Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatti
Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatti (ven. Народный комиссариат иностранных дел СССР, Narodnyi komissariat inostrannyh del SSSR, lyhenne NKID) hoiti Neuvostoliiton suhteita ulkovaltoihin vuosina 1923–1946. Sen johdossa oli ulkoasiainkansankomissaari, jonka apuna toimi kansankomissaarien neuvoston nimittämä kollegio.[1][2]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Toinen yleisvenäläinen neuvostokongressi perusti Neuvosto-Venäjän ulkoasiainkansankomissariaatin lokakuun vallankumouksen aikana 7. marraskuuta vuonna 1917. Sen ensimmäinen tehtävä oli painaa ja julkaista kaikki Venäjän keisarikunnan hallituksen ympärysvaltojen kanssa tekemät sopimukset, jotka bolševikit olivat saaneet haltuunsa. Sen jälkeen kun Moskovasta oli tullut pääkaupunki, ulkoasiainkansankomissariaatti siirtyi Petrogradista sinne ja asettui Lubjanka -nimiseen rakennukseen. Keväällä 1918 ulkoasiainkomissaarina toimineen Lev Trotskin tärkein tehtävä oli Brest-Litovskin rauhan neuvotteleminen keskusvaltojen kanssa. Hän saapui neuvotteluihin tammikuussa 1918 varamiehenään Georgi Tšitšerin. Trotski pitkitti neuvotteluja, koska toivoi vallankumouksen leviävän myös Saksan keisarikuntaan ja poistavan bolševikeilta hyökkäyksen uhan. Trotskin kausi ulkoasiainkomissaarina päättyi maaliskuussa 1918. Hänen seuraajansa Tšitšerin aloitti tehtävässä toukokuun lopussa.[3]
Ensimmäisinä lokakuun vallankumouksen jälkeisinä vuosina bolševikkijohtajat toivoivat vallankumouksen leviävän ensimmäistä maailmansotaa käyviin valtioihin. Ensimmäiset neuvostodiplomaatit yrittivät diplomaattisen koskemattomuuden turvin edistää vallankumouksen leviämistä, mutta 1920-luvun alussa, kun toiveet olivat osoittautuneet turhiksi, heidän oli ryhdyttävä rakentamaan diplomaattisia suhteita asemamaidensa hallitusten kanssa.[3] Tšitšerin neuvotteli Saksan kanssa Rapallon sopimuksen, joka allekirjoitettiin 16. huhtikuuta vuonna 1922. Sopimuksen solmimisen myötä maiden välille syntyivät myös toimivat kaupalliset ja diplomaattiset suhteet. Sopimus merkitsi Neuvosto-Venäjän eristetyn aseman päättymistä suhteessa ulkovaltoihin.[4]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Neuvostoliiton ulkoasiainkansankomissariaatti perustettiin 6. heinäkuuta vuonna 1923 Neuvosto-Venäjän ulkoasiainkansankomissariaatin tilalle. Tšitšerin toimi ulkoasiainkansankomissaarina vuoteen 1930 asti. Hänen seuraajansa oli Maksim Litvinov, joka johti ulkoasiainkansankomissariaattia vuoteen 1939 asti. Litvinov joutui luopumaan tehtävästä saksalaisvastaisuutensa ja juutalaisen syntyperänsä vuoksi. Seuraajaksi nimitettiin toukokuussa 1939 Vjatšeslav Molotov, minkä jälkeen osa henkilökunnasta vaihdettiin. Elokuussa 1939 perustettiin oppilaitos diplomaattien kouluttamiseksi. Elokuun 23. päivä 1939 solmittiin Molotov–Ribbentrop -sopimus. Natsi-Saksan hyökkäyksen jälkeen Molotov aloitti neuvottelut Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa sotilaallisesta yhteistyöstä. Hän matkusti lentokoneella Skotlantiin tapaamaan ulkoministeri Anthony Edeniä ja sieltä junalla Lontooseen. Sopimus solmittiin 26. toukokuuta 1942 Lontoossa. Vuosina 1941–1943 NKID toimi Kuibyševissä. Diplomaattikoulu MGIMO perustettiin vuonna 1944. NKID:n toimintaa jatkoi vuodesta 1946 alkaen Neuvostoliiton ulkoasiainministeriö.[1][2][4][5][6][7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b About the Ministry of Foreign Affairs of the Russian Federation - The Ministry of Foreign Affairs of the Russian Federation mid.ru.
- ↑ a b Council of People's Commissars of the Russian Soviet Federative Socialist Republic explained everything.explained.today.
- ↑ a b People's Commissariat for Foreign Affairs of the Russian SFSR explained everything.explained.today.
- ↑ a b Georgy Vasilyevich Chicherin britannica.com.
- ↑ Maksim Litvinov britannica.com.
- ↑ Vyacheslav Molotov en-academic.com.
- ↑ Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 214. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2