Tämä on lupaava artikkeli.

Lepra Suomessa

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Oriveden leprasairaala)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Vuonna 1733, isonvihan jälkeen, rakennettu Seilin kirkko on saaren ainoa rakennus, joka on säilynyt leprahospitaalin ajoilta.[1]

Leprasta Suomessa on ensimmäinen maininta vuodelta 1355, jolloin Turun Pyhän Yrjänän hospitaalille testamentattiin rahasumma.[2] Lepra ei kuitenkaan ole koskaan ollut Suomessa kovin yleinen verrattuna Manner-Eurooppaan.[3] Suomen tunnetuin leprasiirtola oli Seilin saari Turun saaristossa Rymättylän ja Nauvon välillä. Siirtola perustettiin saarelle 1600-luvulla. Potilaat joutuivat tuomaan mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, eikä sieltä ollut paluuta. Leprasairaala suljettiin vuonna 1785, mutta vuonna 1755 saarelle avattu mielisairaala jatkoi toimintaansa vuoteen 1962.

Suomen viimeinen ja pitkään ainoa leprasairaala toimi Orivedellä vuoteen 1953 saakka.

Lepra Suomessa keskiajalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa lepra mainitaan ensimmäisen kerran Pyhän Yrjänän hospitaalille vuonna 1355 osoitetussa testamentissa.[2] Samalla se on ensimmäinen sairaus, josta on Suomesta kirjallista lähdeaineistoa.[1] Hospitaali toimi Maarian kunnan Aninkaistenkylässä, Puolalanmäen rinteellä.[4] Turussa lepraparantola toimi vakituisesti, sillä Turun piispa Bero Balk mainitsee sen toiminnan kirjeessään vuonna 1396. Turun kaupunki pyrki tasaamaan Pyhän Yrjänän hospitaalin taloutta vuonna 1440.[2]

Viipuriin perustettiin Suomen toinen leprasairaala vuonna 1475. Tästä on jäänyt todisteeksi Eerik Akselinpoika Tottin perustamiskirje.[2]

1600-luku: lepran huippuaika Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuningas Kustaa II Adolf määräsi vuonna 1619 tartuntavaaran vuoksi Turun spitaalisairaalan siirron Turun kaupungista Seilin saareen.[5] Seilin "leprosorium" perustettiin 1620 Turun saaristoon Seilin saareen. Tällöin sinne siirrettiin sekä Pyhän Yrjänän hospitaalin että Turun Pyhän Henrikin Huoneen leprapotilaat. Spitaalisairaalan kappeli Puolalanmäeltä purettiin ja siirrettiin Seiliin vuonna 1624. Muut sairaalarakennukset poltettiin tartuntavaan pelossa.[6]

Koska todettu leprasairaus vei sairastaneen yhteiskunnan ulkopuolelle, kaivattiin "sairaustuomioon" lisää varmuutta. Pappien apuna käytettiin seurakunnan niin sanottuja "valittuja miehiä". Vasta Turun Akatemian perustamisen jälkeen oli ajateltavissa että lääkäri diagnosoisi lepran. Turun piispa Gezelius antoi papistolle ohjeen:

»Niiden, joita epäillään jostain vaarallisesta taudista, ei voi sallia oleskella muiden kanssa ennen kuin lääkärit ovat vapauttaneet heidät sellaisista epäilyistä.[7]»

Vaikka lääkärit toki todennäköisesti ymmärsivät potilaan sairautta paremmin kuin "valitut miehet", oli lääkärien lukumäärä Suomessa tuohon aikaan mitätön. Käytännössä lepraepäilyä oli siis vaikea kumota ja elinikäinen eristäminen uhkasi jokaista epäiltyä.[7]

1600-luvun leprahospitaalit Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seilin leprahospitaali on suomen leprahospitaaleista kuuluisin, mutta niitä perustettiin ympäri Suomea tarpeen mukaan. Leprahospitaaleja on Suomessa ollut Ahvenanmaalla, Helsingissä, Kokkolassa, Kruunupyyssä, Kuusamossa, Kärkölässä, Merikarvialla, Mustasaaressa, Orivedellä, Oulussa, Paltamossa, Porissa, Pudasjärvellä, Seilissä, Tammelassa, Tampereella, Turussa ja Viipurissa.[1] Toisin kuin Pyhän Hengen talot, jotka saattoivat sijaita kaupunkiasutuksen keskellä, hospitaalit eristettiin muusta yhteiskunnasta, ja ne oli tarkoitettu nimenomaan spitaalisairaille.[8] Muutenkin tuon ajan yhteiskunta rajoitti yhteydenpitoa leprapotilaisiin monin säädöksin ja määräyksin. Koska lepralle ei tuon ajan lääketiede voinut antaa edes lievitystä ja sairautta kammottiin, tiesi lepradiagnoosi sairastuneelle eristystä hospitaaliin loppuiäkseen.[8] Hospitaalien toimialueet muotoutuivat sen spitaalipenninkien kantoalueelta, ja seurakunnat velvoitettiin kustantamaan oman seurakuntansa varattomien lepratautisten rahoitus hospitaaleissa. Toisin oli laita säätiömuotoisten Pyhän Hengen talojen: näiden tulot muodostuivat lahjoituksista, oman omaisuuden tuotosta ja sisäänpääsymaksuista Pyhän Hengen taloon.[8]

Parkinniemen hospitaalin ylläpitovarat kerättiin paikallisesta kihlakunnasta jokaiselta asutulta talolta eli "savulta": kaksi äyriä hopeaa. Myöhemmin vero laajennettiin koskemaan jokaista vapaaherrakunnan savua yhden jyväkapan verran vuodessa. Parkinniemen asyylistä Juhana Cajanuksen isä rovasti Johan Cajanus mainitsee sairaalan olleen vuonna 1663 seiväsaidalla ympäröity talo, jossa oli kolme huonetta, eteinen ja aitta sekä sauna.[9]

Seilin leprahospitaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rahoitusta Seilin leprahospitaali sai muun muassa sakoista. Kuningas Kustaa II Adolf muutti esimerkiksi vuonna 1624 aatelisen Klaus Munckin hovioikeudelta saaman kuolemantuomion 400 taalarin sakoksi Seilin leprahospitaalille.[6] Vouti Antti Haren kuolemantuomio muutettiin vuonna 1627 sakoiksi, joista 100 taalaria Seilin lepraparantolaan.[10] Ahvenanmaalle perustettiin Kumlingen Gloskäriin vuonna 1653 oma leprahospitaali, joka pysyi toiminnassa vuoteen 1672 asti.[2]

Lepran esiintymistiheydeksi Manner-Suomessa on arvioitu 1–3 leprasairasta 10 000:ta asukasta kohden. Ahvenanmaa erottui muusta Suomesta suuremmalla leprasairaiden määrällä: jopa 20 sairasta 10 000:ta asukasta kohden. Tämä perustuu 1600-luvun arvioituun noin 7 600 asukkaan väkilukuun, joista parisenkymmentä oli leprapotilaita.[2]

Muun Euroopan leprasairastumisluvut 1200–1300-luvulla olivat noin 100 sairastunutta 10 000:ta asukasta kohden eli 1 % väestöstä.[3]

Seilin lepraparantolassa kirjatut tilastot vuosilta 1675–1684 osoittavat, että leprasairaan elinikä tuolloin oli noin 2 vuotta sairauden toteamisen jälkeen, mutta joitakuita yli 10 vuoden potilaitakin on kirjattu.[2]

Lepraa sairastaneiden naisten elinaika Seilin eristettynä vuosina 1675–1684

0–2 2–4 4–10 10– Yhteensä
Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia %
22
41,5
15
28,3
16
30,2
0
0
53
100

Lepraa sairastaneiden miesten elinaika Seilin eristettynä vuosina 1675–1684

0–2 2–4 4–10 10– Yhteensä
Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia %
26
48,1
15
27,8
8
14,8
5
9,3
54
100

Lepraa sairastaneiden elinaika Seilin eristettynä vuosina 1675–1684

0–2 2–4 4–10 10– Yhteensä
Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia % Lepratapauksia %
48
44,9
30
28,0
24
22,4
5
4,7
107
100

Lepra 1700- ja 1800-luvun Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lepra oli yleinen Kuusamossa ja Pudasjärvellä 1700–1800-luvun taitteessa. Oulun piirilääkärin vuoden 1859 raporteista ilmenee kuitenkin, että lepra oli katoamassa ennen yleiseltä esiintymisalueelta.[2] 1800-luvun puolivälissä yleisin lepran esiintymispaikka oli Lounais-Suomen rannikkoalue. Syytä miksi lepra Suomessa (ja myös muissa pohjoismaissa) esiintyi yleensä rannikkoseuduilla ja kalastajaväestössä ei tiedetä.[1] Lepran erottamisessa vakavista kroonisista ihosairauksista oli vaikeuksia vielä 1800-luvulla, ja kansan ja jopa lääkäreiden käsityksissä kuppa ja lepra kietoutuivat toisiinsa.[1] Kun kansan parissa puhuttiin spitalista eli pitalitaudista, on huomattava että maallikot eivät kyenneet tai edes nähneet tarvetta erottaa lepraa ja kuppaa eli ransuusia (ranskantautia) toisistaan.[11]

Lepran katoaminen Suomesta 1900-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on todettu myös leprasta parantuminen. Kolmevuotiaana vuonna 1892 lepraan sairastunut pikkutyttö todettiin vuonna 1904 terveeksi. Leprasta hänelle jäi vain joitain vaaleita arpia kasvoihin ja käsiin. Lapsilla, joilla lepra esiintyy lievänä, spontaani parantuminen on mahdollista.[1] Vuosisadan vaihteessa lepra todettiin sairastavissa keskimäärin 40 vuoden iässä ja siihen kuoltiin keskimäärin yli 50-vuotiaina. Tällöin lepra oli jo leimallisesti köyhälistön tauti.[1]

Lepraa sairastavat Suomessa vuodesta 1893
Vuosi Lepratapausten
määrä Suomessa		 Suomen asukasluku
miljoona henkilöä		 Lepratapausten määrä/
100000 asukasta Suomessa
1893
52
2,436
2,13
1897
67
2,567
2,61
1904
95
2,752
3,45
1924
57
3,286
1,73
1950
7
4,030
0,17
1956
4
4,305
0,09

Vielä vuonna 1900 perustettiin Helsingin Sörnäisiin tilapäinen leprasairaala ja hospitaali Orivedelle 1904.[1] Koska taudinaiheuttaja, mykobakteereihin kuuluva sauvabakteeri Mycobacterium leprae, löydettiin vuonna 1873, taudin hoidon järjestely uudistui. Lepraa sairastavat kartoitettiin ja leprasairaita ryhdyttiin hoitamaan myös yleisissä sairaaloissa.[1]

Leprasairaan elinikä 1800–1900-luvun taitteessa oli noin 10 vuotta sairauden toteamisen jälkeen.[2] 1900-luvun vaihteeseen tultaessa leprasta oli tullut pelkästään köyhän kansanosan tauti. Lepra oli tautina käytännössä kadonnut Itä-Suomesta. Myös Turun alueelta se oli huomattavasti harvinaistunut. Varmaa syytä tälle ilmiölle ei ole löydetty[2].

Vuonna 1935 Suomessa oli 27 lepraa sairastavaa. Useimmat lepratapaukset todettiin 1900-luvulla Lounais-Suomessa. Lepraa sairastavien keski-ikä kohosi niin että kun vuonna 1891 se oli 45,0 vuotta vuonna 1931 keski-ikä oli 59,4 vuotta. [12]

1950-luvun jälkeen lepratartunta on löydetty vain muutamilta Kaukoidästä tartunnan saaneilta.[2] Oriveden leprahospitaali suljettiin vuonna 1953 ja jäljellä olevat leprapotilaat siirrettiin Kumpulaan Helsinkiin.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kallioinen, Mika: Rutto & Rukous: Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa, s. 43–51. 2., tarkistettu painos. Jyväskylä: Atena, 2008. ISBN 978-951-796-580-4.
  • Koskinen, Juha: Laitoshoidokkien sijoitusvaihtoehtona Ruotsi ja Suomi – erikoistapauksia keskiajalta. Hippokrates – Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, 2004, 21. vsk, s. 27–39. ISSN 0781-5859.
  • Koulu, M. – Tuomisto, J.: Farmakologia ja toksikologia, s. 904. 7. painos. Medicina, 2007. ISBN 978-951-97316-2-9.
  • Tuomola, Simo (toim): Abo – Suomen metropoli: 1600-luku Turussa. Turku: Turun Tietotarjonta, 2000. ISBN 951-9129-39-1.
  • Tuomola, Simo (toim): Turun kaupungin selviytymistarina läpi vuosisatojen 8000 eKr – 1600 jKr. Turku: Turun Tietotarjonta, 2000. ISBN 951-2129-32-4.
  • Vilkuna, Kustaa H. J.: Katse menneisyyden ihmiseen: Valta ja aineettomat elinolot 1500–1850. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010. ISBN 978-952-222-204-6.
  • Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia, s. 189–198. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-095-3.
  • Vuorinen, Heikki S.: Tautinen Suomi 1857–1865, s. 103–116. Tampere: Tampere University Press, 2006. ISBN 951-44-6495-8.
  • Vuorinen, Heikki S.: Retki lepran historiaan Suomessa. Hippokrates: Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja, 2000, 17. vsk, s. 31-40. ISSN 0781-5859.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j Vuorinen, Heikki S.: Hippokrates (2000), s. 31–40.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k Tautinen historia, s. 161–168.
  3. ↑ a b Kallioinen, Mika: Rutto & Rukous (2008), s. 43–51.
  4. ↑ Tuomola, Simo (toim): Turun kaupungin selviytymistarina läpi vuosisatojen 8000 eKr – 1600 jKr. (2000).
  5. ↑ 1600-luku Turussa, s. 26.
  6. ↑ a b 1600-luku Turussa, s. 28.
  7. ↑ a b Kallioinen, Mika: Rutto & Rukous (2008), s. 206.
  8. ↑ a b c Koskinen, Juha: Hippokrates (2004), s. 26–39.
  9. ↑ Reijo Heikkinenlähde tarkemmin?
  10. ↑ 1600-luku Turussa, s. 31–32.
  11. ↑ Vilkuna, Kustaa H. J.: Katse menneisyyden ihmiseen. SKS 2010.
  12. ↑ Spitaalitauti vähenemässä, Käkisalmen Sanomat, 20.06.1935, nro 66, s. 4, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lepra_Suomessa&oldid=21243168”