Moniraitanauhuri
Moniraitanauhuri on laite, jolla voidaan äänittää eri lähteistä ääntä omille kanavilleen. Aiemmin tallennus tehtiin analogisesti magneettinauhalle, mutta nykyisin tallenteet tehdään suurimmaksi osin digitaalisesti, joko nauhalle tai muulle tallennusvälineelle.[1]
Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Analoginen moniraitanauhuri on aina avokelanauhuri. Käytettyjä nauhaleveyksiä ovat olleet 1/4, 1/2, 1 ja 2 tuumaa, joista 2 tuumainen vakiintui ammattikäyttöön.[2] Hifi-kelanauhurit, joita on käytetty myös harraste- ja demoäänityksien tekoon, ovat käyttäneet 1/4 tuuman nauhaa. Suuria raitamääriä käytettäessä leveys fyysisesti estää raidan äänityksen vuotamisen muille raidoille.
Analogisen nauhurin nauhan kulkunopeus on säädettävissä. Ammattikäytössä standardoituja nopeuksia ovat 38,1 senttimetriä sekunnissa ja 76,2 cm/s. Suuri nopeus parantaa äänenlaatua sekä vähentää kohinaa. Samalla informaatio tallentuu fyysisesti suurelle alalle, mikä helpottaa tallennuksen editointia. Nauhurissa ovat erilliset äänityspää, kuuntelupää sekä poistopää tyhjentämistä varten. Äänitys- ja kuuntelupään etäisyys toisistaan aiheuttaa muita raitoja äänitettäessä haitallisen viiveen. Tämän estämiseksi äänityspää voidaan kytkeä kuuntelupääksi tarvittavien raitojen osalta sen muutoin toimiessa äänittävänä. Menetelmän keksi kitaristi Les Paul ja se julkistettiin nimellä "Selsync" Ampexin valmistamana. Tuotemerkki on lyhenne sanoista "Selective synchronization" ("valinnainen synkronointi").[2]
Nauhurin varusteisiin kuuluvat kauko-ohjaus, automaattinen paikannin (auto locator), jolla asetetaan nauhalle paikannusmerkkejä sekä aikalaskuri, jotka voivat olla yhdistettävissä ja vaihdettavissa keskenään.[2] Nauhurissa voivat olla äänityksen signaalin tason mittarit särön estämiseksi.
Mekaanisena laitteena nauhuri tarvitsee säännöllistä huoltoa, ja erityisesti äänipäät ovat asetuksiltaan suhteessa nauhaan ja kunnoltaan kriittisiä hyvän tuloksen saamiseksi.[2] Kiintolevy on paljolti syrjäyttänyt nauhurin käytön digitaalisen tallennuksen yleistyttyä, mutta äänityksen termeissä sanasto pohjautuu nauhureille syntyneeseen sanastoon.
Käyttöperiaatteesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moniraitatekniikka mahdollistaa esityksen tallentamisen osuus kerrallaan tai kokoonpanon esityksen tallentamisen siten, että kukin instrumentti on omalla raidallaan. Osuuksia voidaan näin jälkikäteen käsitellä halutun tuloksen luomiseksi tai soittaa tarvittaessa uudelleen ilman koko esityksen toistamista. Muusikoiden ei tarvitse näin myöskään olla samanaikaisesti paikalla. Puhekielessä käytetään ilmaisua "päälleäänitys" tai "päällekkäisäänitys". Tällä viitataan siihen, että tallennusta tekevä muusikko kuuntelee samanaikaisesti aiemmin äänitettyä osuutta, jonka "päälle" tallennus lisätään.
Kun kaikki osuudet on tallennettu halutulla tavalla, raidat miksataan eli yhdistetään halutussa suhteessa toisiinsa. Tässä myös luodaan formaatin, esimerkiksi stereoäänen- tai monikanavaisen äänentoiston mukainen vaikutelma esityksen instrumenttien ja muiden äänien sijainnista äänikuvassa.[2] Lopputulos on tallenteen julkaistava versio tai nk. masteri, jota käytetään julkaistavan formaatin lähteenä ja ohjaukseen esimerkiksi Lp - levyjen muottien valmistamisessa.
Tekniikan avulla muusikko voi myös soittaa kaikki tarvittavat osuudet itse luoden keinotekoisen mielikuvan yhtyeestä joko lopullisena versiona tai hahmotelmana esityksestä varsinaista toteutusta varten, joka tehdään kokoonpanolla. Toisinaan kokoonpanot korostavat sitä, jos esitys on tallennettu suoraan studiossa ilman päälleäänityksiä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Alten, Stanley R: Audio in Media. Thomson Wadsworth, 2005. ISBN 0-534-63046-4.
Viitteet
- ↑ Äänen tallennus. Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitos (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b c d e Alten 103, 108,110, 398