Päättely

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Auguste Rodin: Ajattelija (1880-82), Ny Carlsberg Glyptotek, Kööpenhamina.

Päättely on ajattelua, joka tavallisesti etenee oletuksista johtopäätökseen. Usein päättelylle annetaan perusteluja. Päättelyn perusteiden ja todistusketjujen esittämistä kutsutaan argumentaatioksi. Argumentaatio rakentaa yhteyden päättelyn perusteiden ja päättelyn johtopäätöksen välille. Johtopäätös on väite, jonka puolesta päättelyssä argumentoidaan.

Filosofian osa-aluetta, joka tutkii muodollisesti pätevää päättelyä, kutsutaan logiikaksi. Logiikan alueella perusteita, joista päättelyn johtopäätös johdetaan, kutsutaan premisseiksi.

Logiikka ei tutki, kuinka ihmiset päättelevät, vaan sitä, kuinka ihmisten tulisi päätellä, jos halutaan että päättely on pätevää. Pätevässä päättelyssä oletusten totuus antaa halutun varmuuden johtopäätöksen totuudesta. Jos perusteet tai päättelyn lähtökohdat ovat epätosia, ei johtopäätöksen totuudesta voi olla varmuutta, vaikka päättely olisi muodollisesti moitteetonta.

Perinteisesti päättely jaotellaan tekemällä ero dialektisen päättelyn, deduktiivisen päättelyn, induktiivisen päättelyn, hypoteettis-deduktiivisen päättelyn, analogiapäättelyn ja abduktiivisen päättelyn välille. Arkipäivässä ihmiset käyttävät erilaisia päättelytapoja usein tiedostamattaan.

Dialektinen päättely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Dialektiikka

Päättely tapahtuu tavallisesti ihmisten välisessä keskustelussa. Keskustelevaa perustelemista kutsutaan dialektiikaksi. Aristoteleen mukaan dialektiikka lähtee liikkeelle ihmisten yleisesti hyväksymistä näkemyksistä. Tämänkaltaisessa keskustelussa keskustelun lähtökohtien ei tarvitse olla varmoja. Keskustelun lähtökohdat voivat olla toistensa kanssa ristiriidassa. Keskustelussa punnitaan erilaisia näkökohtia ja mietitään erilaisten näkemysten perusteluja, johtopäätösten puolesta ja niitä vastaan.

Dialektista päättelyä käytetään hyväksi silloin, kun mikään valmis päättelymalli ei sovellu keskusteltavan aiheen tarkastelemiseen, tai erilaisista menetelmistä on vaikea valita sopivaa. Kun tieteilijä joutuu tarkastelemaan kriittisesti erilaisten tieteellisten teorioiden pätevyyttä, hän käyttää hyväkseen dialektiikkaa. Tämänkaltaisessa tilanteessa tieteilijä pyrkii punnitsemaan erilaisten teorioiden hyviä ja huonoja puolia.

Dialektinen päättely toteutuu kahden tai useamman ihmisen välisessä keskustelussa. Keskustelun tarkoituksena on kumota epätodet uskomukset. Jäljelle jäävät ainoastaan ne uskomukset, joihin keskustelussa pystytään löytämään vahvoja perusteita. Ne näkemykset, joihin keskustelijat eivät löydä perusteita, kumotaan. Kumoaminen tapahtuu epäsuorasti johtamalla epätodet uskomukset niistä seuraaviin ristiriitaisiin johtopäätöksiin.

Koska dialektinen päättely ei lähde liikkeelle varmoista lähtökohdista, keskustelussa korostuu myös retoriikan osuus. Keskustelijoiden vakuuttavuuteen vaikuttaa, argumenttien lisäksi, heidän kykynsä esittää näkemyksensä ihmiset vakuuttavalla tavalla. Dialektisen menetelmän isänä pidetään tavallisesti Sokratesta, joka kehitti ns. sokraattisen menetelmän.

Deduktiivinen päättely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Deduktiivinen päättely

Deduktiivisessa päättelyssä tosista premisseistä seuraa välttämättä tosi johtopäätös. Toisinaan deduktiivinen päättely määritellään esittämällä, että päättely etenee johtamalla yleistyksestä yksittäistapausta koskeva johtopäätös. Sana 'deduktio' tulee latinan kielen sanasta deduco, joka tarkoittaa 'johtaa esiin'. Nimensä mukaisesti deduktiivinen päättely ei anna meille uutta tietoa, vaan johtaa esiin annettuihin premisseihin sisältyvän oletuksen. Tällä tarkoitetaan sitä, että deduktiivinen päättely on päättelyä tunnetuista tapauksista toisiin tunnettuihin tapauksiin.

Esimerkki:

• Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia (premissi 1)
• Sokrates on ihminen (premissi 2)
• Sokrates on kuolevainen (johtopäätös)

Selitys: Ensimmäisessä premississä tehdään yleistys kaikkien ihmisten kuolevaisuudesta. Toisessa premississä esitetään väite, että Sokrates kuuluu ihmisten luokkaan. Näistä perusteista päätellään, että Sokrates, joka on ihminen, on myös kuolevainen. Johtopäätös ei lisää tietoamme, sillä kaikki siinä esitetty tieto sisältyy jo premisseihin.

Deduktiivisessa päättelyssä tosista premisseistä ei voi koskaan seurata epätotta johtopäätöstä. Deduktiivinen päättely ja rationalismi liitetään usein yhteen. Rationalismilla tarkoitetaan tietoteoreettista näkemystä, joka pitää tiedon lähteen pätevyyden ratkaisijana järkeä, ei kokemuspohjaista havainnointia.

Induktiivinen päättely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Induktiivinen päättely

Induktio on päättelymuoto, joka lähtee liikkeelle yksittäisestä havaintojoukosta ja muodostaa niistä yleistyksen tai teorian. Oletus, jonka mukaan aurinko nousee huomenna on induktiivinen, usein tiedostamaton yleistys aikaisemmasta kokemuksestamme. Kaikki fysiikan lait ovat tämänkaltaisia tottumukseen perustuvia yleistyksiä.

Arjen keskellä teemme induktiivisia yleistyksiä jatkuvasti. Induktio ei ole varmaa, vaan todennäköistä päättelyä, sillä uusi havaintoaineisto voi kumota aikaisemman havainnoista tehdyn yleistyksen. Tämä tarkoittaa sitä, että emme voi olla koskaan absoluuttisen varmoja siitä, onko aikaisempi induktiivisesti johdettu päättelymme totta. Tätä kutsutaan induktion ongelmaksi.

Induktiota luonnehditaan toisinaan päättelyksi, joka etenee tunnetuista tapauksista tuntemattomaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että yleistys, joka yksittäisistä havainnoista tuotetaan, väittää lisäävänsä tietoamme. Induktio tuottaa uutta tietoa. Sana 'induktio' on muodostettu latinan kielen sanoista in + duco, jotka tarkoittavat 'johtaa sisään'.

Esimerkki:

• Havaitut joutsenet ovat valkoisia (premissi 1)
• Kaikki joutsenet ovat valkoisia (johtopäätös)

Selitys: Tutkija kerää itselleen havaintomateriaalia joutsenista. Tätä materiaalia käytetään perusteena väitteelle. Tutkija tekee päätelmän havaitsemastaan määrästä joutsenia ja toteaa, että kaikki joutsenet ovat valkoisia. Näin hän on tehnyt induktiivisen yleistyksen.

Esimerkissä tutkija väittää, että valkoisuus kuuluu joutsenien luokkaan kuuluvien kaikkien lintujen ominaisuudeksi. Tähän johtopäätökseen hän on päätynyt tekemistään havainnoista. Tutkija ei kuitenkaan ole havainnut kaikkia olemassa olevia joutsenia. Tämän vuoksi hänen tietonsa ei ole varmaa, vaan todennäköistä.

Tätä esimerkkiä käytetään sen vuoksi, että on olemassa myös mustia joutsenia. Väite "kaikki joutsenet ovat valkoisia" kumoutui, kun Australiasta löytyi mustia joutsenia. Uusi havainto mustista joutsenista kumoaa tutkijan yleistyksen, jonka hän on muodostanut kaikkien joutsenien luokkaan kuuluvien lintujen valkoisuudesta. Esimerkki tuo esiin todennäköisyyspäättelyyn liittyvän ongelman.

Loogisen empirismin mukaan kaiken luotettavan päättelyn tulee perustua induktioon eli kokemuspohjaisista yksittäistapauksista johdettuihin yleistyksiin. Induktiivisen tieteenkäsityksen mukaan tärkeää on mahdollisimman laajan havaintoaineiston kerääminen.

Sosiologiassa induktiiviseen päättelyyn nojaavaa tutkimusta kutsutaan kvalitatiiviseksi eli laadulliseksi tutkimukseksi.

Hypoteettis-deduktiivinen päättely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hypoteettinen deduktio

Hypoteettis-deduktiivinen päättely lähtee liikkeelle teoriasta, joka selittää jotakin ilmiötä tai ilmiöiden joukkoa. Hypoteettista teoriaa ei tarvitse etukäteen perustella empiirisellä havaintoaineistolla. Hypoteesista johdetaan ennustuksia, joiden pätevyyttä testataan havainnoimalla.

Hypoteesia pyritään testaamaan mahdollisimman monella eri tavalla. Jos teoriasta johdetut ennustukset pitävät paikkansa, teoria saa vahvistusta. Ennustusten paikkansapitävyys ei välttämättä vielä takaa teorian totuutta. Paikkansapitävät ennustukset tukevat eli konformoivat teoriaa. Jos oletukset osoittautuvat virheellisiksi, teoriaa tulee korjata paremmaksi.

Hypoteeseille voidaan esittää ennakkovaatimuksia, jotka niiden on täytettävä, että teoriaa voidaan pitää pätevänä. Perusvaatimuksena on kyky selittää tarkasteltavaa ilmiötä. Hypoteettis-deduktiivisessa päättelyssä mielikuvitukselliset, rohkeat arvaukset ovat tärkein tutkimustyön instrumentti.

Karl Popper on kehittänyt hypoteettis-deduktiivista tieteenkäsitystä, jonka mukaan todellinen tieteellinen tutkimustyö ei ole tilastollisten yleistysten ja empiiristen luetelmien tekemistä, vaan tieteellisten teorioiden vääräksi todistamista eli falsifiointia. Sosiologiassa hypoteettis-deduktiiviseen päättelyyn nojaavaa tutkimusmenetelmää kutsutaan kvantitatiiviseksi eli määrälliseksi tutkimukseksi.

Abduktiivinen päättely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Abduktiivinen päättely

Abduktiivista päättelyä kutsutaan päättelyksi joka pyrkii "parhaaseen saatavilla olevaan selitykseen". Abduktiossa pyritään arvauksen avulla selittämään premissit tai saatavilla oleva todistusaineisto. Abduktio on päättelyä, jossa pyritään seurauksista päättelemään syitä. Abduktio lähtee liikkeelle yksittäisistä tosiasioista, ilman, että niitä yhdistäisi yhteinen teoria. Abduktiivinen päättely ei ole deduktiivisesti pätevää, sillä tarjolla olevasta todistusaineistosta on mahdollista päätyä myös toisenlaiseen johtopäätökseen.

Abduktiivisessa päättelyssä saatavilla olevien todistusaineistojen pohjalta ei voida arvioida onko toinen johtopäätös pätevämpi. Tätä tarkoittaa se, että abduktiivisessa päättelyssä johtopäätös ei seuraa premisseistä loogisella välttämättömyydellä. Abduktio voi olla hyödyllinen päättelytapa silloin, kun ollaan luomassa teoriaa täysin tuntemattomasta aihepiiristä. Tällöin "sivistyneet arvaukset" voivat olla hyvä lähtökohta teorian muodostukseen. Sana abduktio tulee latinan kielen sanasta abducere, joka tarkoittaa 'viedä pois'. Sana on peräisin C. S. Peirce -nimiseltä pragmaattisen tieteenfilosofian edustajalta.

Analogiapäättely[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana "analogia" on muodostunut kreikan kielen sanasta analogos, joka tarkoittaa samankaltaisuutta, vastaavuutta ja verrattavuutta. Analogia-päättelyssä lähdetään liikkeelle siitä, että tutkittavat ilmiöt ovat tarkasteltavan aiheen kannalta relevanteissa suhteissa samanlaiset. Näistä suhteista päätellään, että ilmiöillä on myös muissa suhteissa samanlaisia ominaisuuksia, vaikka niitä ei olisi vielä havaittu.

Analogiapäättely olettaa, että mikäli tarkasteltavat ilmiöt ovat samanlaiset tunnettavien ominaisuuksien suhteen, niiden täytyy olla samanlaisia myös tuntemattomien ominaisuuksien suhteen. Oikeudellisessa päättelyssä analogia-päättelyä käytetään silloin, kun tuomari laajentaa normin kattamaan myös uutta tapausta, siitä huolimatta, että se ei vielä kuuluisi lakitekstin alaan.

Virheellinen analogia tarkoittaa argumentaatiovirheenä asioiden rinnastamista, jotka eivät ole yhteismitallisia.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristoteles: Topiikka. (Alkuteokset: Topica. Sophistici elenchi.) Teokset, osa 2. Classica-sarja. Suomennokset ja selitykset Marke Ahonen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Juha Sihvola. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-804-4.
  • Määttänen, Pentti: Filosofia: johdatus peruskysymyksiin. Helsinki: Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-633-5.
  • Peirce, Charles S.: Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2001. ISBN 951-768-080-5.
  • Priest, Graham: Logiikka. (A Very Short Introduction to Logic, 2000/2017.). Suomentanut Risto Koskensilta. Tampere: niin & näin, 2017. ISBN 978-952-7189-21-4.
  • Schonpenhauer, Arthur: Taito olla ja pysyä oikeassa: Eristinen dialektiikka. (Alkuteos: Eristische Dialektik, 1864.) Suomennos ja jälkisanat: J. S. Tuusvuori. 23°45. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2005. ISBN 952-5503-16-X.