Olga Lauristin

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Olga Lauristin o.s. Künnapuu (28. huhtikuuta 1903 Kolga25. kesäkuuta 2005 Tartto) oli Viron kommunistisen puolueen pitkäaikainen jäsen, Neuvosto-Viron ministeri ja kansalaisjärjestötoiminnan johtaja.[1]

Kommunistivallankumouksellisena Viron tasavallassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olga Künnapuu opiskeli Tallinnassa tytöille tarkoitetussa kymnaasissa vuosina 1916–1922. Sen jälkeen hän aloitti opiskelun Tarton yliopistossa. Hän oli poliittisesti aktiivinen ja liittyi maanalaiseen Viron kommunistiseen puolueeseen vuonna 1920. Aktiivina toimijana hänet vangittiin ja tuomittiin vuoden 1924 n.s. 149 prosessissa elinkautiseen vankeuteen. Samassa yhteydessä oli vangittu myös hänen myöhemmät aviopuolisonsa Johannes Lauristin (1899–1941) ja Hendrik Allik (1901–1946). Presidentti Pätsin suorittaman yleisen vuoden 1938 armahduksen yhteydessä vangitut maanalaisen kommunistiliikkeen jäsenet pääsivät vapaaksi.

Olga Künnapuu ja Johannes Lauristin avioituivat 1930-luvun lopulla, ja heille syntyi keväällä 1940 tytär Marju – sittemmin Viron uuden itsenäisyyden näkyvimpiä hahmoja, tuleva riigikogun jäsen, ministeri ja Euroopan parlamentin virolaisjäsen.

Neuvostovalta Viroon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johannes Lauristin kukitettuna Tallinnan rautatieasemalla hänen palattuaan Moskovasta 24. heinäkuuta 1940. Virosta oli tullut juuri Neuvostoliiton uusi neuvostotasavalta. Hänen vasemmalla puolellaan puoliso Olga Lauristin.

Neuvostoliiton miehitettyä Viron tasavallan Viron kommunistinen puolue nousi maan alta 4. heinäkuuta 1940 kärjessään Karl Säre ja Johannes Lauristin. Kommunistien vallanottoon kuului liittyminen Neuvostoliittoon, jota varten muodostettu riikivolikogun valtuuskunta kävi 23. heinäkuuta anomassa liittymistä Neuvostoliittoon. Liittymispyynnön Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa esitti hänen puolisonsa, puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri Johannes Lauristin.

Olga Lauristilla oli näkyvä asema uudessa Neuvosto-Virossa. Hän oli toimittaja Rahva Hääl -lehdessä, uuden Neuvosto-Viron näkyvimpiä naisia ja vastasi sensuurista, jonka yhteydessä hävitettiin noin 200 000 poliittisesti sopimattomaksi leimattua porvarillisen Viron tasavallan aikaista kirjaa. Lauristinista tuli keväällä 1941 Viron kommunistipuolueen keskuskomitean jäsen. Hän kuului siis puolueen ytimeen.

Saksalaisten hyökättyä kesällä 1941 Neuvostoliittoon Lauristin siirtyi tyttärensä kanssa pois Tallinnasta Venäjälle. Hänen miehensä Johannes Lauristin menetti perääntymisvaiheessa henkensä elokuussa 1941 saksalaisten vallatessa Viron. Olga Lauristin toimi sotavuosina 1941–1944 Yleisliittolaisen radion vironkielisen toimituksen päällikkönä.

Sodanjälkeisen Neuvosto-Viron johtajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan vallattua Viron syys-lokakuussa 1944 neuvostovalta pystytettiin uudelleen, ja Lauristinista tuli Neuvosto-Viron sosiaaliministeri vuosiksi 1944–1947 ja sen jälkeen elokuvataiteen ministeri 1947–1951. Lauristin oli sodan jälkeen vuonna 1945 avioitunut virolaisen kommunistijohtajan Hendrik Allikin kanssa, joka toimi ensimmäisenä varapääministerinä. Heille syntyi vuonna 1946 poika Jaak – sittemmin Viron kommunistisen puolueen ideologiasihteeri ja Viron uuden itsenäistymisen vaiheessa riigikogun jäsen ja ministeri.

Tähän ajanjaksoon liittyy maaliskuun 1949 kyyditykset, joissa maaseudun itsenäisten tilojen perheitä kyyditettiin Siperiaan, koska maatalouden kollektivointi oli tapahtunut Neuvostoliiton kommunistijohdon mielestä liian hitaasti. Näihin kyydityksiin Lauristin osallistui Hiidenmaalla paikallisena kommunistiedustajana. Tästä ovat antaneet todisteita myöhempinä vuosikymmeninä kyyditysten kohteeksi joutuneet virolaiset.[2][3]

Poliittisesti syrjään – kansalaisjärjestöjohtajaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Stalinin valta jatkui vielä 1950-luvun alussa. Neuvostoliiton johtajat Stalin etunenässä olivat olleet tyytymättömiä sodanjälkeisen puoluejohtajan Nikolai Karotammin toimintaan Viron neuvostolaistamisessa. Karotamm erotettiin maaliskuussa 1950. Olga Lauristinin puoliso Hendrik Allik kuului Karotammin lähipiiriin, hänet tuomittiin vuosiksi vankileirille. Olgakin sai kärsiä tilanteesta, sillä hänet erotettiin ministerin tehtävästä ja Viron kommunistipuolueen keskuskomiteasta vuonna 1951. Seuraavana vuonna 1952 hänet erotettiin jopa kommunistipuolueesta. Maaliskuussa 1953 tapahtuneen Stalinin kuoleman jälkeen hänet hyväksyttiin takaisin puolueeseen. Elantonsa Olga joutui hankkimaan kuitenkin romua keräämällä. Miehensä "kansanviholliseksi" luokittelun vuoksi Lauristinia ja lapsia uhkasi karkotus Siperiaan. Sen vuoksi hän joutui eroamaan puolisostaan.Hendrik Allik pääsi käynnistyneen suojasääkauden aikana pois vankeudesta ja sai palata Viroon vuonna 1955.[4]

Lauristin oli 1960-luvun alkuun asti Viron ulkomaisten ystävyys- ja kulttuurisiteiden kehittämisjärjestön johtokunnan puheenjohtaja. Hän oli aina vuoteen 1989 Viron rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja. Hän oli sekä Neuvostoliiton että Neuvosto-Viron korkeimpien neuvostojen jäsen (kansanedustaja).

Eläkevuodet ja uusi Viron itsenäisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lauristin ehti nähdä miehensä kanssa Neuvostoliiton perestroikan ja historian uudelleenarvioinnin ajanjakson. Hän oli vuonna 1989 tyttärensä Marjutin kanssa jäsenenä Viron korkeimman neuvoston tutkimuskomiteassa, joka julisti vuonna 1940 tapahtuneen Viron liittämisen Neuvostoliittoon hyökkäystoimeksi ja sotilaalliseksi miehitykseksi.

Miehensä Jaak Allikin vuonna 1989 tapahtuneen kuoleman jälkeen Lauristin muutti Tarttoon, jossa asuivat hänen tyttärensä ja tyttärentytär. Kuollessaan kesällä 2015 102-vuotiaana hän oli Tarton vanhin asukas.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jukka Rislakki: Muistokirjoitus – Olga Lauristin hs.fi. 25.6.2005. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.11.2015.
  2. Siberis käinud hiidlane annaks Merile vabaduse 10.10.2003. Postimees. Viitattu 15.11.2015. (viroksi)
  3. Hiiumaa naine mäletab küüditajate seas Olga Lauristini 20.10.2003. Postimees. Viitattu 15.11.2015. (viroksi)
  4. Olga Lauristin: "Minu ideaal on kommunismus." 28.4.2003. Ohtuleht. Viitattu 15.11.2015. (viroksi)