Ollako vai eikö, siinä pulma

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

“Ollako vai eikö, siinä pulma” (englanniksi To be, or not to be, that is the question) on sitaatti William Shakespearen tragediasta Hamlet – Tanskan prinssi, 3. näytös, 1. kohtaus. Tällä lauseella näytelmän sankari Hamlet aloittaa kuuluisan monologinsa, jossa hän pohdiskelee kuolemanpelon aiheuttamaa kyvyttömyyttään päättäväiseen toimintaan. Vaikka hän tuntee myös voimakasta kuolemankaipuuta ja haluaisi lopettaa tuskansa ja nukkua pois, ei sekään ole mahdollista kuolemaan kätkeytyvän tuntemattoman hämmentäessä mieltä. Tämä ”valju epäröinti” tekee meistä pelkureita, joiden kaikki hankkeet valuvat tyhjiin, pohdiskelee Hamlet monologissaan.[1]

Hamletin yksinpuhelu on länsimaisen kulttuurin eräs siteeratuimmista kohtauksista.[2] Sen ensimmäistä lausetta lainataan usein tilanteissa, joissa ollaan ihmiselämän eksistentiaalisten peruskysymysten ja vaikeiden ratkaisujen äärellä. Populaarikulttuurin kuvastoissa monologi on liitetty usein virheellisesti ns. hautausmaakohtaukseen (5. näytös 1. kohtaus), jossa Hamlet tarttuu edesmenneen hovinarri Yorickin pääkalloon lausuen: ”Voi Yorick parka! – Minä tunsin hänet…“.

Monologin teksti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanninkielinen teksti Yrjö Jylhän suomennos (1955):

To be, or not to be, that is the question:
Whether 'tis nobler in the mind to suffer
The slings and arrows of outrageous fortune,
Or to take arms against a sea of troubles,
And by opposing, end them? To die: to sleep;

No more; and by a sleep to say we end
The heart-ache and the thousand natural shocks
That flesh is heir to, ’tis a consummation
Devoutly to be wish’d. To die, to sleep;
To sleep: perchance to dream: ay, there’s the rub;

For in that sleep of death what dreams may come
When we have shuffled off this mortal coil,
Must give us pause: there’s the respect
That makes calamity of so long life;
For who would bear the whips and scorns of time,

The oppressor’s wrong, the proud man’s contumely,
The pangs of despised love, the law’s delay,
The insolence of office and the spurns
That patient merit of the unworthy takes,
When he himself might his quietus make

With a bare bodkin? who would fardels bear,
To grunt and sweat under a weary life,
But that the dread of something after death,
The undiscover’d country from whose bourn
No traveller returns, puzzles the will

And makes us rather bear those ills we have
Than fly to others that we know not of?
Thus conscience does make cowards of us all;
And thus the native hue of resolution
Is sicklied o’er with the pale cast of thought,

And enterprises of great pith and moment
With this regard their currents turn awry,
And lose the name of action. – Soft you now!
The fair Ophelia! Nymph, in thy orisons
Be all my sins remember’d.

Ollako vai eikö, siinä pulma:
jalompaa onko kärsiä ja sietää
kaikk' iskut, nuolet julman kohtalon,
vai asein käydä tuskain merta vastaan,
lopettain kaikki? – Kuolla – nukkua,
ei muuta; – tietää, uness' että päättyy
sydämen kipu, tuhannet nuo tuskat,
nuo lihan perinnöt – se täyttymys
ois pyyntö hartain. Kuolla, nukkua;
niin, nukkua! ja kenties uneksia?
Kas siinä vastus. Sillä minkälaiset
unemme lienevätkään kuolemassa,
nuo kahleet maan kun riisuttu on meiltä, –
se arveluttaa. Ja se pohdiskelu,
se kurjuutt' elämän niin pitkittää.
Ken kärsis ajan ilkkua ja raippaa,
tylyyttä sortajan tai korskan pilkkaa,
lain viivytystä, ylenkatsett' armaan,
virastoröyhkeyttä, potkaisuja,
joit' ansiokkaat epatoilta saavat, –
terällä tikarin jos niistä itse
vois selvän tehdä? Ken nuo vaivat kantais,
hikoillen voihkis elon taakan alla,
jos pelko jostain jälkeen kuoleman, –
majoilta tuntemattomilta, mistä
ei palaa yksikään, – niin mielt' ei hämäis,
ett' ennen siedämme nää vanhat vaivat
kuin uusiin syöksymme, joit' emme tunne?
Tuo tunto tekee pelkureita meistä;
ja päätöksemme luonnonraikkaan punan
noin surkastuttaa valju epäröinti,
ja merkittävät, ponnekkaatkin hankkeet
pois soluvat uomastaan sen huolen tähden,
kadottain teon nimen. – Vaiti, hiljaa!
Oi ihana Ofelia. – Sulje, neito,
rukouksiis mun syntini jok'ainut.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Långbacka, Ralf: Hamlet – Kysymyksiä, arvoituksia. Esipuhe teoksessa: William Shakespeare, Hamlet. Helsinki: WSOY, 1979. ISBN 978-951-0-38227-1.
  • Vartiainen, Pekka: Länsimaisen kirjallisuuden historia. Helsinki: BTJ Finland Oy, 2009. ISBN 978-951-692-721-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Långbacka, 2013, s. 14
  2. Vartiainen 2009, s. 239