkistoitu 27.1.2013. Viitattu 21.1.2013. Suomi
  5. ↑ Leena Jukka (toim.): ”Pakuri”, Metsänterveysopas - Metsätuhot ja niiden torjunta, s. 117. Helsinki: Samerka Oy, 1988. ISBN 951-9176-34-9.
  6. ↑ a b Jaakko Halmetoja: ”Pakurikäävän bioaktiiviset ainesosat”, Pakurikääpä, s. 56-82. Tampere: J. Halmetoja Studios, 2012. ISBN 978-952-93-1252-8.
  7. ↑ Salo–Niemelä–Salo: ”Käävät”, Suomen sieniopas, s. 358-359. Helsinki: Kasvimuseo/WSOY, 2006. ISBN 951-0-30359-3.
  8. ↑ Salo, Niemelä, Salo: ”Käävät”, Suomen sieniopas, s. 358. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, WSOY, 2006. ISBN 951-0-30359-3.
  9. ↑ a b c d e Metsäntutkimuslaitos MetINFO - Metsien terveys (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. ↑ Tuomo Niemelä: Suomen käävät, s. 15–16. Helsinki: Norrlinia, 2016. ISBN 978-951-51-2434-0.
  11. ↑ a b c Tuomo Niemelä: ”Inonotus”, Käävät, puiden sienet, s. 139-140. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki University Press, 2005. ISBN 952-10-2744-4.
  12. ↑ Helsingin Yliopisto:Virtuaalikasvio (Arkistoitu – Internet Archive)
  13. ↑ B.C. Ministry of Forests, Forest Practices Branch, Victoria, B.C. Field Guide to Forest Damage in British Columbia (Arkistoitu – Internet Archive)
  14. ↑ Tuomo Niemelä: Suomen käävät, s. 196-197. Helsinki: Norrlinia, 2016. ISBN 978-051-51-2434-0.
  15. ↑ Sienet ja laho Helsingin puissa Tuomo Niemelä – Minna Terho – Sami Kiema
  16. ↑ Sterile conk trunk rot of birch -  pest guide www.for.gov.bc.ca. Arkistoitu 16.5.2013. Viitattu 29.11.2015.
  17. ↑ a b c "Tikkateenä" pula-aikana käytetty pakurikääpä on vuoden rohdoskasvi (Verkkojulkaisu) Karjalainen. 22 tammikuuta 2013. Joensuu: Karjalainen oy. Viitattu 22.1.2013. Suomi[vanhentunut linkki]
  18. ↑ Chemical diversity of biologically active metabolites in the sclerotia of Inonotus obliquus and submerged culture strategies for up-regulating their production Weifa Zheng,Kangjie Miao,Yubing Liu,Yanxia Zhao,Meimei Zhang,Shenyuan Pan,Yucheng Dai Applied Microbiology and Biotechnology, July 2010, Volume 87, Issue 4, pp 1237-1254
  19. ↑ Kahlos, K., Hiltunen, R.: Identification of some lanostanetype triterpenes from Inonotus obliquus, Acta Pharma Fennica, 92, 220
  20. ↑ a b Koivuntuohen betuliini alentaa veren kolesterolia..., Yle.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
  21. ↑ Jaakko Halmetoja Biohakkerin käsikirja:Kirjoittajien esittely. Viitattu 2.11.2016.
  22. ↑ a b Lääkärilehden uutisia - Suomen Lääkärilehti - Finlands Läkartidning www.laakarilehti.fi. Viitattu 29.11.2015.
  23. ↑ Sung Hak Lee, Hee Sun Hwang, Jong Won Yun: Antitumor activity of water extract of a mushroom, Inonotus obliquus, against HT-29 human colon cancer cells. Phytotherapy research: PTR, 2009-12, nro 12, s. 1784–1789. PubMed:19367670. doi:10.1002/ptr.2836. ISSN 1099-1573. Artikkelin verkkoversio.
  24. ↑ Chaga mushroom extract inhibits oxidative DNA damage in lymphocytes of patients with inflammatory bowel disease.
  25. ↑ Luke todisti: Pakurikääpä ehkäisee tulehduksia Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 4.3.2020.
  26. ↑ a b Antitumor Activity of Water Extract of a Mushroom, Inonotus obliquus, against HT-29 Human Colon Cancer Cells (Arkistoitu – Internet Archive)
  27. ↑ Drugsfort.com
  28. ↑ Herbika.com/Befungin (Arkistoitu – Internet Archive)
  29. ↑ Chemical and medicobiological properties of chaga
  30. ↑ Anti-Inflammatory Effects of Inonotus obliquus in Colitis Induced by Dextran Sodium Sulfate
  31. ↑ Pakurikääpää yritetään viljellä – saattaa olla pohjoisen tuleva vientituote Lapin Kansa. 19.7.2014. Arkistoitu 12.10.2014. Viitattu 7.10.2014.
  32. ↑ Pakurista odotetaan lisätulonlähdettä metsänomistajille Karjalainen. 29.5.2014. Arkistoitu 11.10.2014. Viitattu 7.10.2014.
  33. ↑ Kääpiä saa kerätä naapurinkin puista 6.6.2012. YLE Lappi. Viitattu 6.3.2013.
  34. ↑ Metla[vanhentunut linkki]
  35. ↑ Metsähallituksen luonnontuotelupa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inonotus obliquus
Polyporus obliquus

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pakurikääpä&oldid=21917915”