Paimionjokilaakso
| Paimionjokilaakso | |
|---|---|
| Natura 2000 -alue: FI0200103 | |
| Suojelun perusteet | |
| Aluetyyppi | SCI |
| Luontodirektiivin luontotyypit |
Alavat niitetyt niityt 40 % Vuoristojen niitetyt niityt 25 % Fennoskandian luonnontilaiset jokireitit 22 % Lehdot 7 % Pikkujoet ja purot 1 % |
| Sijainti ja koko | |
| Kunta | Paimio |
| Pinta-ala | 156 hehtaaria |
| Suojellut lajit | |
| Lintudirektiivin liite I |
Kohde ei ole suojeltu lintudirektiivin perusteella. |
| Luontodirektiivin liitteen II lajit |
Vuollejokisimpukka |
Paimionjokilaakso on Varsinais-Suomessa Paimion kaupungissa Paimionjoen alaosan varrella sijaitseva lounaisen viljelyseudun jokilaakso, joka on 156 hehtaarin natura 2000 -alue ja muodostaa ydinosan Paimionjokilaakson valtakunnallisesti arvokkaasta maisema-alueesta.[1] Jokilaakso on noin seitsemän kilometriä pitkä ja siihen kuuluu myös Askalan vesivoimalaitos eli Askalankoski.[2]
Laaksossa on edustavia rinneniittyjä, joista tärkeimmät sijaitsevat Askalan voimalaitoksen kohdalla kummallakin puolella jokea. Paimionjokilaakso otettiin aikoinaan viljelyskäyttöön ja kasvillisuuteen onkin vaikuttanut suuresti pitkään jatkunut laidunnus. Laidunnuksen ansiosta esimerkiksi kuusi ei ole päässyt leviämään, vaan maisema on pysynyt avoimena. Laidunnus alueella loppui kuitenkin 1950-luvulla jolloin alue alkoi kasvamaan umpeen. 1990-luvun alussa alueella aloitettiin hoitotoimenpiteet. Paimionjokilaakson viljelysmaisema on suomen vanhimpia kulttuurimaisemia.[1][2]
Eliölajisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kasvillisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Länsipuoli joesta on uoman lähellä tasaista ja kivisin alue tasamaasta on entistä peltoa, jossa kasvaa pääasiassa tuoretta heinäniittyä, vallitsevina lajeina paikoin nurmirölli ja mäkikaura. Keltamataraa ja ahomataraa kasvaa runsaasti, kun taas vähemmän heinätähtimöä, kissankelloa ja särmäkuismaa. Mäkimeirami kasvaa laajaahkosti haavikon vieressä. Ukontulikukkaa ja nurmilaukkaa kasvaa harvakseltaan, viimeksi mainittua kivien lähellä. Länsipuolella kasvaa myös muun muassa hakarasara, hoikkaängelmä, kangasajuruoho, nuokkukohokki, peurankello, kevätesikko ja tummatulikukka. Rinteet nousevat varsin jyrkästi ja niissä on eteläsuuntaisia kumpareita.[1]
Itäpuoli rinteestä on edustavaa kuivaa pienruoho- ja heinäniittyä. Runsaimpana kasvaa nurmirölli ja lampaannata. Muita lajeja ovat ahdekaunokki, keltamatara, punanata ja sikoangervo. Harvalukuisempia lajeja ovat mäkimeirami ja ahdekaura, sekä keihäsvuohennokka ja ketokaunokki, jotka kasvavat ylhäällä rinteessä. Itäpuolen rinne kohoaa jyrkästi voimalaitoksen kohdalta ja voimalaitoksen pihamaalle laskee koillisesta melko luonnontilainen puro, jonka uomassa kasvaa muun muassa kevätlinnunsilmää, tesmayrttiä, keltavuokkoa, mukulaleinikkiä, isokäenrieskaa ja pikkukäenrieskaa. Alueen pohjoisreunalla on heinävaltainen kumpare, jossa kasvaa runsaina kiurunkannus, käenrieskat ja kevätesikko.[1]
Juntolan niitty kuuluu luonnonsuojelualueeseen. Paikalla ei ole kuitenkaan laidunnettu tai niitetty, joten niitty on umpeutunut pahasti. Vain jyrkässä joenmutkassa on säilynyt avoin rinneniitty. Varjoisissa kohdissa kasavillisuus on harvempaa ja pintamaa ei ole sitoutunut hyvin kiinni. Tuoreella pienruohoniityllä on korkeaa kasvillisuutta, mutta se on lajistoltaan merkittävä. Rantahirvenjuuri kasvaa harvinaisena kuten maarianverijuuret. Muita mainittavia lajeja ovat harmaapoimulehti, mäkikaura, sikoangervo, nurmilaukka ja nuokkukohokki.[1]
Rinteiden kasvillisuus on muualla pääasiassa tuoretta pienruohoniittyä ja paikoin myös tuoretta heinäniittyä, valtalajit vaihtelevat paikoittain. Laikuittain runsaina esiintyvät sikoangervo, ahdekaunokki ja päivänkakkara, pieninä laikkuina runsaana ahomatara ja keltamatara. Nurmipuntarpää ja koiranputki kasvaa rehevinä rinteen yläosissa ja reunoilla. Kosteissa notkoissa kasvaa mesiangervo. Länsiranta jatkuu laidunnettuna voimalaitokselta etelään, ja paikoin sen kasvillisuus on heinittynyttä ja pienruohot eivät ole niin edustettuina kuin voimalaitoksella. Alue on kuitenkin maisemallisesti edustava.[1]
Askalassa on myös katajarinteitä ja pähkinäpensaslehtoja sekä jyrkkiä puronotkoja. Joen rannalla on lehtoja ja pensaikkoja.[2]
Linnusto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linnustoon kuuluvat muun muassa peltopyy, ruisrääkkä, kanahaukka, uuttukyyhky, pikkulepinkäinen ja punavarpunen. Jokilaaksossa on myös paljon yölaulajia, kuten satakieliä, luhtakerttusia ja viitakerttusia. Muuta lajistoa ovat muun muassa hemppo, viherpeippo ja tuulihaukka.[1]
Muu eliöstö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paimionjoessa on tavattu myös harvinaista vuollejokisimpukkaa, joka on Luontodirektiivin liitteen ll laji.[1] Paimionjoki oli ennen tunnettu meritaimen- ja lohijoki, kunnes vuonna 1936 Paimionjokilaaksoon valmistui Askalan voimalaitos, joka on alin kalojen nousueste.[3]
Suojelutilanne ja luontodirektiivin luontotyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paimionjokilaakso on 156 hehtaarin SCI Natura 2000 -alue. Natura alue käsittää koko vesialueen sekä rannat seitsemän kilometrin matkalta. Juntolan niitty kuuluu pieneen yksityiseen luonnonsuojelualueeseen, joka on myös Paimionjokilaakson ainoa luonnonsuojelualue. Perinnebiotoopit Askalassa on tarkoitus suojella luonnonsuojelulailla ja muuten sopimuksilla maanomistajien kanssa. Vesialueet suojellaan vesilailla.[1]
Paimionjokilaakson pinta-alasta on seuraavasti luontodirektiivin luontotyyppejä: Alavat niitetyt niityt 40 %, Vuoristojen niitetyt niityt 25 %, Fennoskandian luonnontilaiset jokireitit 22 %, Lehdot 7 %, Pikkujoet ja purot 1 %.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j Natura 2000 -alueet: Paimionjokilaakso ymparisto.fi. 14.8.2013. Varsinais-Suomen ELY-keskus. Viitattu 27.1.2014.
- ↑ a b c VELHO: Paimionjokilaakso ymparisto.fi. 18.10.2013. Varsinais-Suomen ELY-keskus. Viitattu 27.1.2014. (suomeksi) (ruotsiksi)
- ↑ Tuominen, Hanna: ”5. Paimionjokilaakson kalalajiston muutokset, 5.1 Paimionjoen vaelluskalat”, Paimionjokilaakson kalastusperinteen selvitys, s. 8. L-S Kalatalouskeskus. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 28.1.2014).
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Leino, Harri: Askalan voimala ja keto, Paimio retkipaikka.fi. 23.4.2013. Viitattu 28.1.2014.