Paikallismajurin talo
Paikallismajurin talo sijaitsee Helsingissä Suomenlinnan Susisaaren linnanpihassa. Se rakennettiin linnanpihan ensimmäisessä rakennusvaiheessa vuosina 1753–1756 upseeriasunnoiksi. Talo kuuluu Suomenlinnan arvokkaimpaan rakennuskantaan.[1] Paikallismajurin talo on Suomenlinnan ja koko Helsingin vanhin linnoituslaitteista erillään sijaitseva hyötyrakennus. Se kuuluu Susisaaren linnanpihan barokkiaiheiseen aukiosommitelmaan: talon kaareutuva pääjulkisivu ja viereisen päävartion julkisivu muodostavat linnanpihan puolipyöreän eksedra-teemaisen länsisivun.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paikallismajurin talo on ollut asuinkäytössä koko historiansa ajan. Alussa se oli paikallismajurin toimisto ja asunto ja siinä asui myös upseereita sekä kaleeritelakan päällystöä. Talon ikkunat ja ovet oli muurattu Carl Wijnbladin oppien mukaisesti seinän ulkopintaan. Venäläisellä kaudella ikkunat siirrettiin seinärakenteen keskelle. Talolle aiheutettiin vakavia vaurioita Krimin sodan pommituksissa elokuussa 1855: kattopalkit katkesivat ja välipohjapalkit murtuivat. Korjaustöissä osa linnanpihan rakennuksista purettiin, jolloin alkuperäinen sommitelma muuttui vaikeasti hahmotettavaksi. Vuosina 1870 ja 1871 Paikallismajurin talo peruskorjattiin. Huonejakoa muutettiin ja entisten leivinuunien paikalle rakennettiin yhdyskäytäviä. 1900-luvun vaihteessa porraskäytäviin rakennettiin kuivakäymälät. Vuonna 1908 tehtiin peruskorjaus, jolloin savuhormijärjestelmä modernisoitiin. Suomalaisella kaudella Paikallismajurin talon rakennustyöt ovat olleet lähinnä huoltomaalauksia. Vuosina 1951–1965 talossa majaili Muinaistieteellisen Toimikunnan toimisto. Vuonna 1988 valmistuneessa peruskorjauksessa ikkunat siirrettiin jälleen seinien ulkopintaan ja julkisivut rapattiin sekä maalattiin. Nykyisen nimensä Paikallismajurin talo lienee saanut 1920-luvulla.[1] Talon rakennusnumero on B 37.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomenlinnan rakennusten historia. Jyväskylä: Museoviraston rakennushistorian osasto & Suomenlinnan hoitokunta, 1997. ISBN 951-9075-91-7.