Mini

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Morris Mini)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee alkuperäistä Miniä. BMW on valmistanut merkin korvannutta uutta Miniä vuodesta 2001. Sanan muita merkityksiä on lueteltu täsmennyssivulla.

Mini on vuosina 1959–2000 valmistettu pieni henkilöauto. Alkuperäisen Minin suunnitteli Alec Issigonis British Motor Corporationille. Miniä valmistettiin Birminghamissa kahdella nimellä, Austin Mini ja Morris Mini.

Mini on tullut kuuluisaksi kompaktin koon lisäksi autourheilun, elokuvien ja televisiosarjojen kautta.

Ominaispiirteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mini suunniteltiin, koska Suezin kriisin aiheuttama polttoainekriisi nosti bensiinin hintaa ja teki näin saksalaisista pienautoista (muun muassa Messerschmittin valmistamista) Britanniassa suosittuja. Britannian autoteollisuus oli jäädä saksalaisten tuontiautojen jyräämäksi.

Morris Mini Clubman

Miniin suunniteltiin mahdollisimman paljon matkustajatilaa mahdollisimman pieniin ulkomittoihin. Esimerkiksi jousituksena käytettiin kumikartioelementtejä, jotka vaativat erittäin vähän tilaa. Auton piti olla halpa valmistaa, joten siinä käytettiin jo olemassa olevaa BMC-tehtaan A-sarjan perusmoottoria vain vähäisin muutoksin. Tavaratila maksimoitiin tekemällä takaluukusta alaspäin aukeava, jolloin autolla pystyi ajamaan hätätilassa luukku auki (kuorman roikkuessa osittain ulkona). Ovissa oli kaksiosaiset ikkunat, jotka liukuivat vaakatasossa, ja näin ovien alaosaan saatiin tilaa isoille säilytyskoteloille. Vanhimmissa malleissa ovien saranat olivat tilan säästämiseksi ulkopuolella.

Auton nopeusmittari sijaitsi keskellä kojelautaa, joten ohjauksen kääntäminen englantilaisesta vasemman kaistan mallista oikeakaistaiseen onnistui suhteellisen helposti, sillä kojelautaa ei tarvinnut muokata mitenkään.

Aivan 1960-luvun lopussa esiteltiin Clubman-versio, jonka nokka oli muotoiltu perinteiseen Miniin verrattuna nykyaikaisemmaksi.

Mallisarjat Mk I–Mk VII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mini
Morris Mini Cooper Mk II 1969
Valmistustiedot
Valmistusmaa Belgian lippu Belgia
Chilen lippu Chile
Espanjan lippu Espanja
Etelä-Afrikan lippu Etelä-Afrikka
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Jugoslavia
Portugalin lippu Portugali
Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti
Valmistaja British Leyland Motor Corporation
Valmistusvuodet 1959–2000
Korimalli 2-ovinen sedan
2-ovinen farmari
2-ovinen pakettiauto
2-ovinen lava-auto
Iskutilavuus 0,9–1,3 l
Polttoaine bensiini
Vetotapa etuveto
Vaihteisto 4-vaihteinen manuaali
5-vaihteinen manuaali
4-vaihteinen automaatti

Vaikka Minin perusrakenne ja korimalli pysyivät lähes samanlaisena koko valmistushistorian ajan, tehtyjen muutosten mukaisesti malli jaetaan eri alaversioihin. Seuraavassa listassa on tärkeimmät muutokset.

Mark I Mini: 1959–1967[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1962 mallien nimet yhdenmukaistettiin ja Austin Seven oli nyt Austin Mini.

Vuonna 1964 Alex Moultonin erityisesti Miniä varten suunnittelema kumikartiojousitus korvattiin toisella, myös Moultonin BMC:lle suunnittelemalla Hydrolastic-jousituksella. Tämän järjestelmän avulla auton jousitus saatiin pehmeämmäksi, mutta se myös lisäsi painoa ja valmistuskustannuksia.

Lokakuussa 1965 lisävarustelistalle tuli Automotive Productsin (AP) suunnittelema neliportainen automaattivaihteisto, joka tunnettiin nimellä Mini-Matic.

Mk II Mini: 1967–1970[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mk II Mini sai uudelleenmuotoillun etusäleikön, tämä pysyi malliltaan muuttumattomana aina valmistuksen lopettamiseen asti. Auto sai myös suuremman takalasin sekä lukuisan määrän pienempiä kosmeettisia muutoksia. Vuosien 1967–1970 välillä valmistettiin 429 000 kappaletta Mk II Miniä.

Mk III ja seuraajat: 1969–2000[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mk III Minin kori sai osakseen niin paljon muutoksia, että valmistajan korimallikoodi ADO15 muutettiin ADO20:ksi. Epäloogisesti koodi on sama kuin sisarmalli Clubmanilla. Näkyvin muutos oli suuremmat ovet, joiden saranat oli siirretty piiloon. Ostajien vaatimuksesta ovien liukumalliset sivulasit muutettiin veivattaviksi. Hydrolastic-jousitusjärjestelmästä luovuttiin ja alkuperäinen kumikartio teki paluun.

Minin valmistus alkuperäisellä Morriksen tehtaalla Cowleyssa lopetettiin, samalla luovuttiin Austin- ja Morris-merkkien käytöstä ja autot olivat nyt nimeltänsä pelkkiä Minejä.

1970-luvun lopulla italialainen autovalmistaja Innocenti esitteli Bertonen toimiston suunnittelemat Innocenti 90- ja 120-mallit, jotka olivat Miniin perustuvia hatchback-korimalleja. Tehdas valmisti myös Mini Cooperin italialaisen vastineen, Innocenti De Tomason.

1960-luvun lopussa Mini nautti ostajien keskuudessa vielä suosiota, mutta malli alkoi jo ikääntyä ja kilpailijoilta oli tullut markkinoille uusia malleja. Samaan aikaan BLMC:n kehitystyö Minin korvaamiseksi uudella mallilla polki paikallaan.

Minin valmistuksen lopettaminen pulpahti jälleen pinnalle vuonna 1980, uuden Austin Mini-Metron esittelyn myötä.

Vaikka Minin valmistus jatkui Metron rinnalla, sen valmistusmäärät pienenivät British Leylandin ja sen seuraajan Rover Groupin keskittäessä pikkuautojen segmentissä markkinoinnin voluumit Metron hyväksi. Vuosi 1981 oli Minin viimeinen vuosi Britannian myydyimpien autojen kärkikymmenikössä – sen sijoitus oli yhdeksäs, kun Metro oli sijalla viisi.

Mk III (marraskuu 1969–1974) sai veivattavat sivuikkunat sivuoviin sekä piilotetut ovien saranat. Näitä uudistuksia ei kuitenkaan tuotu lava- ja pakettimalleihin. Takasivuikkunoiden koko kasvoi ja takavalot muutettiin isompikokoisiksi.

Mk IV (1976–1984) Etukelkan ripustuksiin tuli värinää ja melua vähentävät kumipuslat ja takakelkan puslat uudistettiin isommiksi. Takavalojen yhteyteen lisättiin peruutusvalo.

Mk V (1984–1990): Kaikkiin malleihin tuli vakiovausteeksi 210 millimetrin levyjarrut. Koriin tuli pyöränaukkoja reunustavat muoviset levikkeet.

Mk VI (1990–1996): Moottorin kiinnityskorvakkeiden sijoitusta muutettiin edemmäs, jotta moottoritilaan saatiin sijoitettua 1 275 kuutiosentin moottori. Tämä oli varustettu SU HIF -kaasuttimella tai vuodesta 1991 yksipisteruiskulla. 1,0-litrainen (998 cm³) moottori pudotettiin pois valikoimasta. Konepellin avausmekanismi siirtyi auton sisätiloihin vuonna 1992.

Mk VII (1996–2000): Viimeinen versio; muutoksina aiempiin tekniikkapuolella oli polttoaineen kaksipisteruisku sekä jäähdyttäjän siirtyminen auton keulan puolelle. Sisätiloissa tavarahylly korvattiin kojelaudalla ja kuljettajalle tuli turvatyyny.

Mini Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa Miniä myi kaksi maahantuojaa. Austin Minin edustus oli Oy Veho Ab:lla ja Morris Minin Oy Voimavaunu Ab:lla[1]. Minin myyntiä vauhditti kovasti sen autourheilumenestys,[1] varsinkin kun tehokkaammat mallit tulivat myös tavallisten autoilijoiden saataville. Minin maahantuonti siirtyi vuonna 1971 kokonaisuudessaan Sisu-kuorma-autoja valmistavalle Oy Suomen Autoteollisuus Ab:lle, kun Veho luopui Austinin edustuksesta ja Voimavaunu lopetti toimintansa. Minin parhaat päivät olivat tällöin kuitenkin jo auttamattomasti takanapäin. Miniä tuotiin silti maahan 1980-luvun taitteeseen saakka.

Miniä oli eri merkeillä (Austin / BMC / Morris) Suomen ajoneuvorekisterissä vuoden 1999 lopussa yhteensä 1 384 autoa.

Mini autourheilussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rallissa Minien menestys perustui ajo-ominaisuuksiin, ei tehoon. Minin pieni koko mahdollisti suuremmat kaarrenopeudet kuin suuremmilla autoilla.[1]

Monte Carlo -rallin voitot (kuljettaja / apukuljettaja):

  • 1964 – Paddy Hopkirk / Henry Liddon – (Mini Cooper S)
  • 1965 – Timo Mäkinen / Paul Easter – (Mini Cooper S)
  • 1967 – Rauno Aaltonen / Henry Liddon – (Mini Cooper S)

Mini populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kalima, Tom: Minin sinivalkoiset siivet Iltalehti. 18.5.2011. Viitattu 28.3.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mini.