Tämä on lupaava artikkeli.

Mustajalopähkinä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mustajalopähkinä
Tournai AR1aJPG.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset, Eucarya
Kunta: Kasvit, Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Pyökkimäiset Fagales
Heimo: Jalopähkinäkasvit Juglandaceae
Suku: Jalopähkinät Juglans
Laji: nigra
Kaksiosainen nimi
Juglans nigra
L. [1]
Levinneisyyskartta
Juglans nigra range map 0.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Mustajalopähkinä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Mustajalopähkinä Commonsissa

Mustajalopähkinä[2] (Juglans nigra) on jalopähkinäkasveihin kuuluva kesävihanta puu, joka kasvaa alkuperäisenä Yhdysvaltojen keski- ja itäosissa.[3][4] Tämä saksanpähkinän sukulainen on jalopähkinöistä kaikkein pitkäikäisin ja suurikasvuisin.[5] Se on myös yksi harvinaisimmista ja halutuimmista lehtipuulajeista Pohjois-Amerikassa. Sen suorasyisestä puusta valmistetaan muun muassa puuviilua, huonekaluja ja aseenperiä, ja sen voimakkaanmakuisia pähkinöitä käytetään leivonnaisissa ja jäätelöissä.[1][3]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustajalopähkinä François André Michaux’n teoksessa The North American Sylva vuodelta 1819.

Mustajalopähkinä on jalopähkinälajeista kaikkein pitkäikäisin ja suurikasvuisin. Suotuisissa olosuhteissa se voi saavuttaa usean sadan vuoden iän ja jopa 50 metrin korkeuden.[5] Yleensä se kasvaa kuitenkin 21–27 metriä korkeaksi ja rinnankorkeusläpimitaltaan 60–120 senttimetriä paksuksi.[6]

Mustajalopähkinällä on syvä pääjuuri ja laaja sivujuuristo – tässä suhteessa se on välimuoto kuivien ja tuoreiden kasvupaikkojen puulajeista.[3] Metsässä kasvaessaan se muodostaa korkean, suoran rungon ja avoimen, kupumaisen latvuksen.[4][6] Avoimilla paikoilla runko jakautuu jo matalalta koheneviksi ja siirottaviksi haaroiksi.[4] Runkoa peittää paksu ja syväuurteinen, tummanruskea kaarna; nuorissa puissa kaarna on vaaleampaa ja suomuista.[4][6] Kuluvan vuoden versot ovat himmeän oranssinruskeat ja niiden ydin on lokeroinen.[6][7] Kasvutavaltaan ne ovat jäykät, harvat ja epäsäännölliset.[7]

Mustajalopähkinällä on pienet, munanmuotoiset silmut ja suuret, syvät lehtiarvet.[7] Tuoksuvat, parilehdykkäiset lehdet ovat 30–60 senttimetriä pitkät ja niiden lapa jakaantuu 9–21 lehdykkään.[6] Yksittäinen lehdykkä on 6–13 senttimetriä pitkä, leveänsuikea, hienosahainen, pitkäsuippuinen ja ruoditon.[6] Päätölehdykkä on pieni tai puuttuu kokonaan.[7] Lehden alapinta on pehmeäkarvainen ja yläpinta lähes kalju. Väriltään lehti on vihreä tai tummanvihreä, syksyllä keltainen.[6]

Mustajalopähkinä on yksikotinen kasvi, jonka kukat puhkeavat yhtä aikaa lehtien kanssa – levinneisyysalueen eteläosissa huhtikuun puolessavälissä ja pohjoisosissa kesäkuun alussa.[3][6] Saman yksilön emikukat puhkeavat yleensä ennen hedekukkia, joten itsepölytys on harvinaista.[3] Hedekukissa on 20–30 hedettä, ja ne muodostavat jäykkiä, roikkuvia norkkoja edellisen vuoden versoihin. Pienissä, vihertävissä emikukissa on 2-vartaloinen emiö, ja ne kasvavat 2–5 kukan ryhmissä kuluvan vuoden versojen kärjessä. Emikukat hedelmöittyvät 2–5 vuorokauden kuluttua pölytyksestä, minkä jälkeen niistä kehittyy hedelmäsuojuksen suojaamia pähkinöitä.[3][6] Pyöreähkö, nukkainen hedelmäsuojus on läpimitaltaan 4–6 senttimetriä ja muuttuu kypsyessään vihreästä tummanruskeaksi.[6][7] Hedelmäsuojuksen sisältä paljastuu syys-lokakuuhun mennessä uurteinen, 3–4 sentin mittainen pähkinä, jonka sisässä on syötävä, makeanmakuinen siemen.[6][1] Pähkinä putoaa maahan pian lehtien varistua.[1]

Mustajalopähkinä on hidaskasvuinen.[7] Se alkaa tuottaa siementä jo nuorella iällä, avoimilla paikoilla kasvaessaan alle kymmenvuotiaanakin. Hyvät siemenvuodet kertautuvat noin kaksi kertaa viidessä vuodessa. Runsaimmillaan siementuotanto on 30 vuoden iässä ja pysyy tällä tasolla seuraavat sata vuotta. Lisääntyminen tapahtuu lähinnä siementen avulla. Siementen tärkeimpiä levittäjiä ovat oravat, jotka unohtavat osan talven varalle kätkemistään pähkinöistä maahan.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustajalopähkinä on kotoisin Yhdysvaltojen keski- ja itäosista, tosin pohjoisrajan tuntumassa sitä tavataan satunnaisemmin.[6] Se on yleisimmillään Appalakeilla ja Keskilännen laaksoissa ja alangoilla, erityisesti Kansasin osavaltiossa.[3] Pohjoisimmillaan lajia esiintyy Vermontissa, Massachusettsissa, New Yorkissa, Etelä-Ontariossa, Michiganin keskiosissa ja Etelä-Minnesotassa. Lännessä se on levittäytynyt Etelä-Dakotan itäosiin, Koillis-Nebraskaan, Länsi-Oklahomaan ja Texasin keskiosiin. Etelässä levinneisyysalue ulottuu Louisianaan, Mississippiin, Luoteis-Floridaan ja GeorgiaanMississippijoen laaksosta ja suistosta se puuttuu kuitenkin kokonaan.[3][4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustajalopähkinän hedelmä ja pähkinä.

Mustajalopähkinä viihtyy syvässä, kosteassa ja pH-arvoltaan neutraalissa maaperässä, joka läpäisee hyvin vettä ja sisältää paljon kalkkia ja ravinteita.[3][4] Se kasvaa usein virtaavan veden äärellä, syvässä savimaassa tai alluviaalialueilla – samoilla alueilla, joilla maanviljely on kannattavaa.[3][6]

Mustajalopähkinää esiintyy 1 200 metrin korkeudelle asti, tavallisesti muiden lehtipuiden seassa, harvemmin puhtaina metsiköinä.[3][6] Se sietää huonosti varjostusta, joten se menestyy monilajisissa metsissä vain pää- tai lisävaltapuuna. Parhaimmat kasvupaikat ovat usein samat kuin kentukinpapupuulla. Muita samoilla alueilla viihtyviä lajeja ovat lännentulppaanipuu, valkosaarni, kiiltotuomi, amerikanlehmus, amerikanpyökki, sokerivaahtera, tammet ja hikkorit.[3] Mustajalopähkinän juurista erittyy jugloni-nimistä ainetta, joka on haitallista monille muille kasveille, erityisesti tomaatille ja omenalle.[3][6]

Mustajalopähkinän kasvukausi vaihtelee levinneisyysalueen pohjoisosien 140 päivästä Länsi-Floridan 280 päivään. Vuotuinen sademäärä on pienimillään alle 640 millimetriä Pohjois-Nebraskassa ja enimmillään 1 780 millimetriä Appalakkien rinteillä Tennesseessä ja Pohjois-Carolinassa. Vuoden keskilämpötila vaihtelee pohjoisen 7 celsiusasteesta etelän 19 asteeseen. Suotuisimmilla kasvupaikoilla vuoden keskilämpötila on 13 celsiusastetta ja vuotuinen sademäärä vähintään 890 millimetriä.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurin tunnettu mustajalopähkinä kasvaa Columbiajoessa sijaitsevalla Sauviesaarella Oregonissa.

Mustajalopähkinä on yksi kysytyimmistä lehtipuulajeista Pohjois-Amerikassa.[3] Sen puuaines on suorasyistä, raskasta ja iskunkestävää ja pärjää hyvin vertailussa muiden amerikkalaisten lehtipuiden kanssa. Se säilyttää hyvin muotonsa uunikuivauksessa ja on helposti työstettävissä niin käsityökaluilla kuin koneillakin. Puupinta on viimeisteltynä samettisen sileä ja sitä koristaa kaunis syykuvio.[4]

Mustajalopähkinästä valmistetaan teollisesti puutavaraa ja puuviilua, joista tehdään edelleen muun muassa arvohuonekaluja, sisustuspaneeleja ja aseenperiä.[3][4] Hidaskasvuisuutensa vuoksi sitä viljellään kuitenkin vähän, ja suurin osa kaupalliseen käyttöön päätyvästä puusta saadaan yksittäin kaadetuista puista.[7] Jauhettuja pähkinänkuoria hyödynnetään esimerkiksi suihkumoottoreiden puhdistuksessa, öljynporausnesteen lisäaineena, dynamiittien täyteaineena, autonrenkaiden kitkan parantamiseksi, puhallusaineena maalinpoistossa, savukaasujen suodatuksessa sekä hyönteismyrkkyjen apuaineena. Teollisen käytön lisäksi mustajalopähkinää käytetään koristekasvina ja hylättyjen kaivosten maisemoinnissa.[3][4]

Mustajalopähkinän pähkinöitä syödään sellaisenaan tai hunajan kanssa ja niitä käytetään kakkujen, makeisten ja jäätelön maustamisessa. Niitä kerätään jonkin verran myyntiin, vaikkakaan ei yhtä yleisesti kuin Euroopasta tuotua saksanpähkinää. Pähkinöitä käyttävät ravintona ihmisten lisäksi monet villieläimet. Jopa 10 prosenttia pohjoisamerikkalaisen mustaoravan (Sciurus niger) ruokavaliosta voi koostua mustajalopähkinän pähkinöistä.[3][4]

Pohjois-Amerikan alkuperäiskansat hyödynsivät mustajalopähkinää monin tavoin: pähkinöitä syötiin ruoaksi, hedelmäsuojuksista saatiin mustaa väriainetta ja eri kasvinosista valmistettiin rohdoksia, joilla hoidettiin mielen ja kehon sairauksia.[1][4][6] Puu mainitaan myös heidän luomismyyteissään.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Elbert L. Little: National Audubon Society Field Guide to Trees – Eastern Edition. New York: Alfred A. Knopf, 1980. ISBN 0-394-50760-6. (englanniksi)
  • David Allen Sibley: The Sibley Guide to Trees. New York: Alfred A. Knopf, 2009. ISBN 978-0-375-41519-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Juglans nigra Flora of North America. efloras.org. Viitattu 26.2.2014. (englanniksi)
  2. Kassu – Juglans nigra
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Robert D. Williams: Black Walnut Silvics of North America – Volume 2: Hardwoods. Northeastern Area State & Private Forestry. Viitattu 26.2.2014.
  4. a b c d e f g h i j k l Milo Coladonato: Juglans nigra Fire Effects Information System. USDA Forest Service. Viitattu 26.2.2014. (englanniksi)
  5. a b Juglans nigra – mustajalopähkinä Arboretum Mustila. Viitattu 26.2.2014.
  6. a b c d e f g h i j k l m n o p Little 1980, s.358–359
  7. a b c d e f g Sibley 2009, s.136–137

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]