Mur des Fermiers généraux

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Barrière Blanche, yksi kaupunginmuurin porteista
Barrière d'Italie josta käytettiin myös nimeä Barrière de Fontainebleau.

Mur des Fermiers généraux oli toiseksi viimeinen Pariisin ympärille eri aikoina rakennetuista kaupunginmuureista. Se rakennettiin vähän ennen Ranskan vallankumousta vuosina 1784–1790.[1]

Toisin kuin Pariisin keskiaikaisilla, jo kauan aikaisemmin puretuilla muureilla sekä myös myöhemmin, 1840-luvulla rakennetulla Thiersin puolustusmuurilla, Mur des Fermiers généraux'lla ei alun perinkään ollut mitään puolustuksellista merkitystä, vaan se rakennettiin tullimaksujen perimistä varten kaupunkiin tuotavista tavaroista.[2] Tullivalvontaa varten oli tärkeää, että kaupunkiin pääsi ainoastaan tulliporttien kautta. Muuri sai nimensä Compagnie des Fermiers géneraux -nimisestä yhtiöstä, jolle Ludvig XIV oli uskonut verojen perinnän. Suomeksi muurista on käytetty nimityksiä Kruununvoutien kaupunginmuuri tai Verovoutien kaupunginmuuri.[3]

Muuri oli 23 kilometrin pituinen.[4] Se purettiin 1860-luvulla, kun Pariisin rajat siirrettiin Thiersin muurille. Nykyään sen paikalla ovat Pariisin ulommat bulevardit.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muurin sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin kartta vuodelta 1859. Sininen viiva = Mur des Fermiers généraux, punainen viiva = Thiersin puolustusmuurit

Muuri oli 7 lieuen eli 24 kilometrin pituinen. Nykyisin sen paikalla ovat seuraavat kadut:

  • Seinen eteläpuolella eli vasemmalla rannalla (ransk. rive gauche) idästä länteen: Boulevard Vincent-Auriol, Boulevard Auguste-Blanqui, Boulevard Saint-Jacques, Boulevard Raspail (eteläosa), Boulevard Edgar-Quinet, Boulevard de Vaugirard, Boulevard Pasteur, Boulevard Garibaldi, Boulevard de Grenelle ;
  • Seinen pohjoispuolella eli oikealla rannalla (ransk. rive droite) lännestä itään: Avenue de New-York, Place du Trocadéro, Avenue Kléber, Avenue de Wagram, Boulevard de Courcelles, Boulevard des Batignolles, Boulevard de Clichy, Boulevard de Rochechouart, Boulevard de la Chapelle, Boulevard de la Villette, Boulevard de Belleville, Boulevard de Ménilmontant, Boulevard de Charonne, Boulevard de Picpus, Boulevard de Reuilly, Boulevard de Bercy.

Silloisten tulliporttien paikalla tai niiden välittömässä läheisyydessä sijaitsee nykyisin myös useita aukioita, joista huomattavimpia ovat muurin linjausta pitkin myötäpäivään lueteltuina: Place d'Italie, Place Denfert-Rocherau, Place du Trocadéro, Place Charles de Gaulle, Place Pigalle, Place Stalingrad ja Place de la Nation. Silloisen Place de l'Étoilen eli nykyisen Place Charles-de-Gaullen muuri kiersi itäpuolitse nykyisten Rue de Tilsitin ja Rue de Presbourgin kohdalla leikaten siten Avenue des Champs-Élysées'n. Näin ollen 1800-luvun alkupuolella rakennettu Riemukaari sijaitsi alun perin hieman muurin ulkopuolella.

Muurissa oli kaikkiaan 61 tulliporttia. Niistä 54 oli avattu jo ennen vallankumousta, ja niistä 43 varustettiin arkkitehti Claude-Nicolas Ledoux'n suunnittelemilla, nimellä "propylées" tunnetuilla monumentaalisilla rakennelmilla. Vuonna 1790 avatiin 55. portti Barrière de Chartres eli Barrière du Parc Monceaux. Myöhemmin vuosien 1790 ja 1860 välillä avattiin vielä kuusi uutta porttia.

Pariisin metron linjat 2 ja 6, joiden molempien itäisenä pääteasemana on Place de la Nation, kulkevat nykyisin suunnilleen entisen Mur des Fermiers généraux'n kohdalla, lukuun ottamatta linjan 2 läntisintä osuutta Charles-de-Gaulle-Étoilelta Porte Dauphinelle.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuri rakennettiin kivestä. Sen katkaisivat Seine ja tulliportit sekä Parc Monceau, jonne muurin sijasta kaivettiin syvä oja.

Muuri oli 10 jalkaa eli 3,24 metriä korkea. Välittömästi muurin viereen piti kummallekin puolelle rakentaa Pariisin ympäri kiertäneet tiet. Finanssiviraston 16. tammikuuta 1789 antaman määräyksen mukaan muurin sisäpuolisen tien piti olla 36 jalan eli 11,69 metrin, ulkopuolisen taas 15 toisen eli 29,23 metrin levyinen. Nykyisten Boulevard de Vaugirardin ja Boulevard de Grenellen kohdalla muurin sisäpuolelle rakennettiin kuitenkin aluksi vain kapeampi tie, jonka leveys oli puolet säädetystä. Vasta 12. elokuuta 1846 annetun määräyksen mukaisesti tämäkin osuus rakennettiin yhtä leveäksi kuin sen muut osuudet. Sen sijaan Barrière d'Italien ja Barrière d'Enferin välillä muurin sisäpuolellekin rakennettiin yhtä leveä tie kuin sen ulkopuolelle.

Sisään jäänyt alue[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muurin sisäpuolelle jäi alun perin 3 370 hehtaarin laajuinen alue. Vuosina 1818-1819 Pariisiin liitettiin 32 hehtaarin laajuinen Austerlitzin kylä, ja sen kohdalla, Seinen ja Place d'Italien välillä, muuri rakennettiin uudestaan entistä ulommaksi. Tämän jälkeen muurin sisäpuolisen alueen pinta-ala oli 3 402 hehtaaria.

Muurin sisäpuolelle jäivät suunnilleen Pariisin nykyiset 11 ensimmäistä arrondissementtia. Muurin rakentamisen aikoihin varsinainen kaupunkiasutus kuitenkin käsitti vain suunnilleen kuusi ensimmäistä nykyistä arrondissementtia, 1103 hehtaarin laajuisen alueen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan lopulla Pariisia ympäröi Filip II Augustin rakentama kaupunginmuuri. Se kuitenkin purettiin 1600-luvun lopulla Ludvig XIV:n määräyksestä, koska Pariisin ei enää katsottu olleen sotilaallisen uhan alaisena. Lisäksi joukko esikaupunkeja, faubourgs, oli jo sitä ennen muodostunut silloisen muurin ulkopuolelle.

Maaseudulta Pariisiin tuotavista tavaroista perittiin säädösten mukaan pikkutullia (octroi). Sen vuoksi kaupungista ulos johtavien teiden varsilla oli tullipuomit. Kun kaupunkia ei kuitenkaan ollut ympäröity muureilla, ainoastaan huonokuntoisilla aidoilla eikä joka puolelta niilläkään, tullin alaista tavaraa oli jokseenkin helppo salakuljettaa ohi virallisten tulliteiden. Tämän vuoksi veronvuokraajat (fermiers généraux) ehdottivat vuonna 1782 kuningas Ludvig XVI:lle, että Pariisi olisi tullivalvontaa varten ympäröitävä uudella muurilla. Vuonna 1784 asian ottivat puheeksi Ferme généralen tuolloinen johtaja, kemisti Antoine Lavoisier, ja yleinen finanssitarkastaja Charles Alexandre de Calonne.[2] Heidän vaikutuksestaan hanke hyväksyttiin ja muuri rakennettiin. Uusi muuri rakennettiin aikaisemmin purettua ulommaksi, ja vanhat faubourgitkin jäivät sen sisään.[4]

Muurin rakentaminen aloitettiin toukokuussa 1874 Hôpital-Généralin (Salpètrièren) kohdalta. Arkkitehti Claude-Nicolas Ledoux sai tehtäväkseen siihen liittyneet rakennukset, joille hän antoi nimen "Les Propylées de Paris". Ne saivat juhlallisen ja mahtipontisen ilmeen, joka toteutti käytännössä hänen ajatuksensa muodon ja tehtävän välisestä välttämättömästä yhteydestä. Ne rakennettiinkin hänen suunnitelmiensa mukaan uusklassiseen, antiikkia jäljittelevään tyyliin.

Fiskaalisen tehtävänsä vuoksi muurista tuli hyvin vihattu, ja tuntematon kirjoittaja laati sitä kuvaavan, tunnetuksi tulleen aleksandriinimittaisen runon, joka alkoi:

»Le mur murant Paris rend Paris murmurant[4]»

Pariisin eteläpuolinen osa muuria valmistui vuonna 1786. Yleinen mielipide kääntyi yhä enemmän hanketta vastaan. Maaliskuussa 1786 Ledouxin kanssa tehty sopimus uusittiin. Calonnen ehdotus 11 uuden toimiston perustamiseksi Seinen pohjoispuolelle hyväksyttiin 2. kesäkuuta.

Toukokuun alussa 1787 Calonnen tilalle nimitettiin arkkipiispa Loménie de Brienne. Hän oli järkyttynyt hankkeen aiheuttamista suurista kustannuksista ja määräsi 7. syyskuuta hankkeen keskeytettäväksi. Ledoux joutui luovuttamaan hänelle kaikki asiakirjat. Marraskuun 8. päivänä arkkipiispa kävi useiden virkamiesten saattamana tullipuomeilla. Todettuaan, kuinka tuhlailevasti hanke oli toteutettu, hän olisi halunnut purkaa muurin ja myydä sen rakennusaineet. Kun työt olivat kuitenkin jo edenneet pitkälle, hän tyytyi 25. marraskuuta antamaan uuden määräyksen, jolla työt lykättiin tuonnemmaksi. Neljän arkkitehdin oli laadittava raportti muurista. Ennen kuin töitä jatkettiin, suunnitelmia muutettiin. Lisäksi arkkitehti Ledoux erotettiin tehtävistään.

25. elokuuta 1788 Briennen tilalle nimitettiin Jacques Necker, joka ei kannattanut hanketta. Arkkitehti Ledoux erotettiin tehtävistään lopullisesti 23. toukokuuta 1789.

Juuri ennen Bastiljin valtausta, heinäkuun 12. ja 13. päivien välisenä yönä 1789 pariisilaiset kansanjoukot hyökkäsivät tuolloin jo hyvin epäsuosituksi tulleen muurin rakennustyömaalle. Muutamat tullinpuomit, muun muassa Passyn, sytytettiin tuleen, ja muurista hakattiin useita kiviä irti. Pariisin ensimmäinen määri Jean Sylvain Bailly korjautti pian kaikki vahingoittuneet osat.[5] Toukokuun alussa 1791 pääsy muurille kiellettiin. Messidor-kuun 13. päivänä vuonna II (1794) konventti antoi asetuksen, jossa sanottiin: "Kansalliset rakennukset, jotka tunnetaan nimellä "Pariisin tullipuomit" ransk. Barrières de Paris, julistetaan julkisiksi muistomerkeiksi. Vallankumouksen eri vaiheet ja tasavallan armeijoiden eri vaiheissa tyranneista saamat voitot on viipymättä kaiverrettava niihin pronssikirjaimin. Julkisen hyvinvoinnin komitea valtuutetaan suorittamaan kaikki toimenpiteet, jotka tarvitaan tämän asetuksen täytäntöönpanemiseksi, kutsumalla oppineet ja taiteilijat kilpailuun kirjoitusten sanamuodosta." Frimaire-kuun 9. päivänä Ledoux vangittiin.

Istunnossaan fructidor-kuun 27. päivänä vuonna VI (1798) viidensadan neuvosto hyväksyi Aubertin ehdotuksesta lain, jolla Pariisin kunta sai oikeuden periä lakiin liitetyn tariffin mukaisesti tullimaksuja paikalliseen tarpeisiin, ensisijaisesti vanhainkoteja varten.

Ventôse-kuun 29. päivänä vuonna XII (1804) annetun lain mukaisesti, joka vahvistettiin seuranneen germinal-kuun 9. päivänä, finanssiministeriö luovutti muurin ja tullipuomit Pariisin kaupungille. Muurit yhdistettiin yhdeksi kokonaisuudeksi ja tullivirkailijoiden viroista annettiin uudet säädökset.

Vuonna 1818 Pariisiin liitettiin sen kaakkoispuolella sijainnut Austerlitzin kylä, ja sen kohdalla myös muuri siirrettiin ulommaksi. Alkuperäinen muuri oli kulkenut nykyisten Boulevard de l'Hôpitalin ja Rue Jennerin kohdalla, mutta uusi muuri rakennettiin kokonaan nykyisen Boulevard Vincent-Auriolin kohdalle.

Arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtaasti fiskaalisen tarkoituksensa vuoksi muuri joutui rakentamisestaan lähtien pariisilaisten yleisen vihan kohteeksi. Pierre Meaumarchais'n mukaan sen rakentaminen olikin yksi syistä, jotka johtivat Ranskan vallankumoukseen. Hän kirjoittikin siitä aleksandriinimittaisen runon, jonka mukaan "tulojaan lisätäkseen ja näkymiämme lyhentääkseen Ferme katsoi välttämättömäksi sulkea Pariisin vankilaan." Pariisilaisten silmissä Ledoux'n paviljonkien mahtipontinen arkkitehtuuri vain korosti käsitystä muurista sorron välikappaleena.

Ledoux'n arkkitehtuuria vastaan muun muassa Jacques-Antoine Dulaure, Antoine Chrysostome Quatremère de Quincy ja Louis-Sébastien Mercier esittivät myös esteettisiä huomautuksia. Louis Petit de Bachaumont piti muuria "orjuuden ja despotian muistomerkkinä.[6]

Muuri Pariisin rajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Ranskaan vallankumouksen aikana perustettiin kunnallishallinto, Mur des Fermiers généraux tuli 21. toukokuuta 1790 Pariisin kunnalliseksi rajaksi. Sellaisena se pysyi vuoden 1860 alkuun saakka lukuun ottamatta Austerlitzin alueliitosta vuonna 1818.

Pikkutulli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkutulli, octroi, jonka vuoksi muuri rakennettiin, poistettiin 1. toukokuuta 1791, mutta se palautettiin palautettiin vuonna 1798.[2] Tuolloin Direktorio määräsi Pariisin porteille pienen kauttakulkumaksun, jonka tuotto, "octroi de bienfaisance", kuului Pariisin sairaaloille. Tuolloin tullipuomit palautettiin ja kunnostettiin. Napoleon I:n aikana tullimaksujen perintää tehostettiin. Vuonna 1860 tulliraja siirrettiin Thiersin puolustusmuurille, ja Mur des Fermiers généraux menetti tehtävänsä.

Sen vuoksi, että Pariisin porteilla perittiin sinne tuotavista tavaroista tullimaksuja, suuri joukko ulkoravintoloita oli syntynyt juuri muurin ulkopuolelle.[1] Niistä tuli pariisilaisten suuresti suosimia juhla- ja huvittelupaikkoja, jotka antoivat aihetta useisiin lauluihin.

= Purkaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuria puretaan.

Vuonna 1859 annetulla lailla Pariisin kunnalliset rajat ja samalla myös tulliraja siirrettiin seuraavan vuoden alusta lukien Thiersin puolustusmuurille.[7] Kun Mur des Fermiers généraux täten kävi virattomaksi, prefekti Georges-Eugène Haussmann määräsi sen purettavaksi, samoin kuin neljää lukuun ottamatta myös kaikki sen varrella olleet Claude-Nicolas Ledoux'n suunnittelemat tullivartijoiden paviljongit. Alueliitos ja muurin purkaminen liittyivät tuolloin meneillään olleisiin Pariisin laajoihin uudisrakennustöihin.

Jäljellä olevat rakennelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sen jälkeen kun muuri purettiin, siihen liittyvistä rakennelmista ovat jäljellä vain:

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: fr:Mur des Fermiers généraux

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jean Valmy-Baysse: La curieuse aventure des boulevards extérieurs. Éditions Albin-Michel, 1950.
  • Renaud Gagneux, Denis Prouvost: Sur les traces des enceintes de Paris. Promenades au long des murs disparus. Pariisi: Éditions Parigramme / Compagnie parisienne du livre, 2004. ISBN 2-84096-322-1.
  • Félix ja Louis Lazare: Dictionnaire administratif et historique des rues de Paris et de ses monuments. {{{Julkaisija}}}, 1844–1849.
  • Jean-Pierre Lyonnet: Les Propylées de Paris, Claude-Nicolas Ledoux, 1785–1788. Éditions Honoré Clair, 2013. ISBN 978-2-918371-16-8.
  • Comte E. Frémy: L'enceinte de Paris construite par les fermiers généraux et la perception des droits d'octroi de la ville (1784–1791). Bulletin de la Société de l'histoire de Paris et de l'Ile-de-France, 1912, s. 115–148. Artikkelin verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mur des fermies généraux Paris, Atlas historique. Viitattu 22.8.2016.
  2. a b c The Wall of the Farmers General in Paris EuTouring. Viitattu 22.7.2016.
  3. ”Pariisi”, Otavan suuri ensyklopedia, 7. osa (Optiikka–Revontulet). Otava, 1979. ISBN 951-1-05468-6.
  4. a b c Mur des Fermiers géneraux universalis.fr. Viitattu 22.7.2016.
  5. Jacques Hillariet: Dictionnaire historique des rues de Paris, Paris, s. 29. Les Éditions de Minuit, 1960. ISBN 2-7073-1054-9.
  6. Louis Petit de Bachaumont: Mémoires secrets. {{{Julkaisija}}}, 1785.
  7. ”No7072: Loi sur l'extension des Limites de Paris”, Bulletin des lois, 1859. Ranskan valtio, 1859. Teoksen verkkoversio. (ranskaksi)
  8. History of La Rotonde de la Villette EuTouring. Viitattu 22.7.2016.
  9. Barriere du Trone and the Colonnes du Trone in Paris EuTouring. Viitattu 22.7.2016.
  10. Barriere d'Enfer Historical buildings in Paris EuTouring. Viitattu 22.7.2016.