Naiset antiikin Roomassa
Naisilla oli antiikin Roomassa rajoituksia, jotka eivät koskeneet lainkaan tai samassa määrin miehiä. Naiset olivat holhoojan alaisia valtaosan elämästään, yleensä joko isänsä tai aviomiehensä. Muun muassa heidän oikeutensa hallita omaa omaisuuttaan ja päättää aviomiehestään tai lastensa asioista olivat rajalliset. Avioliitto oli keskeinen osa naisen elämää, ja avioliittoikä oli alhainen.
Lapsuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
_arrière.jpg)
Kaikki perheen lapset olivat holhoojan alaisia. Holhooja oli yleensä perheen isä (lat. pater familias), joka käytti isän oikeutta (lat. pateria potestas) perheensä jäseniin. Naisilla ei ollut oikeutta toimia holhoojana, vaan tapauksissa, jossa isä oli kuollut tai vanhemmat olivat eronneet, holhoojaksi nimettiin jokin muu mies, esimerkiksi äidin isä. Holhous koski perheen alle 14-vuotiaita poikia, kun taas tytöt olivat lähtökohtaisesti holhouksen alaisia koko elämänsä ajan.[2]
Pater potestas oli kattava, ja siihen sisältyi oikeus päättää holhouksenalaisten elämästä ja kuolemasta tai myymisestä orjuuteen. Erityisesti tyttölapset saatettiin hylätä taloudellisista syistä. Dionysios Halikarnassoslaisen mukaan varhainen Romuluksen laki olisi jopa edellyttänyt isää säästämään kaikki poikansa ja vain vanhimman tyttärensä, paitsi jos tämä oli epämuodostunut, jolloin viiden naapurin suostumus säästämiseen vaadittiin. Tämän lain noudattamisesta ei kuitenkaan ole tietoa. Kahdentoista taulun laki edellytti epämuodostuneiden lasten hylkäämistä mahdollisimman pian syntymän jälkeen. Valtaosan lapsista annettiin kuitenkin elää.[3][4] Lapsikuolleisuus oli korkea: arviolta neljännes kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana ja puolet viimeistään kymmenvuotiaina. Valtaosa tyttöjä koskevista historiallisista lähteistä koskee heidän kuolemaansa avioliittoikäisinä tai vähän ennen sitä, koska siihen mennessä vanhemmat olivat kiintyneitä lapseen, ja koska avioliitto nähtiin merkittävänä sosiaalisena virstanpylväänä, joka lapselta jäi saavuttamatta.[5]
Tyttöjen saama koulutus oli yleensä vähäistä. Lähtökohtana oli käytännön taidot, erityisesti kotitalouden hoitamiseen ja villan kehruuseen liittyvät taidot, kun taas luku- ja kirjoitustaitoa ei välttämättä opetettu perusteita pidemmälle. Äidillä oli suuri merkitys lasten ja etenkin tyttöjen opetuksessa. Keski- ja yläluokassa tyttöjen koulutuksen tarkoituksena oli usein tehdä heistä tuleville, koulutetuille puolisoilleen sopivaa seuraa, ja heidän keskuudestaan tulikin useita korkeasti koulutettuja naisia. Perheissä, joissa oli kotiopettaja, tytöt saattoivat osallistua veljiensä rinnalla opetukseen, kun taas joissakin rikkaissa perheissä myös tytöt saivat kattavan koulutuksen. Jotkin lähteet, kuten Ovidius, Martialis ja Horatius viittaavat tyttöoppilaisiin kouluissa. Varhainen avioliittoikä johti kuitenkin koulutuksen katkeamiseen, joskin joskus aviomiehet saattoivat opettaa itse nuorempia vaimojaan.[6][7]
Rikkaimmissa perheissä orjat hoitivat lapsia perheenäidin johtaessa kotitaloutta. Perheen omat lapset ja orjien lapset leikkivät usein keskenään. Lapsilla oli leluja, ja muun muassa norsunluusta tehtyjä nukkeja on säilynyt nykyaikaan. Monilla nukeilla on aikuisen naisen muoto, ja joillakin niistä on myös liikutettavat raajat. Tytöt pukivat nukkejaan ja leikkivät niillä kotia. Avioliittoiän saavutettuaan tytöt uhrasivat nukkensa jumalille.[7][8]
Avioliitto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Avioliitot solmittiin aikaisin. Eliittiin kuuluvien perheiden tytöt naitettiin yleensä 12 tai 13 vuoden ikäisinä, alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvilla myöhemmin, myöhemmin teini-iässä tai kahdenkymmenen vuoden ikäisenä. Avioliiton solmiminen oli tytön tai naisen holhoojan tehtävä, ja ensimmäisen puolison etsiminen alkoi varhoin. Seurustelu ennen avioliitto ei ollut yleistä. Aviomiehet olivat yleensä noin kymmenen vuotta nuorena avioituneita vaimojaan vanhempia. Yhden miehen vaimo, univira, oli ihanne, mutta naiset avioituivat yleensä useita kertoja elämässään vanhemman aviomiehen kuoleman jälkeen tai avioeron seurauksena. Matroonalla (lat. matrona) eli perheenäidillä, ei ollut varsinaista oikeutta puolison etsimiseen, mutta etenkin jos hänen oma puolisonsa oli kuollut ja hänet oli vapautettu holhoojan alaisuudesta, hän saattoi osallistua enemmän tyttärensä myöhempien avioliittojen solmimiseen. Toisaalta esimerkiksi Ciceron poissaollessa hänen vaimonsa Terentia antoi tyttärensä Tullian (n. 79–45 eaa) päättää itse kolmannesta aviomiehestään.[9][10]
Rooman laki tunsi erilaisia avioliiton muotoja, ja muodon valinta vaikutti naisen oikeuksiin ja asemaan suhteessa aviomieheensä. Rooman tasavallan aikaan tyypillinen avioliiton muoto oli manus-avioliitto (conventio in manum), jossa vaimo siirtyi isän vallasta täysin miehensä valtaan lapsiin verrattavaan asemaan. Vaimon omaisuudesta tuli aviomiehen omaisuutta, ja hänen oli omaksuttava miehensä uskonto ja perinteet. Jos aviomies kuoli, eikä naisen isä enää elänyt, aviomiehen perheenjäsenestä tuli vaimon holhooja, joka määräsi naiselle kuuluneesta omaisuudesta. Vuonna 186 eaa sääntöjä loivennettiin siten, että aviomies saattoi antaa vaimon valita oman holhoojansa, ja jos aviomies kuoli tai avioliitto päättyi eroon, nainen saattoi tietyin edellytyksin saada itsenäisen oikeuden päättää omaisuudestaan ja saada myötäjäisiään takaisin. Hän ei kuitenkaan voinut saada oikeuksia lapsiinsa. Manus-avioliitto saattoi alkaa useilla eri tavoilla, joita olivat yhteisasumisesta alkanut usus, seremoniallinen ja yleensä vain patriisi- tai pappisperheiden suosima confarreatio sekä coemptio, jossa aviomies muodollisesti osti vaimonsa tämän isältä.[9][10]
Avioliitto saattoi olla tasavallan aikaan myös niin sanotusti vapaa, ei-manus-tyyppinen. 100-luvulla eaa. manus-tyyppinen avioliitto menetti merkitystään, ja keisariajan Roomassa vapaat avioliitot olivat yleisempiä. Vapaassa avioliitossa vaimo pysyi isänsä holhouksessa, eikä hänen omaisuudestaan tullut aviomiehen omaisuutta. Yleistymisen syynä oli ennen kaikkea suvun vaurauden takaaminen. Vapaassa avioliitossa myös vaimo saattoi aloittaa avioero-prosessin.[9][10]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Chrystal, Paul: Women in ancient Rome. Stroud: Amberley, 2013. ISBN 978-1-4456-0870-9 (englanniksi)
- D’Ambra, Eve: Roman women. Cambridge: Cambridge University Press, 2007. ISBN 978-0-521-52158-1 (englanniksi)
- Kajava, Mika & Kivistö, Sari & Riikonen, H. K. & Salmenkivi, Erja & Sarasti-Wilenius Raija: Kulttuuri antiikin maailmassa. Helsinki: Teos, 2009. ISBN 978-951-851-157-4