Tämä on hyvä artikkeli.

Musta surma

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Mustasurma)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mustan surman uhrien hautausta. Gilles Li Muisisin kronikat, 1272–1352.

Musta surma oli Eurooppaa ja sen lähiseutuja vuosina 1346–1353 runnellut kulkutauti, jonka arvioidaan tappaneen 30–60 prosenttia Euroopan väestöstä eli 25–50 miljoonaa ihmistä ja saman verran Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Suurin osa tutkijoista uskoo nykyisin, että mustan surman aiheutti paiserutto, joka leviää mustarotan kirppujen puremista. Tämä käsitys on saanut tukea myös uusista DNA-tutkimuksista. Myös keuhkoruttoa ja jotain sittemmin kadonnutta tautia on epäilty mustan surman aiheuttajaksi.

Musta surma alkoi viimeistään 1346 Etelä-Venäjällä. Epidemian on myös arveltu saaneen alkunsa joko Kiinasta tai Keski-Aasiasta, mistä se levisi Venäjän kautta Mustanmeren yli Konstantinopoliin ja Aleksandriaan, sitten koko Lähi-itään ja vuonna 1347 Euroopan satamakaupunkeihin Italiassa ja Ranskassa. Sieltä epidemia levisi seuraavien vuosien aikana koko Eurooppaan, viimeisenä Venäjän kristittyihin osiin 1350-luvulla. Vain muutama maa, kuten Islanti ja Suomi säästyivät epidemialta.

Mustan surman aiheuttama väestökato aiheutti Euroopassa suuria yhteiskunnallisia ja taloudellisia muutoksia, kun palkollisten asema parani työvoimapulan myötä.

Tausta ja konteksti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paiserutto oli tunnettu Euroopassa jo ennen mustaa surmaa, sillä varhaiskeskiajalla 500-luvulla oli kärsitty Justinianuksen ruton nimellä tunnetusta tuhoisasta pandemiasta.[1] Musta surma oli toisen Euroopassa riehuneen ruttopandemian ensimmäinen ja tuhoisin epidemia. Sitä seurasi uusia epidemioita, ja koko pandemia kesti vuosiin 1650–1722 asti.[2]

Epidemian synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen ruttopandemia syntyi mahdollisesti kahdesta syystä. Suuria osia Euraasiasta valloittaneet mongolit olivat hevosilla liikkuvia sotureita, jotka muodostivat sotilaallisen ja hallinnollisen verkoston koko Keski-Aasian välille. He saattoivat tuoda tautia kantavat jyrsijät Kiinasta aroja pitkin lännemmäs 1300-luvun alkuun mennessä. Toinen syy pandemian alulle saattoi olla 1200-luvun puolivälissä alkanut ilmastonmuutos, joka aiheutti Saharasta puhaltamaan kääntyneiden tuulien myötä Keski-Aasian lämpenemisen ja kuivumisen ja pakotti jyrsijät liikkeelle.[3]

Alkukoti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustan surman alkukoti on yhä kiistanalainen. Joidenkin tutkijoiden mukaan epidemia lähti leviämään Keski-Aasiasta ja toisten mukaan Kiinasta. Paiseruttoa esiintyykin jyrsijöissä endeemisenä niin Keski-Aasiassa kuin Pohjois-Kiinassakin. Kiinalaisista historiankirjoista ei kuitenkaan löydy mainintaa rutosta ennen 1640-lukua.[4] Kiinan Hebein maakunnassa oli 1330-luvulla tuhoisa kulkutauti, mutta ei ole varmaa, oliko se ruttoa.[5] Vuonna 2010 julkaistun geenitutkimuksen mukaan kaikki kolme tunnettua ruttopandemiaa, mukaan lukien musta surma, olisivat kuitenkin syntyneet Kiinassa. Länteen musta surma olisi kulkeutunut silkkitietä pitkin.[6]

Issyk Kulissa, nykyisen Kirgisian alueella Keski-Aasiassa, on poikkeuksellisen monia nestoriolaiskristittyjen hautoja vuosilta 1338–1339, ja joissain hautakivissä on kuolinsyyksi ilmoitettu kulkutauti.[7] Joidenkin vainajien hampaista onkin löydetty paiseruttoa aiheuttanutta bakteeria. Brittiläis-saksalaisen tutkijaryhmän mukaan tämä osoittaa, että Kirgisia on epidemian alkukoti, ja että epidemia alkoi pian kyseisen bakteerikannan syntymisen jälkeen.[8]

Historiallisten, geneettisten ja ekologisten tietojen pohjalta on myös esitetty, että mustan surman aiheuttanut ruttobakteerikanta syntyikin jo sata vuotta ennen epidemiaa.[8]

Epidemia alkoi mahdollisesti Kaspianmeren luoteisrannoilla ja Etelä-Venäjän seudulla Kultaisen ordan valtion keskiosissa keväällä 1346, kuten venäläiset kronikoitsijat ja arabikirjoittaja Ibn al-Wardi kirjoittivat. Sieltä tauti lähti leviämään Mustallemerelle sekä etelään päin maata pitkin.[9] Pohjoiseen tai Mustanmeren länsipuolelle se ei alkukodistaan levinnyt, sillä Kultaisen ordan muslimeilla ei ollut kauppasuhteita tai muitakaan yhteyksiä siellä asuvien kristittyjen kanssa.[10]

Epidemian leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Krimille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1343 vähän aiemmin islaminuskoon kääntynyt kiptšakkien mongolikaanikunta hyökkäsi Krimin niemimaalla sijainneen Kaffan kaupunkiin ajaakseen sitä asuttaneet genovalaiset kauppa-asemaltaan. Jälkimmäisen piirityksen 1345–1346 aikana piirittäjien joukoissa puhkesi rutto.[11] Piacenzalaisen Gabriele de Mussisin kertomuksen mukaan kiptšakit ampuivat katapulteilla ruttoon kuolleiden ruumiita muurin yli genovalaisten tukikohtaan heikentääkseen sen puolustusta tautia levittämällä. Tämä on mahdollista, mutta miasmateoriaan uskoneet piirittäjät olisivat luultavasti odottaneet ruumiiden alkavan ensin haista levittääkseen ”pahaa ilmaa”. Ruttoa levittävät kirput kuitenkin lähtevät kylmenevästä ruumiista nopeasti, joten tauti levisikin Kaffaan todennäköisemmin kaupunginmuurien raoista sisään päässeiden jyrsijöiden mukana.[12]

Konstantinopoliin ja Anatoliaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaffasta laivoillaan paenneet italialaiset toivat ruton Konstantinopoliin luultavasti toukokuussa 1347. Epidemia alkoi näkyä kaupungissa heinäkuussa, ja syksyllä se raivosi täydellä voimallaan. Konstantinopolista pakenevat ihmiset levittivät tautia muuallekin Vähän-Aasian rannikolle ja myös Euroopan puolelle Konstantinopolia. Vuonna 1349 tauti saavutti Anatolian sisämaan vuoristoalueet.[13] Etelä-Venäjältä tauti oli sitä ennen levinnyt jo Kaukasukselle, ja Azerbaidžanissa koettiin epidemia 1346–1347.[10]

Afrikkaan ja Lähi-itään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Egyptin Aleksandriaan tauti tuli alkusyksyllä 1347 kauppalaivan mukana joko Konstantinopolista tai suoraan Kultaisesta ordasta, jonka kanssa Egypti kävi paljon kauppaa. Aleksandriasta epidemia alkoi levitä Niiliä pitkin etelään sekä itään ja länteen. Gazassa tauti riehui keväällä 1348. Muualle Lähi-itään kuten Aleppoon ja Bagdadiin tauti tuli pian eri suunnilta yhtä aikaa.[14] Arabiassa pyhiinvaeltajat toivat taudin Mekkaan 1348. Myös Jedda kärsi epidemiasta, mutta Medina säästyi. Etelä-Arabian Jemeniin epidemia tuli Egyptistä palanneen Jemenin kuninkaan mukana 1351.[15][16]

Tauti oli levinnyt Libyaan jo Aleksandriasta, mutta Tunisiaan se tuli ensin laivalla Sisilian Messinasta, ja epidemia alkoi Tunisin kaupungissa keväällä 1348. Marokkoon epidemia levisi samana vuonna Fèsin hallitsijan armeijan mukana, joka oli yrittänyt hyökätä Tunisiaan.[17]

Egyptin eteläosat epidemia tavoitti puolessatoista vuodessa siitä kun se tuli Aleksandriaan. Sitä etelämmäs tai Länsi-Afrikkaan epidemia ei enää levinnyt. Lisäksi Pohjois-Afrikan nomadit säästyivät siltä lähes kokonaan, sillä rotat ja niiden kirput eivät olleet heidän vaivanaan.[18]

Eurooppaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustan surman leviäminen Euroopassa. Kartan valtionrajat ovat nykyvaltioiden mukaisia. Tarkoista vuosiluvuista ja taudilta välttyneistä alueista (etenkin Böömistä ja Puolasta) on erilaisia käsityksiä.
  1347
  keskikesä 1348
  alkuvuosi 1349
  loppuvuosi 1349
  1350
  1351
  vuoden 1351 jälkeen
  vain vähäinen esiintyminen

Musta surma yllätti Euroopan aikana, jolloin muut kulkutaudit kuten isorokko eivät olleet vaivanneet maanosaa pitkään aikaan.[19] Euroopan asukasluku oli pysynyt tasaisena jo 50–100 vuoden ajan. Kaikki viljelykelpoinen maa oli käytössä, mutta ihmisten määrä oli saavuttanut maanosan kantokyvyn, joten puutetta ja nälänhätiä esiintyi usein.[20]

Ei ole varmaa, tuliko musta surma Eurooppaan suoraan Kaffasta vai Konstantinopolin kautta. Laivat onnistuivat kuljettamaan tappavan taudin pitkänkin merimatkan yli, koska niissä oli niin suuret miehistöt, että henkiinjääneitä oli riittävästi ohjaamaan laivan satamaan.[21]

Rutto Firenzessä 1348, Luigi Sabatellin etsaus Boccaccion Decameroneen.

Loppukesällä ja syksyllä 1347 rutto oli ehtinyt eteläiseen ja keskiseen Kreikkaan. Taudin leviäminen Eurooppaan alkoi kuitenkin varsinaisesti Italian satamista syksyllä 1347. Sisilian Messinaan tauti tuli luultavasti elokuun toisella viikolla ja sieltä Ranskan Marseilleen ehkä jo syyskuussa. Messinasta lähteneet pakolaiset tartuttivat sen jälkeen koko Sisilian loka–marraskuussa ja joulukuussa myös Sardinian ja Korsikan. Italian mantereelle tauti ehti ennen vuodenvaihdetta. Genovaan tartunnan toi kolme maustelaivaa Konstantinopolista, ja epidemia havaittiin siellä vuoden 1347 viimeisinä päivinä. Tammikuussa 1348 tauti levisi Pisan rannikkokaupungista muualle Toscanaan. Italiaan idästä saapuneet laivat levittivät tartuntaa paluumatkallaan moniin satamiin Adrianmerellä, ja Venetsiassa epidemia havaittiin 25. tammikuuta, eli tauti oli tullut sinne luultavasti marraskuun lopulla.[22]

Italiasta rutto levisi myötäpäivään ympäri Euroopan, ensin Ranskaan ja Espanjaan.[23] Espanjaan tauti tuli ainakin kolmelta suunnalta: etelästä Gibraltarinsalmen yli, pohjoisesta Pyreneiden yli, ja Italiasta Baleaarien kautta itärannikon satamakaupunkeihin Barcelonaan ja Valenciaan. Kastilian kuningas Alfonso XI kuoli mustaan surmaan maaliskuussa 1350 ja oli ainoa tautiin kuollut hallitseva monarkki Euroopassa.[24]

Ranskasta tauti levisi pohjoiseen päin Englantiin, Flanderiin, Alankomaihin ja Saksaan. Englantiin tauti levisi kesällä 1348 Weymouthin satamassa joko Normandiasta, etelämpää Ranskasta tai Genovasta asti.[25] Saksaan rutto tuli sekä Pohjois-Ranskan kautta että Italiasta Alppien yli.[25]

Etelä-Balkanille epidemia saapui syksyllä 1347 mahdollisesti yhtä aikaa sekä idästä että lännestä. Pohjois-Balkanille tauti saapui loppuvuonna 1347 Venetsian kautta. Unkarissa Tonavan rannoilla tauti havaittiin tammikuussa 1349.[26] Böömiin rutto saapui 1350.[27]

Musta surma, Hugo Simberg, 1906

Pohjoismaista musta surma saapui ensin Norjaan Oslon seudulle luultavasti vuoden 1348 lopulla.[25] Tanskaan tauti tuli vähän myöhemmin.[28] Islantiin musta surma ei levinnyt lainkaan.[29][25] Ruotsiin tauti saapui ilmeisesti lännestä syksyllä 1349, mutta taudin etenemisestä maassa ei ole juuri lainkaan kuvauksia. Pääsiäisenä 1350 koettiin Visbyn hansakaupungissa epidemia, joka ei ollut tullut Itämeren yli vaan Ruotsin etelärannikkoa pitkin.[30]

Suomen musta surma jätti ilmeisesti kokonaan rauhaan. Joitain autioituneita maatiloja tunnetaan seuraavalta vuosisadalta, mutta ei tiedetä, autioituivatko ne ruton takia. Tuohon aikaan Suomen asukasluku oli vain noin 65 000 ja asutus oli harvaa. Pieniä kaupunkeja oli vain yksi tai kaksi. Suomi sijaitsi syrjässä meren suojaamana, ja koska kaupankäynti oli muiden maiden kanssa hyvin vähäistä, taudilla ei ollut tilaisuuksia levitä maahan.[31]

Viimeiset luotettavat havainnot rutosta ovat vuoden 1353 kesältä Moskovasta, mutta se jatkoi luultavasti vielä Kiovaan.[25]

Leviämisnopeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musta surma levisi meritse huomattavasti nopeammin kuin maitse. 1300-luvulla laiva kulki keskimäärin noin 40 kilometriä vuorokaudessa. Maata pitkin pääkauppateitä pitkin mustan surman leviämisvauhti oli vain noin kaksi kilometriä vuorokaudessa ja sivuteitä alle kilometri vuorokaudessa.[32]

Musta surma levisi aluksi kauppareittejä pitkin suuriin kaupunkikeskuksiin laivojen mukana. Ensin tauti saapui Välimeren satamakaupunkeihin ja suurten purjehduskelpoisten jokien varrella oleviin kaupunkeihin, jotka myös levittivät tautia sitten toisiinsa omien laivojensa mukana. Meriteitse tapahtunut leviäminen oli niin nopeaa, etteivät viranomaiset ehtineet varautua siihen. Joissakin harvemmissa tapauksissa tauti levisi metastaattisesti melko pitkiä matkoja myös maateitse, kuten Ranskassa Carcassonnesta Bordeaux'hon ja Italiassa Pisasta tiettyihin sisämaakaupunkeihin. Rannikkokaupunkiin saavuttuaan kulkutauti säteili ensin alueen muihin kaupunkeihin ja niistä puolestaan hevosvaunujen ja kuormahevosten rahtien mukana maaseudulle. Näin musta surma levisi lopulta kattamaan kokonaisia alueita.[33]

Maininnat epidemiasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurten kaupunkien eliitit ja sitä kautta myös kronikoitsijat eivät useinkaan kiinnittäneet mustaan surmaan huomiota epidemian alkuvaiheessa, sillä se kosketti vain kaupunkien köyhälistöä. Ruttoepidemiasta myös vaiettiin pitkään siksi, ettei kaupankäynti muiden kaupunkien kanssa kärsisi. Taudin saapumisesta sen mainitsemiseen aikakirjoissa kesti kylissä noin kuusi viikkoa, keskikokoisissa kaupungeissa seitsemän viikkoa ja suurkaupungeissa ehkä kahdeksan viikkoa.[34]

Mustan surman noustessa Euroopassa pohjoisemmaksi ja idemmäksi kuvaukset siitä muuttuvat samalla harvemmiksi ja epätarkemmiksi.[35]

Tautia alettiin kutsua mustaksi surmaksi vasta vuosisatoja myöhemmin.[36] Aikalaiset käyttivät siitä muita nimiä, kuten ”suuri kuoleminen”, ”rutto/kulkutauti” tai ”ensimmäinen kulkutauti”[37]. Nykyinen nimitys tulee latinan sanoista atra mors, jossa atra tarkoittaa paitsi mustaa, myös kauheaa.[36][38]

Taudinkuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Firenzeläinen kirjailija Giovanni Boccaccio, joka eli mustan surman aikana, kuvaili taudin oireita Decameronen johdannossa:

»Niin miehissä kuin naisissakin musta surma näyttäytyi aluksi eräänlaisten kasvainten ilmestymisenä nivuksiin tai kainaloihin; jotkin niistä kasvoivat omenan kokoisiksi, toiset kananmunan kokoisiksi; joillekin niitä tuli paljon, toisille vähän. Näistä kahdesta paikasta kasvaimia alkoi levitä joka suuntaan. Sen jälkeen taudin muoto muuttui: mustia tai tummanharmaita läiskiä alkoi ilmestyä käsivarsiin, reisiin tai muualle: joskus harvoina ja suurina, joskus monina ja pieninä. Niin kasvaimet kuin läiskätkin olivat pettämätön lähestyvän kuoleman merkki.»
([39])

Rutto alkaa rottapopulaatiossa ruttobakteeria kantavien kirppujen puremien levittämänä. 10–14 vuorokauden kuluttua epidemian alkamisesta rottia on kuollut niin paljon, että nälkäiset kirput alkavat etsiä ihmisistä uutta isäntää. Ne purevat ihmistä ja tartuttavat ruton. Taudin itämisaika on 3–5 vuorokautta, jolloin oireita ei ilmene. Alettuaan oireet kestävät 3–5 vuorokautta. Tautia kantavien kirppujen saapumisen ja ensimmäisten ihmisten kuolemien välillä kuluu kaikkiaan keskimäärin 24 vuorokautta. Nopeasti eteneväksi epidemiaksi rutto kehittyi paikkakunnalla sen jälkeen noin viikossa.[40]

Rutto riehui etenkin lämpiminä vuodenaikoina. Talvisin epidemia laantui etenkin viileillä seuduilla, sillä kirput vähenivät ja ruttobakteerin lisääntyminen hidastui.[10]

Aiheuttaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaisten käsityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikalaiset pitivät ruttoa yleisesti Jumalan rangaistuksena syntisille.[41] Esimerkiksi ruttoon itsekin 1348 kuollut firenzeläinen kronikoitsija Giovanni Villani piti ruttoa jumalallisena rangaistuksena firenzeläisten "rahanhimosta, ahneudesta ja köyhien kiskurimaisesta sortamisesta".[42] Jotkut uskoivat ruttoa ”huonon ilman” aiheuttamaksi. Rutosta syytettiin myös juutalaisia, minkä takia tauti johti monin paikoin juutalaisvainoihin. Kristillisessä kulttuurissa ruton alkuperää pidettiin saatanallisena, minkä vuoksi paholaista usein symboloivia kissoja hävitettiin runsaasti, mikä kuitenkin aiheutti ruttoa levittävien rottien lisääntymistä. Jotkut uskoivat syiden olleen astrologisia ja planeettojen kohtaamisen aiheuttaneen epidemian.[41]

Yersinia pestis -teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yersinia pestis -bakteeri.

Useimmat tutkijat pitävät nykyisin mustan surman aiheuttajana Yersinia pestis -bakteerin aiheuttamaa paiseruttoa. Tauti leviää mustarotan kirpun Xenopsylla cheopis välityksellä. Kirppu etsiytyy ihmiseen kun sen isäntärotta on kuollut ja tartuttaa taudin uuteen isäntäänsä puremallaan.[43] On myös esitetty, että musta surma olisi levinnyt ihmisestä toiseen myös suoraan kirppujen ja täiden levittämänä, sillä epidemia levisi poikkeuksellisen nopeasti vain rottien aiheuttamaksi.[44]

Ruttobakteeri eristettiin vasta vuonna 1894, jolloin sen leviämistapa samalla selvitettiin.[43]

Kanadalaisen McMaster-yliopiston ja saksalaisen Tübingenin yliopiston tutkimuksessa havaittiin ylöskaivetuista mustan surman uhrien luista eristetyn bakteeri-DNA:n kuuluvan juuri Yersinia pestis -lajille. Esihistoriallisten Yersinia pestis -bakteerien DNA poikkeaa vain hieman nykyisin elävistä saman lajin edustajista, eikä tutkijoiden mukaan heikentynyt mustan surman vahingollisuus johdu bakteerikannoissa tapahtuneista geneettisistä muutoksista, vaan täytyy olla muita selittäviä tekijöitä.[45]

Vaihtoehtoiset teoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muitakin ruton muotoja kuin paiseruttoa, sekä kokonaan muita bakteereita tai viruksia on ehdotettu mustan surman aiheuttajaksi.[43]

Englantilainen J. F. D. Shrewsbury (1971) ja jotkut myöhemmät tutkijat ovat ehdottaneet, että epidemia oli ollut primaarinen keuhkorutto tai jokin kokonaan toinen, tuntematon tauti.[46] Keuhkorutossa ruttobakteeri menee keuhkoihin, minkä jälkeen se voi siirtyä yskivästä ihmisestä toiseen pisaratartuntana ilman välityksellä. Keuhkoruttopotilas ei kuitenkaan ehdi levittää tautia kovin tehokkaasti ennen kuolemaansa. Suurikokoiset pisarat jäävät myös usein kurkkuun ja aiheuttavat nopeasti tappavan veriruton. Keuhkoruttoepidemiat kestävätkin tyypillisesti vain lyhyen ajan, toisin kuin paiseruttoepidemiat.[47][43] Paiseruttopotilaista 10–25 prosentille kehittyy sekundaarinen keuhkorutto. Jotkut mustan surman aikalaiset kuvailivatkin "verta yskiviä" uhreja, mutta suurin osa kuvauksista vastasi paiseruton oireita. Näin ollen on luultavaa, että keuhkoruttotapaukset olivat useimmiten sekundaarisia.[48]

Cohn (2002) perusteli teoriaa viruksesta taudin aiheuttajana epidemian hyvin nopealla etenemisellä sekä sillä, että koska epidemia muuttui alun jälkeen etupäässä lapsia koskevaksi, aikuiset olivat saaneet siihen immuniteetin, mikä viittaa virustautiin.[46]

Ihmisen kirppua esitettiin ruton levittäjäksi 1900-luvulla. Ranskalaiset tutkijat arvelivat, että Marokon ruttoepidemiaa 1941 levittivät myös ihmiskirput niille suotuisissa ilmasto- ja asumisolosuhteissa. Ihmiskirppu on kuitenkin sittemmin todettu hyvin tehottomaksi ruton levittäjäksi. Ihmisen veressä ei ole, toisin kuin rotan veressä, juuri koskaan riittävää määrää bakteereita siihen, että kirpusta voisi ihmisen verta nautittuaan tulla tartuttajaa. Paiseruton ei myöskään koskaan ole todettu tarttuneen ihmisestä toiseen kirppujen välityksellä.[49]

Twigg (1984) ehdotti että musta surma olisi ollut pernarutto.[50] Scott ja Duncan (2001 ja 2004) ehdottivat taudin olleen Ebolan tai Marburgin mutaatio, sillä mustan surman oireet muistuttivat niiden oireita.[51]

Ole Benedictowin (2010) mukaan vaihtoehtoisia teorioita yhdistää se, että niissä tehdään totuudenvastaisia oletuksia esimerkiksi ruton leviämisestä ja mustarotan esiintymisestä Euroopassa.[52]

Rutolta suojautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Flagellantteja.

Kukaan ei tiennyt, miten rutto levisi, joten siltä ei osattu suojautua. Melko yleisesti arveltiin, että rutto levisi ilman kautta. Ranskan Avignonissa asunut paavi Klemens VI suojautuikin rutolta lääkärinsä kehotuksesta pysyttelemällä omissa oloissaan sisätiloissa kahden valkean välissä. Tulen tarkoitus oli puhdistaa ilmaa myrkyllisestä miasmasta, jonka uskottiin olevan tautien syynä.[53]

Jotkut kantoivat mukanaan kaulassa roikkuvia pieniä pusseja, jotka oli täytetty hyväntuoksuisilla yrteillä. Hyvän tuoksun toivottiin suojaavan rutolta, jonka uskottiin leviävän pahanhajuisen, saastuneen ilman mukana.[41]

Flagellantit olivat 50–300-henkisinä kulkueina vaeltaneita miehiä ja naisia, jotka ruoskivat itseään verille. Itseruoskinnan katsottiin osoittavan syntien katumista ja siten edistävän mustasta surmasta paranemista. Flagellantit oli 900-luvulta peräisin ollut liike, mutta mustan surman aikana heitä alkoi liikkua paljon erityisesti Saksassa ja muualla Keski-Euroopassa. Liike hiipui vuoteen 1350 mennessä.[54][23]

Pohjois-Italian Milanoon päästettiin vain hyvin vähän tulijoita. Kaupunki säästyikin melko hyvin: vain kolme perhettä sairastui ja kuoli, mutta heidän kotinsa laudattiin umpeen, joten tauti ei levinnyt.[55]

Kuolleisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michael Wolgemut, Kuolemantanssi, 1493, yksityiskohta. Kuolemaa ja Mustaa surmaa kuvattiin luurangoilla.

Arviot mustassa surmassa kuolleiden osuudesta Euroopan väestöstä ovat vaihdelleet 30 ja 60 prosentin välillä. Kuolleiden määriä ei yleensä tilastoitu luotettavasti. Vain harvoilta alueilta on saatavilla kuolleisuustilastoja, ja maista kokonaisuudessaan vain Englannista. Joiltakin rutosta kärsineiltä alueilta kuolleiden määrä voidaan kuitenkin arvioida kohtalaisen luotettavasti eri tilastojen kuten verotilastojen pohjalta. Näillä alueilla väestöstä kuoli 50–70 prosenttia, keskimäärin 60 prosenttia. Tämä tarkoittaisi sitä, että Euroopan 80-miljoonaisesta väestöstä tautiin kuoli 50 miljoonaa.[56]

Varovaisempi joskus esitetty arvio Euroopan ja Lähi-idän väestömenetyksestä on 30–50 prosenttia. Euroopan väestöstä tämä oli 25 miljoonaa, ja epidemia saattoi surmata saman verran ihmisiä myös Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Vanhemmassa kirjallisuudessa arviot ovat hiukan pienempiä.[25]

Kuolleisuus vaihteli Euroopassa alueittain voimakkaasti. Joillain paikkakunnilla lähes kaikki kuolivat, mutta toiset paikkakunnat säästyivät taudilta kokonaan. Erityisen pahasti kärsivät Firenze, Venetsia, Pariisi, Hampuri, Bremen ja Norja, joissa vähintään puolet väestöstä kuoli. Myös Tunisiassa, Syyrian Aleppossa, Egyptissä ja Gazassa epidemiaan kerrottiin kuolleen huomattavasti ihmisiä. Toisaalta esimerkiksi Nürnberg, osa Pyreneitä, keskinen Balkan, Islanti ja ehkä myös Suomi säästyivät epidemialta lähes täysin. Myös Milano ja osa Alankomaita pääsivät melko vähällä.[57] Joidenkin tutkijoiden mukaan myös Böömi ja Puola kärsivät vain vähän. Todennäköisesti maat joutuivat kärsimään taudista kuitenkin yhtä paljon kuin muukin Eurooppa, ja vanha käsitys johtuu siitä että epidemiasta ei siellä paljon kirjoitettu. Joissain aikakirjoissa on kuitenkin kuvauksia taudin vuoksi tyhjentyneistä böömiläiskaupungeista.[27]

Vuonna 2022 julkaistun siitepölyn fossiileihin perustuneen tutkimuksen mukaan viljely väheni vuosien 1250–1450 välillä huomattavasti muun muassa Ranskassa, Kreikassa ja Ruotsissa. Tutkijoiden mukaan tämä viittaa mustan surman aiheuttamaan korkeaan kuolleisuuteen näillä alueilla. Sen sijaan suurimmassa osassa Keski- ja Itä-Eurooppaa sekä Irlannissa, Pyreneiden niemimaalla tai Suomessa viljelyssä ei näy katkoa.[58]

Itä-Euroopan pienet kuolleisuusluvut saattoivat johtua siitä, että ruttobakteeri oli ehtinyt muuttua vaarattomammaksi kierrettyään ensin monen vuoden ajan muualla. Böömiä suojasivat lisäksi vuoret kolmella suunnalla.[59]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rutto aiheutti tullessaan valtavan järkytyksen, ja jokapäiväinen elämä pysähtyi monilta osin. Maanviljelijät lakkasivat kyntämästä ja kauppiaat sulkivat ovensa.[60] Papit lakkasivat antamasta viimeisiä riittejä. Myös rikkaiden ennen juhlavat hautajaiset muuttuivat koruttomiksi, ja vainajat usein vain heitettiin maakuoppaan.[61]

Jotkut kerääntyivät asumaan taloihin, joissa kukaan ei vielä ollut sairastunut, ja eristäytyivät muista ihmisistä. Toiset ryhtyivät sen sijaan juhlimaan huolettomasti. Moni pakeni kaupungeista maaseudulle.[60]

Myöhemmät epidemiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rutto jäi mustan surman laannuttua elämään Euroopan jyrsijäpopulaatioihin, ja pandemia jatkui syklisesti. Mustaa surmaa heikompia epidemioita koettiin seuraavien vuosisatojen aikana Euroopassa ja muualla maailmassa useita kymmeniä viiden–kahdentoista vuoden välein paikasta riippuen. Toinen epidemia alkoi keväällä 1361 ja kesti vuoden ajan. Se surmasi Euroopassa ehkä 20 % väestöstä ja koetteli erityisen ankarasti lapsia ja maanomistajaluokkaa. Kolmas epidemia vuonna 1369 surmasi 10–15 % väestöstä, ja seuraavatkin enimmillään saman verran.[62] Mustalta surmalta kokonaan säästynyt Islanti koki vuonna 1402 vakavan ruttoepidemian.[63]

Väestökato[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustan surman seurauksena eurooppalaisten keskimääräinen elinikä laski 35–40 vuodesta alle 20 vuoteen 1300-luvun jälkipuoliskolla.[63]

Euroopan asukasluvun lasku jatkui epidemian jälkeenkin. Joidenkin arvioiden mukaan maanosan väkiluku oli 1400-luvun alussa mahdollisesti laskenut jopa puoleen tai senkin alle epidemiaa edeltäneestä ajasta. Tämä lasku johtui ilmeisesti osittain mustan surman jälkeen tulleista pienemmistä ruttoepidemioista. Ensimmäisistä ruttoepidemioista selvinneet vanhukset selvisivät uusista epidemioista nuoria ihmisiä paremmin.[64] Euroopan väkimäärä lähti jälleen nousuun vasta 1400-luvun puolivälissä, ja mustaa surmaa edeltänyt taso saavutettiin 1500-luvun alkupuolella. Lähi-idässä vastaavaa väestöllistä toipumista ei tapahtunut.[65]

Taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paul Fürst: Rooman tohtori Nokka, 1656. Ruttotohtorit pitivät nenänsä edessä suojusta, jonka sisälle laitettujen aromaattisten aineiden uskottiin suojaavan tartunnalta.[66]

Väestökato toi mukanaan taloudellisia muutoksia, koska sosiaalinen liikkuvuus parani. Esimerkiksi talonpoikien sitoutuminen perinteisille maa-alueilleen väheni, koska asutus harveni huomattavasti. Niinpä maaorjien olot paranivat merkittävästi; maaorjuus oli nimenomaan perustunut vuokraviljelijöiden ja maatyöläisten käytännössä mielivaltaiseen ja rajattomaan riistoon vuokranantajien taholta. Musta surma aiheutti valtavan työvoimapulan, kun esimerkiksi Englannissa jopa kolmannes aiemmin viljellystä pellosta jäi käyttämättä. Niinpä palkolliset kykenivät vaatimaan entistä suurempia palkkoja ja pienempiä vuokria, ja tämä johti lopulta feodalismina tunnetun järjestelmän romahtamiseen.[67][68] Maata ja myllyjä saatettiin ottaa uuteen hyötykäyttöön, kuten laidunmaiksi, pelkän viljanviljelyn sijaan.[69]

Vanhat johtajat kuten kuvernöörit, papit ja älyköt lakeineen ja teorioineen joutuivat epäsuosioon, sillä he eivät olleet onnistuneet suojelemaan kansaa. Lainvalvonnan rapautuminen aiheutti lisäksi anarkiaa.[70]

Joidenkin ammattien harjoittajien kysyntä kasvoi hetkellisesti. Haudankaivajille ei ollut maksettu esimerkiksi Firenzessä lainkaan palkkaa ennen epidemiaa, mutta toimesta tuli epidemian ajaksi uusi elinkeino monelle köyhälle. Myös lääkärien määrä kasvoi nopeasti kun lääkäreiksi otettiin kovassa tarpeessa paljon täysin kouluttamattomia ihmisiä.[71] Kun eri alojen ammattilaisia kuoli joukoittain, killat korvasivat vajeen ottamalla lisää noviiseja. Käytännön pakosta kiltoihin alettiin hyväksyä myös oppipoikia, joilla ei ollut omaa sukua ammattikunnassa. Laajentuneen rekrytoinnin johdosta jotkut aikalaiset kirjoittajat valittelivat työn laadun heikkenemistä.[72]

Ihmisten ruokavalio muuttui halvasta vilja- ja papuvoittoisesta ruokavaliosta monipuolisemmaksi: alettiin nauttia entistä enemmän lihaa, voita, olutta ja viiniä. Ihmisillä oli myös entistä paremmin varaa vaatteisiin ja kaikenlaisiin tavaroihin kotiaan varten.[73]

Kirkon aseman heikentyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolinen kirkko menetti lisää paaviskandaaleissa jo karissutta uskottavuuttaan, kun ihmiset huomasivat ettei uskonto estänytkään taudin leviämistä ja perheiden kärsimyksiä. Uskonnonharjoitus kärsi myös siitä, että monelta alueelta kuolivat kaikki papit.[74]

Kirkon kanssa kilpailemaan syntyi useita uskonnollisia liikkeitä.[75] Syntyi uusien, köyhien pyhimysten kultti, jota kirkon oli vaikea hyväksyä.[76]

Moni lähti pyhiinvaellusmatkalle: esimerkiksi Roomaan tuli vuonna 1350 paavin kehotuksesta yli miljoona pyhiinvaeltajaa.[77]

Koulutuksen muutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yliopistot menettivät suuren osan opiskelijoistaan, ja Euroopan 30 yliopistosta viisi lopetti toimintansa kokonaan. Toisaalta epidemian johdosta monia yliopistoja laajennettiin ja uusia perustettiin nopeasti paikkaamaan syntynyttä pappien ja muiden oppineiden katoa. Firenzen yliopisto ja sen jälkeen moni muukin yliopisto Italiassa lisäsi klassisia aineita opintoihinsa. Latinaa osaavien opettajien vähenemisen seurauksena oppilaitoksissa alettiin käyttää kansankieltä.[78]

Juutalaisvainot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joissain paikoissa juutalaisia syytettiin mustan surman levittämisestä kaivoja myrkyttämällä, ja tämä johti juutalaisvainoihin.[74] Useimmissa maissa viranomaiset pystyivät suojelemaan juutalaisia kansan raivolta, mutta koska Saksassa ei ollut riittävää keskushallintoa, moni suuri juutalaisyhteisö siellä hävitettiin kokonaan. Vainojen seurauksena moni juutalainen pakeni Puolaan ja Venäjälle.[79]

Lääketieteen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustalla surmalla oli suuri vaikutus lääketieteen kehittymiseen. Vallalla ollut humoraalioppiin perustunut lääketiede osoittautui tehottomaksi ruttoa vastaan ja menetti asemansa. Lääkärikoulutus oli 1300-luvulle asti ollut teoreettista eikä perustunut kliiniseen tutkimukseen ja hypoteeseihin. Mustan surman seurauksena terveydenhoito alkoi muuttua käytännöllisemmäksi, ja tieteellinen menetelmä tuli suosituksi. Kirurgit nousivat lääkärien rinnalle, ja yleinen anatomiantuntemus kasvoi ruumiinavausten yleistyessä.[80] Hygieniaan alettiin kiinnittää huomiota, ja Italiassa heti epidemian jälkeen säädetyt terveydenhoitolait ja perustetut kunnalliset terveyslautakunnat levisivät muuallekin Eurooppaan. Aluksi terveyslautakunnat keskittyivät vain uusien ruttoepidemioiden torjumiseen, mutta myöhemmin niiden toiminta laajeni yleisemmäksi.[81] Myös erityisten ruttolääkärien virkoja perustettiin.[82] Vuonna 1374 Venetsiaan ei päästetty ihmisiä, joiden epäiltiin sairastavan ruttoa, ja muualla otettiin käyttöön laivojen karanteeneja. Täydellistä suojaa nekään eivät antaneet, joten ruttoepidemiat jatkuivat.[41]

Teknologinen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Äkillinen pula halvasta työvoimasta johti joidenkin mukaan myös teknologisen kehityksen välttämättömyyteen ja jopa laukaisi renessanssiin johtaneen kehityksen.[83] Jotkut tutkijat, kuten David Herlihy, ovat antaneet mustalle surmalle kunnian useista keskiajalla yleistyneistä keksinnöistä. Koska musta surma surmasi paljon työväkeä, oli tarpeen kehittää välineitä, joilla työ saatiin tehtyä pienemmällä tekijämäärällä. Joidenkin tutkijoiden mukaan välittömästi mustan surman jälkeen ei kuitenkaan ole havaittavissa teknologista kehitystä juuri millään alalla, vaan useimmat aikakauden tärkeät keksinnöt ja uudistukset tehtiin joko ennen epidemiaa tai vasta vuosisatoja sen jälkeen.[84] Islamilaisessa Lähi-idässä kehitys oli sitä paitsi Eurooppaan nähden päinvastainen, sillä alue taantui pitkäksi aikaa talouden, teollisuuden ja maatalouden tuottavuuden suhteen.[85]

Vaikutus taiteeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musta surma oli keskiajan ihmisille valtava isku, joka heijastui myös kulttuuriin. Taiteessa alkoivat korostua kuoleman ja kauheuksien kuvaukset, sarkasmi, mutta joskus myös toivo. Realismi tuli aiempaa suositummaksi tyylilajiksi. Yksinäisestä sairastajasta kuolinvuoteellaan tuli yleinen teema maalauksissa, ja kuolemaa kuvattiin enkelinä tai luurankona. Kuolemantanssissa kuolemaa edustavat luurangot kuvattiin tanssimassa ja keräämässä kuolevia mukaansa.[86] Taiteeseen tuli myös makaabereja kuvauksia mätänevistä ruumiista.[87]

Rakentaminen muuttui mustan surman jälkeen aiempaa vaatimattomammaksi.[86]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benedictow, Ole J.: The Black Death 1346–1353. The Complete History. Woodbridge: The Boydell Press, 2004. ISBN 1-84383-214-3. (englanniksi)
  • Benedictow, Ole J.: What Disease Was Plague? On the Controversy Over the Microbiological Identity of Plague Epidemics of the Past. Leiden: Brill, 2010. ISBN 9789004180024. (englanniksi)
  • Briggs, Asa (toim.): Ratkaisun hetket. 100 tapahtumaa, jotka muuttivat maailmaamme. Suomea käsittelevien jaksojen kirjoittajat: Seppo Aalto, Lauri Haataja & Allan Tiitta. Suomentanut Mervi Ovaska, Kati Salonen, Sirkka Salonen & Tuulikki Valta. Helsinki: Valitut palat, 1995. ISBN 951-584-073-2.
  • Gottfried, Robert S.: The Black Death. Natural and Human Disaster in Medieval Europe. New York & London: Robert Hale, 1983. ISBN 0-7090-1299-3. (englanniksi)
  • Heikura, Pekka T.: Musta surma (pdf) Tieteessä tapahtuu. 8/2003. Viitattu 12.11.2013.
  • Herlihy, David: The Black Death and the Transformation of the West. Harvard University Press, 1997 (perustuu 1985 kirjoitettuihin esseisiin). ISBN 0-674-07613-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Heikura 2003, s. 36–37.
  2. ↑ Benedictow 2004, s. XV.
  3. ↑ Gottfried 1983, s. 33–34.
  4. ↑ Benedictow 2004, s. 48.
  5. ↑ Gottfried 1983, s. 35.
  6. ↑ Nicholas Wade: Europe’s Plagues Came From China, Study Finds The New York Times. 31.10.2010. Viitattu 18.9.2015. (englanniksi)
  7. ↑ Herlihy 1997, s. 23.
  8. ↑ a b Antti Seppälä: 600 vuotta vanhoista hampaista löytyi ruttobakteeria – tutkijat kertovat selvittäneensä mustan surman alkupaikan Yle uutiset. 16.6.2022. Viitattu 7.1.2023.
  9. ↑ Benedictow 2004, s. 50–51.
  10. ↑ a b c Benedictow 2004, s. 60.
  11. ↑ Benedictow 2004, s. 49.
  12. ↑ Benedictow 2004, s. 51–53.
  13. ↑ Benedictow 2004, s. 61–62.
  14. ↑ Benedictow 2004, s. 62–65.
  15. ↑ Benedictow 2004, s. 65.
  16. ↑ Heikura 2003, s. 37.
  17. ↑ Benedictow 2004, s. 65–66.
  18. ↑ Benedictow 2004, s. 66–67.
  19. ↑ Gottfried 1983, s. 33.
  20. ↑ Herlihy 1997, s. 39.
  21. ↑ Benedictow 2004, s. 69.
  22. ↑ Benedictow 2004, s. 69–73.
  23. ↑ a b Ratkaisun hetket, s. 99.
  24. ↑ Gottfried 1983, s. 51.
  25. ↑ a b c d e f Heikura 2003, s. 38.
  26. ↑ Benedictow 2004, s. 74–76.
  27. ↑ a b Benedictow 2004, s. 222–224.
  28. ↑ Benedictow 2004, s. 146.
  29. ↑ Benedictow 2004, s. 216.
  30. ↑ Benedictow 2004, s. 172–173, 177.
  31. ↑ Benedictow 2004, s. 216–218.
  32. ↑ Benedictow 2004, s. 229–231.
  33. ↑ Benedictow 2004, s. 227–229.
  34. ↑ Benedictow 2004, s. 59.
  35. ↑ Benedictow 2004, s. 68.
  36. ↑ a b Benedictow 2004, s. 3.
  37. ↑ Black Death (n.) Online Etymology Dictionary Homepage. Viitattu 26.3.2020. (englanniksi)
  38. ↑ ater, atra Latin Dictionary and Grammar Resources – Latdict. Viitattu 26.3.2020. (englanniksi)
  39. ↑ Benedictow 2004, s. 26.
  40. ↑ Benedictow 2004, s. 58.
  41. ↑ a b c d Ratkaisun hetket, s. 101.
  42. ↑ Herlihy 1997, s. 3.
  43. ↑ a b c d Heikura 2003, s. 41–44.
  44. ↑ Kettunen, Niko: Tutkimus: rotat eivät ehkä olleetkaan syypää mustaan surmaan, joka tappoi kymmeniä miljoonia Helsingin Sanomat. 18.1.2018. Viitattu 18.1.2018.
  45. ↑ Bos, Kirsten I. & Schuenemann, Verena J. & Golding, G. Brian & Burbano, Hernán A. et al.: A draft genome of Yersinia pestis from victims of the Black Death. Nature, 12.10.2011, 7376. vsk, nro 478, s. 506–510. doi:10.1038/nature10549. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 26.3.2020. (englanniksi)
  46. ↑ a b Benedictow 2010, s. 16–17.
  47. ↑ Benedictow 2004, s. 27–28.
  48. ↑ Benedictow 2004, s. 27.
  49. ↑ Benedictow 2010, s. 9–11.
  50. ↑ Benedictow 2010, s. 17.
  51. ↑ Benedictow 2010, s. 18.
  52. ↑ Benedictow 2010, s. 20.
  53. ↑ Benedictow 2004, s. 97–98.
  54. ↑ Gottfried 1983, s. 69–73.
  55. ↑ Benedictow 2004, s. 95.
  56. ↑ Benedictow 2004, s. 380–383.
  57. ↑ Heikura 2003, s. 38–39.
  58. ↑ Anniina Wallius: Uusi tutkimus muuttaa käsityksiä hirmuisesta mustasta surmasta: moni alue Euroopassa säästyi pandemialta Yle uutiset. 15.2.2022. Viitattu 7.1.2023.
  59. ↑ Gottfried 1983, s. 75.
  60. ↑ a b Gottfried 1983, s. 77–79.
  61. ↑ Herlihy 1997, s. 59–62.
  62. ↑ Gottfried 1983, s. 130–132.
  63. ↑ a b Heikura 2003, s. 40.
  64. ↑ Heikura 2003, s. 39–40.
  65. ↑ Heikura 2003, s. 40–41.
  66. ↑ Fletcher, Robert: A Tragedy of the Great Plague of Milan in 1630, s. 16. Baltimore: The Lord Baltimore Press, 1898. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  67. ↑ Ratkaisun hetket, s. 100.
  68. ↑ Wallius, Anniina: Tutkija: Musta surma oli hyödyksi henkiin jääneille Yle Uutiset. 7.9.2012. Viitattu 26.3.2020.
  69. ↑ Herlihy 1997, s. 46.
  70. ↑ Herlihy 1997, s. 64.
  71. ↑ Herlihy 1997, s. 41.
  72. ↑ Herlihy 1997, s. 44–46.
  73. ↑ Benedictow 2004, s. 390.
  74. ↑ a b Whipps, Heather: How the Black Death Changed the World LiveScience. 28.4.2008. Viitattu 15.9.2015. (englanniksi)
  75. ↑ Herlihy 1997, s. 66.
  76. ↑ Gottfried 1983, s. 87.
  77. ↑ Herlihy 1997, s. 66–67.
  78. ↑ Herlihy 1997, s. 69–71.
  79. ↑ Gottfried 1983, s. 73–74.
  80. ↑ Gottfried 1983, s. 116–119.
  81. ↑ Gottfried 1983, s. 122.
  82. ↑ Gottfried 1983, s. 125.
  83. ↑ Benedictow 2004, s. 393.
  84. ↑ Herlihy 1997, s. 10–12.
  85. ↑ Herlihy 1997, s. 13–14.
  86. ↑ a b Medrano-Cabral, Sardis: The Influence of Plague on Art from the Late 14th to the 17th Century Montana State University. Arkistoitu 16.3.2016. Viitattu 17.9.2015. (englanniksi)
  87. ↑ Herlihy 1997, s. 63.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kallionsivu, Mikko: Ars moriendi, musta surma ja makaaberin traditio. Teoksessa Karttunen, Laura & Niemi, Juhani & Pasternack, Amos (toim.): Taide ja taudit. Tutkimusretkiä sairauden ja kulttuurin kosketuspinnoilla. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44-6988-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Musta_surma&oldid=22327787”