Pakanoiden vainot Rooman valtakunnassa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pakanoiden vainot Rooman valtakunnassa olivat kristinuskon seuraajien suvaitsemattoman syrjinnän ja väkivaltaisen sorron seurausta. Vainot kohdistuivat antiikin maailman uskontoja vastaan, ja johtivat vähitellen klassisen, polyteistisen uskontokäsityksen vaihtumiseen kristinuskoon kaikkialla imperiumin alueilla ja lopulta Länsi-Rooman valtakunnan tuhoon neljännellä vuosisadalla.

Kristinusko oli kauan vähemmistöuskonto, jolloin se esiintyi suvaitsevana muihin uskontoihin nähden. [1] Jopa kristinuskoon kääntynyt Tertullianus julisti vuonna 197: ”Joku kunnioittaa yhtä jumalaa, toinen toista, kuten Jupiteria; joku ojentaa kätensä taivasta kohti, joku toinen kohti alttaria; joku laskee pilviä rukoillessaan, toinen katon palkkeja; joku antaa jumalalleen oman sielunsa, toinen vuohen. Huolehtikaamme kuitenkin siitä, että myöskään nämä erilaiset käytännöt, eivät saa meitä toimimaan niitä vastaan ja näin ollen lisäämään uskonnottomuutta ja vähentämään uskonnon- ja valinnanvapautta, sillä ketään ei voi pakottaa uskomaan sellaista, mitä hän ei halua. Edes tavallinen ihminen ei halua sellaista kunnioitusta, jota väkisin vaaditaan.” [2] .

"Pakanuuden" määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Termillä "pakana" viitataan erityisesti antiikin Kreikan ja antiikin Rooman polyteistisiin uskontoihin, jotka nähdään kristinuskon vastakohtana.[3] Termiä käytetään tieteessä yleensä vain sen historiallisessa merkityksessä.

”Pakana” johdetaan latinankielisestä sanasta pagānu (m), joka viittaa ”maalaiseen” ja tulee termistä pāgus (kylä). Henri Maurierin[4] mukaan pāgus ja pagānus viittasivat alueisiin ja niiden asukkaisiin ja paikallisiin kultteihin vastakohtanaan Rooman valtakunnan hallintokeskukset ja valtiollisen kultin viralliset palvontarituaalit. Kun kristinusko Rooman valtakunnassa vahvistettiin, antiikin uskonnon seuraajat alkoivat harjoittaa omaa uskontoaan maaseudulla, kaukana kaupungin elämästä. Niin sanotut pakanat olivat siis alun perin ihmisiä, jotka maalla asuessaan pyrkivät ylläpitämään maaseudun elämäntapaa ja pysyivät erossa kristityn valtion kulttuurisesta ja poliittisesta kehityksestä.

Edward Gibbon [5] jäljittää käsitteen kreikkalaiseen Πάγη ("paghè") -nimitykseen, joka Doran murteessa tarkoittaa suihkulähdettä, mistä syystä myös italialaisia talonpoikia, jotka peseytyivät samassa suihkulähteessä, kutsuttiin ”pakanoiksi”. ”Pakanoista” ja ”talonpojista” tuli synonyymejä [6] ja, myöhemmin kielien kehityessä sana viittasi ”kyläläisiin.” Gibbon myös huomauttaa, että termillä oli halventava ominaisuus ja sitä käytettiin myös armeijan terminologiassa: eli sitä joka ei ollut osa valtiollisia joukkoja, oli ”pakana.” [7] Myöhemmin, kun kristityt kutsuivat itseään Kristuksen sotilaiksi, ”pakana” nimitystä alettiin käyttää kaikkiin niihin, jotka eivät olleet kristittyjä. Halventavassa merkityksessä pakana termi ilmestyi myös Valerianuksen hallituskaudella juridisiin teksteihin (Theodosiuksen Asetus XVI, II laki 18) sekä teologisiin kirjoituksiin. Kun kristinusko levisi kaikkiin imperiumin kaupunkeihin, vanha virallinen uskonto joutui vetäytymään kaupunkien ulkopuolisiin keskuksiin. Pakana termi palasi alkuperäiseen merkitykseensä ja sen käyttö laajeni entisestään, kun Rooman uskonnollinen polyteismi joutui väistymään kristinuskon tieltä.

Kristillisessä sanakirjassa nämä termit alkoivat esiintyä noin vuonna 380, jolloin kristinuskosta tuli virallinen uskonto ja siten myös imperiumin ainut kultti [4]. Termiä käytettiin myöhemmin kuvaamaan kaikkia ei-kristillisiä uskontoja, mukaan lukien juutalaisuus ja islam, se siis omaksui ei-kristillisen merkityksen aivan, kuten sana barbaari, joka viittasi ei-roomalaisiin. Sen sijaan kirkon liturgisen latinan tarkoitus oli käyttää kreikan kielen ethnicoi sanaa (”kansat”), jonka heprean kielinen vastine oli goj (pl. Gojim ), osoittamaan, että heprealaiset eli ”Jumalan valittu kansa”, erosivat siitä ”kansasta”, josta kristillisen merkityskokonaisuuden ja Uuden Testamentin konteksteissa sai alkunsa Kristuksen kirkko.

Pakanuus ja kristinusko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinusko levisi koko Rooman valtakuntaan varsinkin kolmannen vuosisadan kriisin aikana. Virallinen uskonto itsessään ilmaisi henoteistisiä taipumuksia, jotka toimivat yhteiskunnassa vallinneen vahvan keskusvallan tarpeen mukaan. Näissä konteksteissä keisari Aurelianus hyväksyi Sol Invictus -kultin, joka muistutti monia Mitraismin piirteitä.

Alun perin kristinusko seurasi pääasiassa kyseisen ajan juutalaisia käytäntöjä, mutta alkoi pian myös kilpailla Rooman, Kreikan ja Egyptin uskontojen kanssa, jotka olivat silloin hallitsevassa asemassa Välimeren alueella. Kuitenkin kristinusko kohtasi pian myös lukuisia liikkeen sisäisiä ongelmia niin sanotuista useista eri ”harhaopeista”, kuten Paulus samosatalainen, montanolaisuus, novatiolaisuus, markionismi , valentinolaisuus, manikealaisuus ja ennen kaikkea arianilaiset, jotka kapinoivat voimakkaasti Rooman kirkkoa vastaan, Konstantinus II valtakauden aikana. He saivat myös hetkellisen yliotteen kiitos Rooman piispojen kumppanuuden Riminin kirkolliskokouksessa vuonna 359360. ”Harhaoppien” poistamisessa turvauduttiin rikoslain pykäliin, jotka otettiin käyttöön Diocletianuksen antikristillisistä määräyksistä, samojen piispojen suostumuksella, jotka muutamia vuosia aiemmin olivat itse olleet niiden kohteena.[8].

Tilanne vaati arvovaltaisia toimenpiteitä. Galerius oli ensimmäinen keisari, joka antoi määräyksen suvaitsevaisuudesta kaikkia uskontoja myös kristinuskoa kohtaan. Konstantinus I, joka usein mainitaan ensimmäiseksi uuteen kristinuskoon kääntyneeksi keisariksi, jatkoi suvaitsevaisuuttaan eri uskontoja kohtaan. Vuonna 313 annettu Milanon edikti vahvisti uskonnovapauden kaikille uskonnoille ja lopetti kristittyjä vastaan kohdistetut vainot Rooman valtakunnassa. Tästä hetkestä lähtien kristinuskon asema vakiintui yhä enemmän, kunnes siitä tuli valtion virallinen uskonto. Se sama palvonnan vapaus, jonka ensin Galerius ja sitten myöhemmin Konstantinus olivat antaneet, suosi tosiasiassa kristinuskoa ja sorti muita uskonnollisia käytäntöjä. Keisari, uuden uskonnon vankka kannattaja, oli vakuuttunut siitä, että ”harhaoppiset” vastustivat hänen käskyjään ja kyseenalaistivat hänen arvovaltaansa ja sen vuoksi, oli välttämätöntä turvautua johonkin pelotteeseen pelastaakseen heidät ikuiselta kadotukselta (ja valtio toisinajattelijoilta). Alun perin ei-kristilliseltä papistolta riistettiin papinvirat, koskemattomuus ja meriitit, joita kristityille suotiin runsaasti. Lopulta kiellettiin kaikki ”harhaoppisten” yhteisölliset tapaamiset ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin valtion ja kristillisen kirkon hyväksi [9].

Joka tapauksessa, kun Konstantinus kehotti alaisiaan seuraamaan herransa Kristuksen uskontoa, antoi hän myös niille, jotka eivät halunneet omaksua hänen uskoaan, edelleen vapauden tunnustaa omaa uskoaan ja harjoittaa sitä temppeleissään. Vaikka hän säilyttikin uskonnon vapauden, pyrki hän kuitenkin hävittämään pakanuuden eräänlaisella psykologisella väkivallalla, joka toteutettiin ennen kaikkea kristillisen kirkon hyväksi, vaikka naamioitiinkin oikeudenmukaisuudeksi ja yleisen edun puolustukseksi.[10]. Kun kirkon totuus saatiin juurrutettua kansaan erilaisten lakien ja tekojen innoittamina, kaikki kriittiset mielipiteet vaiennettiin ja jopa papiston auktoriteetin kyseenalaistaminen määriteltiin uhkaksi keisarin valtaa vastaan. Keisarilla oli siis oikeus ja velvollisuus puuttua ankarasti siihen, mitkä asiat määriteltiin harhaoppisiksi. Itse asiassa Milanon ediktissä vahvistettu uskonnonvapaus poistettiin hiljaisuudessa [11]. Toisaalta ei pidä aliarvioida sitä, että Konstantinuksen kristinuskon kokonaisvaltaisesta levittämisestä kaikkialle, oli tullut erittäin hyödyllistä myös Imperiumin taloudelliselle hyvinvoinnille. Rakkauden käskyn vuoksi kristityt olivat itse asiassa luoneet tiheän orpokotien ja ruokaloiden verkoston köyhille sekä vanhusten auttamisjärjestelmän. Lyhyesti sanottuna syntyi todellinen ”hyväntekeväisyystalous”, joka oli välttämätön köyhimpien ihmisten toimeentulolle, josta valtiojärjestelmä ei kyennyt enää huolehtimaan [12].

Uusi Jumala vaati kansaltaan maailmanlaajuista sitoutumista ja kirkon esittämän totuuden puolustamista ja se, joka ei ollut samaa mieltä tämän säännön kanssa, oli vastuussa siitä keisarillisen oikeuden edessä. Myöhemmin alkoivat vainot niitä kohtaan, jotka eivät suostuneet uskomaan kirkonoppeja. Ei-kristittyjen vainot alkoivat vähitellen, mutta lopulta viitoittivat aivan uudenlaisen ajan alkua, joka ei päättyisi kovinkaan pian.[13].

Vuosina 320 tai 321 kirkollisessa ediktissä kiellettiin uhrilahjat ja yksityiset ennustamismenetelmät [14]. Keisarit olivat jo pitkään suhtautuneet kultteihin epäilevästi, sillä niiden kautta oli mahdollista tukea keisarillisen vallan vastustajia ja heidän mahdollisia pyrkimyksiään valtaistuimelle. Yksityisesti suoritettua ennustamista vastustavia lakeja oli otettu käyttöön jo keisari Tiberiuksen aikana, niihin turvauduttiin edelleenkin julkisten ennustusrituaalien osalta. [Huomiot 1] Joissakin tapauksissa pakanalliset käytännöt olivat edelleenkin lain puitteissa salittuja [15] ,kuten flamen:en,duumviri:en ja papiston suorittamat rituaalit[16].

Pakanuuden asteittainen kieltäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Germanicuksen rintakuva, jonka kristityt tuhosivat kaivertamalla sen otsaan ristin.

Valentinianus I:n ( 375 ) kuoleman jälkeen Länsi-Rooman valtaistuimelle nousi hänen poikansa Gratianus ja Valentinianus II. Heidän setänsä, Itä-Rooman keisari Valensin ( 378 ), kuoleman jälkeen valittiin hallitsijaksiTheodosius I ( 379395 ).

Kolme Augustusta Gratian, Valentinian II ja Theodosius I julistivat 27. helmikuuta vuonna 380 Thessalonikan ediktin, jolla kristinuskosta tehtiin valtion virallinen uskonto [17], joka määriteltiin ”katoliseksi”. Vuonna 381 osallistuminen kaikkiin pakanallisiin rituaaleihin kiellettiin [18] ja todettiin, että ne, jotka olivat kääntyneet kristinuskosta jälleen pakanalliseen uskontoon, menettivät oikeutensä lailliseen testamenttiin [Huomiot 2]. Kuitenkin vuonna 382 määrättiin, että kaikki sellaiset pakanalliset esineet, joilla oli jonkinlaista taiteellista arvoa tuli säilyttää [19], kuitenkin suuri määrä temppeleitä kaikilla roomalaisalueilla tuhottiin uskonnollisen innostuksen ja fanatismin voimin [20].

Vuosina 379 tai 382 Gratianus luopui perinteisestä pontifex maximus [21] papiston johtajan arvonimestä ja kumosi pappiskollegioiden koskemattomuuden mukaan lukien vestaalien vapaudet sekä takavarikoi heidän omaisuutensa. Nämä uskontoon liittyvät oikeudet olivat olleet erittäin tärkeä osa sen toimintaa aina Numa Pompiliuksen ajoista lähtien. Antiikin Rooman uskonto itse asiassa perustui jäykkään ja määriteltyyn rakenteeseen, kuten pappiskorkeakoulut, joissa oli tarkoin määritellyt etuoikeudet ja tarkka hierarkkinen rakenne: yläpuolella oli 15 Pontifex maximusta, sitten 15 auguurit, 15 decemvirit kymmenmiehet, Sibyllan Kirjojen vartijat 6 vestaalit, 7 epulones, 3 suurinta flamenia ja 12 vähäisempää flamenia ja näiden lisäksi siihen kuului myös erilaisia veljeskuntia. Uuden vallan myötä antiikin uskonnon sekä poliittiset että siviilioikeudet heikkenivät, mutta lait suojelivat edelleenkin heidän pyhää arvokkuuttaan. Ennen kaikkea Pontifex:t eivät koskaan lakanneet käyttämästä oikeuttaan uskontonsa pyhiin tehtäviin, eivätkä myöskään luopuneet siivilioikeuksistaan. Myös jotku kristityt keisarit hyväksyivät ainakin nimellisesti Pontifex maximus roolin ja arvonimen. Näin ollen Gratianuksen kieltäytyminen kyseisestä arvonimestä oli erittäin kova isku antiikin uskontojärjestelmälle ja ristiriidassa vuosisatoja vanhojen perinteiden kanssa. Voiton jumalattaren Victorian alttarin poistaminen senaatista oli hirveä teko antiikin Rooman kulttuuria vastaan. ( Konstantinus II oli poistanut alttarin jo aiemmin, jonka keisari Julianus (apostata) todennäköisesti oli palauttanut jälleen paikalleen) Voiton alttarin edessä senaattorit olivat kautta aikojen vannoneet valansa ja uskollisuuttaan Rooman oikeusjärjestelmälle ja keisarille, sen poistamista pidettiin todellisena pyhäinhäväistyksenä. Toisaalta Gratianus säästi kristittyjen mielenosoituksista huolimatta, lukuisten jumalien patsaita ja temppeleitä.[22]. Gratianuksen kuoleman jälkeen vuonna 383 pakanalliset senaattorit, jotka olivat edelleen sentaatin enemmistössä, pyysivät Quintus Aurelius Symmachuksen johdolla, uutta kristittyä keisaria Valentinianus II: ta palauttamaan Victorian patsaan paikalleen. Mutta ilman menestystä, sillä vastustajien taustalla oli Milanon piispa Ambrosius, joka ilmeisesti oli toiminut myös Gratianuksen toimien taustalla, Theodosiuksen avustuksella. Tämän seurauksena senaattiin saatiin vähitellen kristitty enemmistö [23] [24].

Vuonna 383 lepopäivä, dies solis nimettiin uudelleen dies dominicukseksi, jonka vietosta tuli pakollista ja uhrilahjat ja ennustaminen kiellettiin [25] vuonna 385. Alun perin kyseistä päivää vietettiin Sol Invictuksen kunniaksi [26]

Thessalonikin kapinan seurauksena Theodosius aloitti erittäin väkivaltaisen hyökkäyksen kapinoivia kansalaisia vastaan, minkä jälkeen piispa Ambrosius suoritti hänelle parannussakramentin, jossa hän sai anteeksi aiheuttamansa verilöylyn. Tämän jälkeen keisarin uskontopolitiikka pakanoita kohtaan muuttui jäykemmäksi. Vuosien 391 ja 392 aikana julkaistiin sarja uusia asetuksia, jotka tunnetaan Teodosiuksen asetuksina, joilla vuonna 380 annettu Thessalonikan määräys pantiin täysimääräisesti täytäntöön. Pääsy pakanallisiin temppeleihin kiellettiin samoin myös palvontamenot ja patsaiden palvonta kielto vahvistettiin uudelleen [27] , myös laillisia seuraamuksia kovennettiin niille kristityille, jotka olivat palanneet vanhan pakanauskontonsa pariin. [28] Konstantinopolissa vuonna 392 annetussa asetuksessa uhrilahjat ja uhraaminen ja eläinten ”suolista ennustaminen” rinnastettiin Lex lulia maiestatis, keisarin auktoriteettia vastaan tehdyksi rikokseksi [29].

Temppelien tuhoaminen ja pakanoiden vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joillakin imperiumin itäisillä alueilla pakanalliset temppelit joutuivat kristittyjen fanaatikkojen väkivaltaisen tuhon kohteeksi. Joissakin tapuksissa keisarilliset viranomaiset olivat itse mukana, kuten Itäisen valtakunnan pretoriaaniprefekti Maternus Cynegius, joka osallistui piispa Marcellon ( 386 ) tilauksesta Apamean Juppiterin temppelin tuhoamiseen.[30] Kreikkalainen reettori Libanios valitti temppelin tuhoamisesta juhlapuheessaan keisarille Theodosius Pro Templis. Monissa vastaavanlaisissa tapauksissa valtion viranomaiset tuomitsivat paikalliset piispat suvaitsevaisuuden periaatteen nimissä korvaamaan vahingot.

Aleksandrian Serapeum, Serapeiolle omistettu temppeli. Ennen imperiumin täydellistä kristillistämistä se sisälsi palvontapaikan lisäksi myös rikkaan kirjaston, lukusaleja ja pieniä pyhäkköjä. Theophilus (noin vuonna 391 ) [31] määräsi temppelin tuhottavaksi, jolloin se hävitettiin täysin maantasalle.

Lainsäädännön tiukentaminen Theodosiuksen asetuksilla herätti pakanoissa ilmeistä vastustusta. Egyptin Aleksandriassa piispa Theophilus sai keisarillisen luvan muuttaa Dionysoksen temppelin kirkoksi, mikä herätti pakanoiden keskuudessa kapinahenkeä. He sulkivat itsensä Serapeumin temppeliin ja vastustivat väkivaltaisesti sitä kristittyjä vastaan. Kun kapina päättyi, temppeli oli täysin tuhoutunut noin vuonna 391. [31] Theodosius toimi sekä tuhokäskyn antajana että riidan tuomarina ja pakanat joutuivat pakenemaan ja piiloutumaan pelätessään kristittyjen kostoa. [32]. Muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 399, pyhät jumalpatsaat määrättiin poistamaan temppeleistä samoin kuin annettiin käsky lopettaa uhrirituaalit maaseudulla. Määräykset aiheuttivat levottomuutta Karthagon ympäristössä, erityisesti Augustinuksen kertomusten ( Kirjeet, L) mukaan Herkules-patsaan purku aiheutti väkivaltaisen reaktion pakanoiden keskuudessa, jotka tappoivat 60 kristittyä [33].

Systemaattisemmalla tavalla suoritetut purkamiset tapahtuivat Mithra kultin pyhäköiden kanssa, jotka eivät yleensä olleet julkisia rakennuksia, kuten suuret pakanalliset temppelit. Roomassa rakennettiin useita domus ecclesiae (kirkon talo) aiemmin tuhottujen mitrei (Mitran palvontapaikka) päälle: tunnetuin tällaisesta rakennuksesta on San Clemente al Laterano basilika [Huomiot 3].

Theodosiuksen viimeisin käsky tunnetaan äärimmäisestä suvaitsemattomuudestaan: ”Meidän tahto ja ilo on ilmoittaa, ettei kukaan alaisistamme, olkoon hän oikeudenviranomainen, tuomari tai yksityinen kansalainen, jalo tai tavallinen, joka asuu tai elää, missä tahansa kaupungissa tai paikassa, palvo epäjumalia eikä tee uhrilahjoja viattomista uhreista[34]. Tällä tavalla kaikki rituaalit, joita harjoitettiin (vaikkakin vähemmässä määrin) maaseudulla, kiellettiin. Vaikka nämä paikat olivat vähemmän tunnettuja, niissä uhraaminen ja ennustaminen rinnastettiin valtionpetokseen, rikokseen, josta langetettiin kuolemanrangaistus. Kotirituaaleista, joita järjestettiin lari ja penati (lari, kuolleiden esi-isien suojelijat, penati, talon ja perheen suojelijat) kunniaksi, rangaistiin talon takavarikoinnilla tai, jos niitä juhlittiin muualla rankaistukseksi annettiin erittäin kovat sakot. Jopa niitä, jotka eivät osallistuneet näihin rituaaleihin, mutta eivät myöskään tuominneet niitä, rangaisttiin ankarilla sakoilla [35].

Pakanoiden vastarintaa tuki Eugenius, jonka Gallian sotajoukot olivat valinneet Länsi-Rooman keisarin Valentinianus II : n kuoleman jälkeen vuonna 392, jota Theodosius ei ollut tunnustanut. Eugenius nimitettiin keisariksi Magister militum Arbogaste käskyn ja Rooman pakana senaattorien sekä Virius Nicomachus Flavianuksen johdolla. Ilmeisesti poliittisten syiden vuoksi antoi hän avata temppelit uudelleen ja määräsi Victoria jumalattaren patsaan siirettäväksi jälleen Kuuriaan.Tämä viimeinen yritys pakana kulttuurin palauttamiseen päättyi Eugeniuksen tappioon ja kuolemaan Frigidon taistelussa Theodosiuksen armeijaa vastaan vuonna 394.

Vaikka pakanuus oli edelleen laajalle levinnyttä, oli se lähes kukistettu, kristittyjen keisarien toimesta Theodosiuksen johdolla. Heidän ei tarvinnut enää pelätä ei-kristittyjen keisarien Deciusin ja Diocletianuksen vainoja, vaan he saattoivat jatkaa taisteluaan viimeisiä pakanoita vastaan. Pakanat eivät innostuneet marttyyrikuolemista niin kuin kristityt ja keisarien sota pakania vastaan perustui vihollisen täydelliseen antautumiseen pikemminkin kuin anteeksiantoon. Pakanoiden kärsimyksistä ei piitattu, vaan sen sijaan pyrittiin täyttämään Teodosiuksen asetuksen määräykset. Polyteistien suhtautuminen keisarillisiin tuomioihin ja pyhien rituaalien rajoittamiseen rajoittui usein ainoastaan näennäisiin sivuääniin silloin, kun he jäivät kiinni antiikin rituaalien harjoittamisesta, joita oli edelleenkin helposti saatavilla. Valheellinen kääntyminen kristinuskoon koettiin erityisen vastenmielisenä. Pakanallisen, roomalaisen yhteiskunnan tavat olivat olleet suvaitsevaisia ja kärsimystä pyrittiin yleisesti välttämään. Sen sijaan haluttiin hyödyntää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia, kuten Eugeniuksen tapauksessa, jonka nimittämiseen pakanat eivät todellisuudessa olleet antaneet minkäänlaista panosta, sillä armeija ja senaatti olivat hyväksyneet hänet. Pakanat saivat vain vähän aikaa juhlia Eugeniuksen avulla palautettuja uskonnollisia käytäntöjä ja joutuivatkin pian pettymään ja alistumaan uudelleen Theodosiuksen paheksuvan määräysvallan alle. Theodosius toteutti erityislaatuista vapautta ja oikeudenmukaisuutta, hän ei koskaan kieltänyt pakanauskontoa yksityisenä uskontona, vaan esti ainoastaan kaikki sen ulkoiset palvontamuodot. Kuitenkin juuri riittien ja seremonioiden keskeyttäminen johti muutamassa vuodessa hänen toivomaansa lopputulokseen. Ilman seremonioita, pappeja, temppeleitä ja pyhiä kirjoja, mikä tahansa uskonto jää unohduksiin ja lopulta sulautuu sitä hallitseviin ja ympäröiviin ajatuksiin. Niinpä kolmekymmentä vuotta Theodosiuksen kuoleman jälkeen pakanuus oli käytännössä hävinnyt [36].

Theodosius I: n kuoleman jälkeen vuonna 395 hänen poikansa ja seuraajansa Arcadius idässä ja Honorius lännessä uusivat kaikkien pakanallisten kulttien kiellon [37]. Lännessä Honoriuksen asetuksella kuitenkin vuonna 399 määrättiin temppelien ja julkisten töiden koristeiden suojaamisesta [38]. Karthagon kokouksessa 15. kesäkuuta vuonna 401 kongregaatio pyysi itse keisaria toteuttamaan joukon lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joiden tarkoituksena oli kieltää "epäjumalien" julkinen palvonta ja temppelien käyttö uhrien suorittamiseen. Julkiset näytelmät ja pelit kiellettiin sunnuntaisin ja muina vapaapäivinä kristittyjen käännynnäisten suojelemiseksi [39]. Vuonna 408 vahvistettiin molemmissa imperiumin osissa, lännessä ja idässä, että temppelit olivat julkisia rakennuksia, jotka säilytettiin, kunhan niistä poistettiin pakanallisen palvonnan elementit [40]. Toisaalta säännöt kielsivät pakana kulteilta kaikki taloudelliset ansaitsemiskeinot, mutta temppelien varallisuus kuitenkin takavarikoitiin verojen muodossa. Toisaalta näin myös nuo temppelit säästyivät tuholta, sillä ne olivat nyt osa valtion varoja. Yhtäältä vuoden 424 määräyksessä todettiin, että vielä olemassa olevat pakanalliset temppelit, kappelit ja palvontapaikat oli tuhottava ja paikat puhdistettava. Toisaalta samassa tekstissä oli myös lauseke, jonka mukaan temppelit oli muutettava pyhäköiksi ja ehjät koristepinnat, kirjoitukset ja taideteokset oli säilytettävä [41].

Muinaisen uskonnon vastaista tiukempaa lainsäädäntöä käytettiin oikeuttamaan temppelien tuhoaminen ja pakanoita vastaan tehdyt hyökkäykset koko valtakunnan alueella. Sulpicius Severus ( Pyhä Martinus, 13), kertoo kuinka Martituns Toursilainen ja hänen munkkitoverinsa tuhosivat Pohjois-Gallian temppelit ja pakanalliset palvontapaikat. Paulinus Nolanus ( Kirjeet, 18, 4) kertomuksen mukaan Rouenin piispa Victricius teki saman Englanni kanaalin rannikolla. Theodoret ( Ecclesiastical History, V, 29) kertoo, että Konstantinopolin arkkipiispa Johannes Khrysostomosvalitsi uskossaan hurskaat ja rikkaat naisetjaaskeetit täynnä kiivasta uskonnollista innokkuutta ja lähetti heidät tuhoamaan temppeleitäfoinikialaisten alueella. Vainot, jotka eivät erottaneet palvontapaikkojan niistä, jotka harjoittivat kyseistä kulttia, aiheuttivat myös väkivaltaisia vastareaktioita kristittyjen uskonnollista suvaitsemattomuutta kohtaan, mikä Gibbonin mukaan johtui monoteismista syntyneestä innoituksesta. Kahden vuosisadan ajan Tertullianuksen suvaitsevaisuusohjelma ( Apologetic, 24.) korvattiin Julius Firmicus Maternuksen ehdottamalla väkivalta-ohjelmalla. '”'Pyhät keisarit, nämä ovat asioita, jotka on leikattava juuriaan myöten ja todellakin tiukkojen lakienne on tuhottava ne kokonaan, jotta ne eivät tahraisi edes yhtä päivää kauemmin roomalaisten itsepäisyydestä johtuvaa kuolemansyntiä niin, että sen jumalattomuus vahvistuu ja että se vahvistaa pahaa maanpäällä, joka johtaa kadotukseen ihmisen, joka kuuluu Jumalalle. [42]. ”Kristus on tarkoittanut sinun kätesi epäjumalanpalveluksen tuhoamiseen ja rienaavien temppelien hävitykseen [...] Iloitessasi rienaavien pakanoiden joukkomurhasta, iloita saatte vielä voimakkaammin, ilosta uskossa.[43].”Takavarikoikaa, takavarikoikaa pelkäämättä, te kaikkein pyhimmät keisarit, temppelien koristeet. Olkoon niin, että rahapajojen ja valimojen liekki löytää ne. Käyttäkää kaikkia aarteita eduksenne ja pitäkää niitä arvokkaana omaisuutenanne. Temppelien tuhoamisen jälkeen tulette saamaan vielä suuremman voiman Jumalan voiman ansiosta.[44].

Viidennen vuosisadan aikana asenne pakanallisiin temppeleihin muuttui vähitellen. Alun perin osin tuhottuja temppeleitä käytettiin myöhemmin muihin tarkoituksiin, temppelien uusiokäytön motiivit johtuivat suurelta osin taloudellisilla syistä. Länsi-imperiumin alueella, varsinkin Roomassa pakana temppelien uudelleenkäyttö kristillisinä kirkkoina oli hyvin rajallista ja tapahtui pikemminkin myöhempinä aikoina, syistä, jotka liittyivät uudelleen heränneeseen kiinnostukseen menneisyyttä kohtaan[45]. Idässä keisarit Theodosius II ja Valentinianus III vuonna 435 määräsivät ehjinä säilyneet temppelit tuhottaviksi, mutta pakanalliset palvontapaikat tuli ottaa uusiokäyttöön lisäämällä niihin kristillisiä symboleja [46].

Pakanuus oli lähes hävinnyt, vaikka joitakin muinaisen ”taikauskon” jälkiä säilyikin ja niitä siedettiin. Esimerkiksi Roomassa kristityt jatkoivat koko vuosisadan ajan muinaisten Lupercalia- festivaalien juhlintaa eräänlaisena suosittuna perinteenä huolimatta siitä, että piispat yrittivät toistuvasti lakkauttaa sen rienaavana tapana ja kristinuskon hengen vastaisena. Gibbonin mukaan ”Epäjumalat pelkistyivät pölyksi, ja mytologia, joka oli aiemmin ollut kansakuntien uskontunnustus, muuttui niin, että sitä voitiin käyttää ilman skandaalia tai ainakin ilman epäröintiä kristittyjen runoilijoiden teoksissa”[47].

Viime kädessä kristinuskon kamppailun tarkoituksena oli ilmeisesti poistaa "vääryydet", ei niitä, jotka tekivät vääryyksiä. Kaupungeissa käytiin eräänlaista sissisotaa tai ainakin kristittyjen sotureiden tarkoitus oli kristinuskoon käännyttäminen, jonka vuoksi pakanoita myös vainottiin. Vaikka lainsäädäntö hyväksyikin vainot, virallisesti ei kuitenkaan näytä siltä, että etukäteen olisi suunniteltu aseellista taistelua pakanoita vastaan heidän eliminoimisekseen.[48].

Vuonna 415 Aleksandriassa Egyptissä, Aleksandrian Kyrillisen piispakunnan alaisuudessa, jonka osallistumisesta muinaiset lähteet ovat eri tavoin kertoneet, joukko fanaatikko kristittyjä tappoi Hypatian, neoplatonisti filosofin ja pakana matemaatikon, Theon Aleksandrialaisen tyttären. Syynä murhaan ilmeisesti oli poliittiset syyt, Cyrilin kirkollisen viranomaisen ja siviiliviranomaisen välinen valtataistelu, jonka epäiltiin olevan jollain tavoin yhteydessä Hypatian karismaattiselle vaikutukselle [Huomiot 4].

Justinianus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Justinianuksen kaksi lakia [49] määräsivät Julianuksen uudelleen herättämän (hellenismi) kreikkalaisroomalaisen kulttuurin täydellisen hävittämisen myös siviilielämän puolella. John Malala, Theophanesin Confessor, John Ephesus, väitti käännyttäneensä 70 000 pakanaa [50], mikä todistaa, että noita lakeja sovellettiin myös käytäntöön. Lisäksi vuonna 529 Ateenan platonisen akatemian opetustehtävät asetettiin kristityn valtionhallinnon alaisuuteen.

Pakanallisten perinteiden korvaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka pakanauskontoja ei enää harjoitettu neljännen vuosisadan jälkeen, kristinusko kuitenkin sovelsi monia ei-kristittyjä perinteitä omiin tapoihinsa ja kertomuksiinsa[51]. Kuten Jeesuksen syntymän päivämäärä, jota perinteisesti vietetään samana päivänä, jota roomalaiset juhlivat ”Dies Natalis Solis Invicti” -päivänä, Sol Invictuksen muinaisen jumaluuden syntymäpäivänä. Noinhin samoihin päiviin sijoitettiin myös jumalien, kuten Horus, Krishna, Kybele, Attis ja Dionysos, syntymät [52]. Kun kristinusko vietiin maihin, joissa harjoitettiin polyteistisiä kultteja, erilaisista ”jumalien suojelijoista” tuli "suojeluspyhimyksiä" Pyhä Hieronymus totesi: ”Epäjumalien palvonta on inhottavaa, mutta marttyyreille pyhitettynä se on hyväksyttävää” [53] [54].

Huomiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. La consultazione degli àuguri dopo la caduta di un fulmine su un anfiteatro nel 320 è citata in Codex Theodosianus, xvi.10.1.
  2. Codex Theodosianus, xvi.7.1; ribadito nel 383, Codex Theodosianus, xvi.7.2.
  3. Girolamo (Lettere, CVII) racconta che il prefetto di Roma Gracco aveva fatto distruggere già nel 377 le statue di un santuario mitraico, che tuttavia erano probabilmente in una sua proprietà privata, come in molti casi erano questo tipo di santuari (Girolamo, Le lettere, con traduzione e note di S. Coda, Roma 1962, nota 10 a p.262).
  4. Le fonti antiche, che narrano l'avvenimento, dandone diverse interpretazioni, sono: Socrate Scolastico, (avvocato cristiano di Costantinopoli), Storia ecclesiastica, scritta sotto il regno di Teodosio II; Filostorgio (ariano, nato nel 368), Storia ecclesiastica, riportata in Fozio (IX secolo), Biblioteca, 40; Giovanni Malalas (491-578, monofisita di Antiochia), Cronografia; Damascio (ultimo capo dell'Accademia di Atene, chiusa da Giustiniano I nel 529), Vita di Isidoro, riportata in Suda (X secolo) sotto la voce ”Hypatia”; Giovanni di Nikiu (vescovo copto d'Egitto alla fine del VII secolo), Chronika. L'episodio e le fonti antiche sono analizzate nel saggio di Luciano Canfora, Un mestiere pericoloso. La vita quotidiana dei filosofi greci, Sellerio, 2000, pp. 196-203 Ipazia. Si veda anche G. Filoramo, cit., pp. 383 sgg.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Papaconstantinou, A.; Mclynn, N.; Schwartz, Daniel L. (a cura di). Conversion in Late Antiquity: Christianity, Islam, and Beyond, pp.42-44. Ashgate Pub Co., Oxford 2015, ISBN 978-1-4094-5738-1.
  2. Apologetico, 24, così come riportato in Giovanni Filoramo, La croce e il potere, Mondadori, Milano 2011, pag. 361.
  3. [1]
  4. a b Henri Maurier. Paganesimo, in Dictionnaire des Religions (a cura di Jacques Vidal). Parigi, Presses universitaires de France, 1984. In italiano: Dizionario delle religioni. Milano, Mondadori, 2007, pp. 1365 e sgg.
  5. Decadenza e caduta dell'Impero romano, cap. XXI, nota 172
  6. Plinio il Vecchio, Naturalis historia, XXVIII, 5
  7. Tacito, Storie, III, 24, 43, 77; Giovenale, Satire, XVI; Tertulliano, Del Pallio, cap. 4
  8. Edward Gibbon, Decadenza e caduta dell'Impero romano, ed. Avanzini & Torraca, Roma 1968, vol. III, cap XXI, pp. 181 sgg.
  9. E. Gibbon, cit., pag. 181.
  10. E. Gibbon, cit., pag. 237 e seg.
  11. G. Filoramo, cit., pag. 111.
  12. Massimo Bontempelli ed. Ettore Bruni, Il senso della Storia antica 2, Milano, Trevisini Editore
  13. G. Filoramo, cit., pag. 105.
  14. Codice Teodosiano, xvi.10.1; Zosimo, Historia nea, ii.29.1—4
  15. Codex Theodosianus, ix.16.1—3.
  16. Codex Theodosianus, xii.1.21, xii.5.2.
  17. Codex Theodosianus, xvi.1.2.
  18. Codex Theodosianus, xvi.10.7.
  19. Codex Theodosianus, xvi.10.8.
  20. E. Gibbon, cit., pp. 237-238.
  21. Zosimo, Historia nea, iv.36; Alan Cameron, Gratian's Repudiation of the Pontifical Robe, in The Journal of Roman Studies, 58, 1968, pp.96-102
  22. E. Gibbon, cit., cap. XXVIII, pp. 230 e seg.
  23. Fabrizio Canfora (a cura di), L'altare della Vittoria. (Testo latino a fronte), Sellerio, 1991, ISBN 88-389-0678-5.
  24. E. Gibbon, cit., pp. 233 e sgg.
  25. Codex Theodosianus, xi.7.13.
  26. Codex Theodosianus, xvi.10.9.
  27. Codex Theodosianus, xvi.10.10.
  28. Codex Theodosianus, xvi.7.4.
  29. Codex Theodosianus, xvi.10.12.1.
  30. Teodoreto di Cirro, Historia Ecclesiastica, 5, 21.
  31. a b La datazione è dibattuta fra gli studiosi.
    Cfr. Hahn, J. Gewalt und religiöser Konflikt, p.82. KLIO/Beihefte, Neue Folge. Berlino 2004, ISBN 3-05-003760-1.
  32. E. Gibbon, cit., pag. 240.
  33. G. Filoramo, cit., pag. 353.
  34. Così in E. Gibbon, cit,., pag. 243.
  35. E. Gibbon, cit., pp. 243 e seg.
  36. E. Gibbon, cit., pp. 244 sgg.
  37. Codex Theodosianus, xvi.10.13.
  38. Codex Theodosianus, xvi.10.15.
  39. G. Filoramo, cit., pag. 354.
  40. Codex Theodosianus, xvi.10.19.
  41. Ferdinand Gregorovius, Storia di Roma nel Medioevo, libro I, cap. II, 2.
  42. ”L'errore delle religioni profane”, XVI, 4 (trad. E. Sanzi).
  43. Ivi, XX, 7.
  44. Ivi, XXVIII, 6.
  45. Marco Valenti, Trasformazione dell'edilizia privata e pubblica in edifici di culto cristiani a Roma tra IV e IX secolo (Tesi di laurea in Storia dell'arte medievale presso l'Università ”La Sapienza” di Roma, anno 2002/03) pp.295-302 (pubblicato on line sul sito della parrocchia di Santa Melania, sezione ”Arte e fede”, capitolo V, scaricabile in formato pdf).
  46. Codex Theodosianus, xvi.10.25.
  47. E.Gibbon, cit., vol. V, cap. XXXVI, pag. 233.
  48. G. Filoramo, cit., p. 383 seg.
  49. Cod., I., xi. 9 e 10
  50. F. Nau, in Revue de l'orient chretien, ii., 1897, 482
  51. John Henry Newman, Lo sviluppo della dottrina cristiana, traduzione di Alfonso Prandi, Il Mulino, Milano, 1967.
  52. Massimo Bontempelli ed Ettore Bruni, Il senso della Storia antica 2, Milano, Trevisini Editore
  53. Marino Niola, ”I santi patroni”, Bologna, Il Mulino 2007
  54. Douglas T. Holden, ”Death shall have no dominion”, Bethany Press, 1971