Nicolás Salmerón

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nicolás Salmerón, Federico de Madrazon maalaama muotokuva vuodelta 1873.

Nicolás Salmerón y Alonso (10. huhtikuuta 183821. syyskuuta 1908 Pau, Ranska)[1] oli espanjalainen poliitikko, joka toimi Espanjan ensimmäisen tasavallan kolmantena valtionpäämiehenä vajaan kahden kuukauden ajan vuonna 1873.

Salmerón oli alkujaan filosofian ja kirjallisuuden professori Madridin yliopistossa. Hän puolusti julkaisuissaan demokraattisia aatteita ja kuului vuodesta 1865 pienen tasavaltalaispuolueen johtoon. Poliittinen ura aukeni hänelle vuoden 1868 syyskuun vallankumouksen myötä. Vuonna 1871 hänet valittiin parlamenttiin eli cortesiin, jossa hän tuli tunnetuksi yhtenä tasavaltalaisten näkyvimmistä edustajista. Ensimmäisen tasavallan perustamisen jälkeen helmikuussa 1873 Salmerónista tuli Estanislao Figuerasin hallituksen oikeusministeri. Salmerón tuli itse hallituksen johtoon ja valtionpäämieheksi Francisco Pi y Margallin erottua 18. heinäkuuta. Salmerón kuitenkin erosi protestiksi jo 8. syyskuuta, kun cortes oli hyväksynyt karlistien kapinan ja maakuntien separatismin tukahduttamiseen tarkoitetut sota-artiklat, joihin sisältyi muun muassa kuolemanrangaistuksen käyttöönotto. Hän toimi sen jälkeen cortesin puhemiehenä, mutta vetäytyi politiikasta tasavallan kukistuttua vuonna 1874. Bourbonien palattua valtaan vuonna 1875 Salmerón joutui luopumaan myös professuuristaan ja pakenemaan maasta.[1]

Sagastan hallitus armahti Salmerónin vuonna 1881 ja hän palasi Espanjaan. Vuodesta 1886 hän oli uudelleen edustajana cortesissa, jossa hän pyrki yhdistämään hajanaiset tasavaltalaisryhmät. Hänet tunnustettiin Espanjan tasavaltalaisten johtajaksi Manuel Ruiz Zorrillan kuoltua.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Nordisk familjebok (1916), s. 483–484 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 23.10.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]