Pekka Haavisto

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Nexar Flores)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pekka Olavi Haavisto
Pekka Haavisto Helsingin kirjamessuilla 2017.
Pekka Haavisto Helsingin kirjamessuilla 2017.
Suomen kehitysministeri
Kataisen hallitus
17.10.2013–24.6.2014
Stubbin hallitus
24.6.2014–26.9.2014
Edeltäjä Heidi Hautala
Seuraaja Sirpa Paatero
Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri
Lipposen I hallitus
13.4.1995–14.4.1999
Edeltäjä Sirpa Pietikäinen
Seuraaja Satu Hassi
Vihreiden puheenjohtaja
1993–1995
3.11.2018–
Edeltäjä Pekka Sauri
Touko Aalto
Seuraaja Tuija Brax
Kansanedustaja
21.3.1987–23.3.1995
21.3.2007–
Ryhmä/puolue Vihreä eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Helsingin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 23. maaliskuuta 1958 (ikä 60)
Helsinki
Puolue Vihreä liitto
Puoliso Nexar Antonio Flores
Koulutus ylioppilas (1976)
Ammatti kansanedustaja

Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, joka on Vihreän liiton puheenjohtaja, kansanedustaja ja entinen ministeri. Haavisto on toiminut kansanedustajana vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007. Hän oli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen I hallituksessa 1995–1999 ja kehitysministeri Kataisen ja Stubbin hallituksissa 2013–2014.[1]

Haavisto oli myös Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa 2012, jolloin hän oli Sauli Niinistön vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna 2018, jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella.

Haavisto oli vihreiden puheenjohtaja vuosina 1993–1995. Vuosina 2000–2006 Haavisto toimi Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana. Hän johti vihreiden eduskuntaryhmää vuosina 1987–1988, 1993 ja 2011–2013.[1] Marraskuussa 2018 hänet valittiin jälleen vihreiden puheenjohtajaksi johtamaan puolue 2019 eduskuntavaaleihin.[2] Lisäksi Haavisto on toiminut erilaisissa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä.

Lokakuussa 2016 Haavisto nimitettiin Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi. Hän seuraa tehtävässä YK:n Syyria-lähettilästä Staffan de Misturaa.[3]

Koulutukseltaan Pekka Haavisto on ylioppilas.[4]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto.[5] Haaviston äiti Anja Haavisto työskenteli saman koulun kemian opettajana.[6]

Pekka Haavisto valmistui ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta vuonna 1976, minkä jälkeen hän aloitti valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa.[7] Opinnot jäivät kuitenkin kesken vajaan vuoden jälkeen. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.[8] Haavisto suoritti siviilipalveluksen Tampereen yliopistollisessa sairaalassa vuonna 1985.[9]

Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli vuosina 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, 1982–1987 Suomi-lehden päätoimittaja ja vuonna 1983 Vihreän Langan päätoimittaja.[1]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto oli Vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983.[10] Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.[11][12]. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1988–1992 ja 2005–2008.[1]

Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.[13] Hänestä tuli kuitenkin ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä maailman toisen ja Suomen ja Länsi-Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin.[14][15][16] Haavisto pyrki eduskuntaan vuoden 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.[17]

Vuoden 2007 vaaleissa Haavisto palasi eduskuntaan noin 5 400 äänellä.[18] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa hän sai 7 470 ääntä.[19] Haavisto jatkoi eduskunnassa vuoden 2015 vaalien jälkeen keräten Vihreiden suurimman äänisaaliin valtakunnallisesti – 14 204 ääntä. Haavisto oli myös vaalien kahdeksanneksi eniten ääniä kerännyt ehdokas. [20]

Marraskuussa 2018 hänet valittiin jälleen vihreiden puheenjohtajaksi. Samalla Haavisto ilmoitti asettuvansa ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, todennäköisesti uudenmaan vaalipiirissä. Haavisto kertoi pohtineensa ennen tätä ehdolle asettumista eurovaalien ja eduskuntavaalien välillä.

Haavisto on eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2015. Hän on ollut jäsen myös ulkoasiainvaliokunnassa (1991–1994, 2007–2013 ja 2014–), puolustusvaliokunnassa (2007–2013 ja 2015), suuressa valiokunnassa (2007–2008 ja 2011), lakivaliokunnassa (1991–1992) ja sivistysvaliokunnassa (1987–1990).[1]

Toiminta kansainvälisissä tehtävissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haavisto vihreiden vaalimökillä Helsingissä huhtikuussa 2011.

Pudottuaan eduskunnasta Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertzegovinassa.[1] Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista.[1][21] UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta.[1] Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa.[13] Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.[13] Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.[22][23] Haavisto on toiminut myös ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.[13]

Haavisto on ollut vierailevana tutkijana Ulkopoliittisessa Instituutissa erityisalueenaan Venäjään liittyvät kysymykset ja uudet turvallisuusuhat sekä vierailevana luennoitsijana Bristolin yliopistossa aiheenaan kansainväliset ympäristökysymykset. Haavisto luennoi säännöllisesti Helsingin yliopistossa ja NATO-koulussa Oberammergaussa.[13]

Presidenttiehdokkuus 2012 ja 2018[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreiden puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys.[24] Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa.[25] Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä.[26] Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti homoseksuaali presidenttiehdokas.[16]

Helmikuussa 2017 Haavisto valittiin Vihreän liiton ehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa.[27] Hän sai ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Sauli Niinistö valittiin presidentiksi toiselle kaudelleen jo ensimmäisellä kierroksella.

Kehitys- ja omistajaohjausministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä liitto valitsi ehdokkaansa kehitysyhteistyöstä ja valtion omistaja-ohjauksesta vastaavaksi ministeriksi 16. lokakuuta 2013 Heidi Hautalan päätettyä erota tästä tehtävästä.[28] Tasavallan presidentti nimitti hänet virkaan seuraavana päivänä.[29] Hän toimi tehtävässä syyskuuhun 2014, jolloin vihreät erosi hallituksesta.[30]

Vihreiden puheenjohtajana 2019 eduskuntavaaleihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto valittiin marraskuussa 2018 Vihreiden puheenjohtajaksi Touko Aallon luovuttua tehtävästä. Edellisen kerran hän oli johtanut puoluettaan vuosina 1993–1995. Haavisto asettui ehdolle sen jälkeen, kun varapuheenjohtaja Maria Ohisalo jättäytyi kisasta pois.[31] Haavisto toimii puheenjohtajana kesän 2019 puoluekokoukseen asti eli käytännössä johtaa puolueen 2019 eduskuntavaaleihin ja europarlamenttivaaleihin.[2] Hän ilmoitti jo etukäteen, ettei tavoittele varsinaista puheenjohtajakautta kesällä 2019.[2]

Poliittiset näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekka Haavisto puhumassa ydinvoimasta vuonna 2012.

Presidentinvaalien yhteydessä Haavisto totesi muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella.[32] Haavisto ei ole Suomen Nato-jäsenyyden kannalla.[33] Afganistanista Suomen tulisi vetäytyä.[34] Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä.[35]

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan Kesä Balkanilla kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin Afrikan tähteä etsimässä ja elämäkerrallisen teoksen Hatunnosto.[13] Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja.[36]

Haavisto kirjoitti 1970-luvulla interrail-oppaita kokemuksistaan matkareissuiltaan Euroopasta.[37]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan miehen Nexar Antonio Floresin (s. 28. heinäkuuta 1978[38]), vuonna 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.[39] Haavisto liittyi kirkkoon Ylivieskan kirkon tuhopolton jälkeen vuonna 2016.[40]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU) tunnustuspalkinto merkittävästä työstä etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen kysymysten parissa.[41]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. a b c Pekka Haavisto valittiin vihreiden johtoon murska­äänin 40–1 – puolueella on Touko Aallon uupumisen myötä ”peiliin katsomisen paikka” Helsingin Sanomat. 3.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
  3. Pekka Haavisto nimitetty Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi, Aamulehti 7.10.2016.
  4. Pekka Haavisto www.eduskunta.fi. Viitattu 3.12.2018.
  5. Munkkivuoren yhteiskoulu Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. Salminen, Jari ja Yksityiskoulujen Liitto. Viitattu 5.2.2012.
  6. Mickelsson, Rauli: Haavisto, Pekka (1958–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 15.4.2014. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.11.2014.
  7. Kuka Pekka Haavisto? (Internet Archivesta, tallennettu 18.4.2012) haavisto2012.fi. Viitattu 13.1.2012.
  8. Waris, Olli: Tämän verran Haavisto opiskeli iltalehti.fi. 30.1.2012. Iltalehti. Viitattu 3.6.2012.
  9. Julku, Mari: Energinen, kekseliäs ja nirso. Iltalehti, 28.–29.1.2012, s. 26–27.
  10. Eduskunta (Arkistoitu sivu) Pekkahaavisto.net. Viitattu 14.3.2015. [vanhentunut linkki]
  11. Björksten, Tuomo: Kaksi sankaria. Aamulehti, 29.1.2012, s. 6–10.
  12. Eduskuntavaalien tulokset. Aamulehti, 18.3.1987.
  13. a b c d e f CV pekkahaavisto.net. Viitattu 23.1.2012.
  14. [1]
  15. [2]
  16. a b Vihreiden verkot vasemmalle (pääkirjoitus) Iltalehti. 9.6.2011. Viitattu 19.1.2012.
  17. Luettelo ehdokkaista vaalipiireittäin ja puolueittain, myös heidän äänimääränsä ja vertailulukunsa 1999 (XLS) Tilastokeskus. Viitattu 19.1.2012.
  18. Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 21.3.2007. Oikeusministeriö. Viitattu 23.1.2012.
  19. Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 13.5.2011. Oikeusministeriö. Viitattu 19.1.2012.
  20. Kokeile HS:n vaalikoneella, kenen ehdokkaan arvomaailma on lähimpänä sinua www.vaalikone.fi. Viitattu 11.11.2018.
  21. Airhart, Marc: Cleaning Up After War Scientific American. 15.9.2003. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  22. Haavisto, Pekka: Sudanissa sataa (Arkistoitu sivu) Haavisto-blogi. 24.8.2007. Viitattu 14.3.2015.
  23. Sivari, joka sai sotilasansiomitalin Rauhanturvaaja. 1/2010. Viitattu 23.1.2012.
  24. Presidenttiehdokas!. Iltalehti, 30.4.2011, s. 17.
  25. Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto selviytyivät toiselle kierrokselle presidentinvaalissa 2012 26.1.2012. Tilastokeskus. Viitattu 14.3.2015.
  26. Sauli Niinistö on maamme 12. presidentti Yle Uutiset. 5.2.2012. Viitattu 14.3.2015.
  27. Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto: Emme tarvitse uusia viholliskuvia Yle uutiset. 12.2.2017. Viitattu 18.12.2017.
  28. Terhi Uusivaara: Haavisto toivoo eduskunnalta realismia omistajaohjausasioissa 16.10.2013. Yle Uutiset. Viitattu 16.10.2013.
  29. Pekka Haavistosta uusi kehitysministeri Yle Uutiset. 16.10.2013. Viitattu 14.3.2015.
  30. Nyt on nimet paperissa - vihreät ministerit jättivät eronpyyntönsä
  31. Jarno Hartikainen: Pekka Haavisto piti Ohisaloa parhaana vaihtoehtona vihreiden johtoon – ”Kun Maria ilmoitti, ettei hae, se oli aikamoinen tenkkapoo” Helsingin Sanomat. 2.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
  32. Rautio, Yrjö: Niinistö vs Haavisto (Arkistoitu sivu) Apu. 22.12.2011. Viitattu 14.3.2015.
  33. Camp, Walter de: Pekka Haavisto vs. Paavo Väyrynen City-lehti. 24/2011. Viitattu 14.3.2015.
  34. Numminen, Mikko: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto Image. 25.11.2011. Viitattu 14.3.2015.
  35. Pekka Haavisto 24/2011. Väestöliitto. Viitattu 23.1.2012.
  36. Räsänen, Saija: Kuka ostaa vaalikirjoja? Vihreä Lanka. 3.11.2011. Viitattu 30.12.2011.
  37. [3]
  38. ¡Nexar le da calorcito con su rica sazón! Extra.ec. 27.1.2012. Viitattu 14.3.2015. (espanjaksi)
  39. Häkli, Laura: Mutta kuka kumma on Antonio? 13.1.2012. Vihreä lanka. Viitattu 23.1.2012.
  40. Presidenttiehdokkaat avoimina arvoistaan: Kuka uskoo luomisoppiin, kuka liittyi kirkkoon, kuka on absolutisti? mtv.fi. Viitattu 11.9.2018.
  41. ETMU-palkinto: Aiemmat palkinnot Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura. 2015. Viitattu 22.10.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo.svg
Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Pekka Haavisto.
Edeltäjä:
Pekka Sauri
Touko Aalto
Vihreän liiton puheenjohtaja
1993–1995
2018–
Seuraaja:
Tuija Brax
(nykyinen)