Tämä on lupaava artikkeli.

Monongahelan taistelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Monongahelan taistelu
Osa seitsenvuotista sotaa
Kenraali Braddockin kuolema tuntemattoman 1800-luvun taiteilijan kuvaamana.
Kenraali Braddockin kuolema tuntemattoman 1800-luvun taiteilijan kuvaamana.
Päivämäärä:

9. heinäkuuta 1755

Paikka:

Pennsylvania

Lopputulos:

Englantilaiset pakenevat

Osapuolet

Britannia

Ranska

Komentajat

Edward Braddock
George Washington

Daniel Liénard de Beaujeu
Jean-Daniel Dumas
Charles de Langlade

Vahvuudet

1300

637 intiaania, 108 sotilasta ja 146 vapaaehtoista.

Tappiot

456 kuollutta, 450 haavoittunutta.

30 kuollutta, 57 haavoittunutta

Monongahelan taistelu käytiin 9. heinäkuuta 1755 Pennsylvanian alueella noin 16 kilometriä itään nykyisestä Pittsburghista. Taistelussa hyökkäävänä puolena toimi kenraali Edward Braddockin johtama brittiläinen sotaretkikunta, jonka päämääränä oli ottaa haltuunsa Uuden Ranskan Fort Duquesnen linnake. Ranskalaiset olivat kuitenkin ehtineet vahvistaa miehitystään sadoilla liittolaisilla ja aiheuttivat Braddockin retkikunnalle murskaavan tappion.

Tappio merkitsi loppua Braddock-tutkimusretkelle, jonka avulla britit olivat toivoneet valtaavansa Fort Duquesnen ja saamaan itselleen strategisesti tärkeän Ohiolaakson valvonnan. Braddock haavoittui taistelussa ja menehtyi vammoihinsa perääntymisen aikana. Loput hänen armeijastaan vetäytyi kohti kaakkoa ja Fort Duquesne jäi ranskalaisten haltuun vielä kolmen vuoden ajaksi. Monongahelan taistelu merkitsi alkua seitsenvuotiselle sodalle.

Taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Siirtomaiden kiistat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin ja Ranskan siirtomaakamppailu Pohjois-Amerikassa oli alkanut jo 1600-luvulla ja jatkui seuraavalle vuosisadalle monista rauhansopimuksista huolimatta. 1750-luvulla tärkeimmäksi kiistan kohteeksi nousi Ohiojoen laakso, jonne ranskalainen retkikunta rakensi useita linnakkeita vuosina 1753–1754 tarkoituksenaan pitää brittiläiset Alleghenyvuorten itäpuolella. Britit puolestaan mielivät samoille turkismaille eivätkä hyväksyneet, että Ranska julisti Ohiolaakson maat omikseen.[1]

Virginian kuvernööri Robert Dinwiddie lähetti nuoren George Washingtonin pitkälle matkalle Williamsburghista Eriejärven rannalle Fort Le Boeufiin kertomaan ranskalaisille, että Englanti oli jo ehtinyt julistaa Ohionlaakson itselleen. Ranskalaiset kiistivät väitteen ja lähettivät Washingtonin mukana viestin, että Ranska ei luovu Ohionlaaksosta.[2] Tämä huononsi maiden suhteita entisestään, eivätkä ne saaneet neuvotteluissa ratkaisua maakiistaan. Toukokuussa 1754 George Washingtonin johtamat brittijoukot ja heidän intiaaniliittolaisensa surmasivat kymmenen ranskalaista Jumonville Glenin taistelussa. Kaksi kuukautta myöhemmin ranskalaiset kostivat kukistamalla Washingtonin joukot Fort Necessityssä.[3]

Suunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Washingtonin tappion jälkeen kuvernööri Dinwiddie lähetti virallisen selonteon Lontooseen ja kuvaili Ohionlaakson vaikeaa tilannetta. Kirjeen yksityiskohtainen sisältö paljasti Ranskan menneen uhkailuissaan liian pitkälle. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerinä toimiva Newcastlen herttua Thomas Pelham-Holles pyrki löytämään rauhanomaisen ratkaisun Englannin ja Ranskan kiistassa, mutta epäonnistui. Asian käsittely siirtyi Cumberlandin herttua Wilhelm Cumberlandille, joka oli kuningas Yrjö II:n poika. Cumberland oli luonut sotilaalliseen voimankäyttöön perustuvan maineen 1740-luvun aikana ja aikoi jatkaa samaa linjaa Ohionlaaksossa.[4] Pääministerin mielipiteistä piittaamatta Cumberland ja sotaministeri Henry Fox laativat suunnitelman kahden irlantilaisen jalkaväen rykmentin lähettämisestä Amerikkaan kenraalimajuri Edward Braddockin johtamana. Braddock valittiin tehtäväänsä luotettavuutensa ja kurinpidollisten taitojensa vuoksi, vaikka hänen kokemuksensa sotakentiltä olivat vähäiset.[5] Kuningas antoi suostumuksensa suunnitelman toteuttamiseen.[6]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Brittiläinen armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Edward Braddock

Braddock ja hänen sotaväkensä saapuivat Virginiaan helmikuun lopulla ja maaliskuun alussa 1755. Braddockin adjutantiksi nimettiin George Washington, joka johti Virginian miliisivoimia. Marssin aikana retkikuntaan liittyi Pohjois-Carolinasta tulleita metsänvartijoita, joiden joukossa olivat myöhemmin legendaarisen maineen saavuttaneet Daniel Boone ja Daniel Morgan. Lisäksi Braddockin sotaväkeen liittyivät everstiluutnantti Thomas Gage ja kapteeni Horatio Gates sotilaineen sekä toimittaja Benjamin Franklin, joka auttoi tarvikkeiden ja kuljetusvaunujen toimittamisessa.[7] Retkikunnan miesvahvuus oli parhaimmillaan yli 2 200.[8]

Brittiläistä imperiumia edustava William Johnson, joka oli valittu intiaaniasiain yli-intendentiksi, tarjoutui järjestämään Braddockille intiaaniliittolaisia tuleviin taisteluihin. Braddock osoitti kuitenkin halveksuntansa intiaaneja kohtaan ja menetti käytöksellään näiden tuen niin, että vain pieni ryhmä mingoja jäi hänen retkikuntansa tiedustelijoiksi. Apuaan tarjonneet delawaret ja suurin osa mingoista vetäytyivät pois Braddockin heikkojen diplomaattisten kykyjen vuoksi. Kuvernööri Dinwiddien lupaamat 400 cherokee-soturia eivät ilmaantuneet paikalle, koska eivät halunneet taistella Ranskan intiaaniliittolaisia vastaan.[8]

Ranskalainen armeija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteeni Daniel Liénard de Beaujeu

Braddockin sotaretken ensimmäiseksi kohteeksi valittiin vuonna 1754 valmistunut Fort Duquesne, joka oli Uuden Ranskan hallinnollinen keskus Ohion maaseudulla. Laajennustöistä huolimatta linnake oli pieni, ja se pystyi majoittamaan vain 200 niistä yli tuhannesta Ranskan armeijan sotilaasta, Kanadan vapaaehtoisesta ja Isojenjärvien intiaaniliittolaisesta, jotka olivat Ranskan sen hetkisen komennon alla.[9]

Intiaanien houkuttaminen mukaan tulevaan taisteluun oli työlästä, sillä he olivat haluttomia nousemaan suurilukuista brittiarmeijaa vastaan. Ranskalaisjoukkojen komentajaksi valittu kapteeni Daniel Liénard de Beaujeu pystyi kuitenkin taivuttamaan intiaanit puolelleen. Hän oli ehtinyt hankkia näiden kunnioituksen aiempina vuosina ja vähetteli Braddockin joukkojen iskuvoimaa. Fort Duquesnen puolustukseen liittyi kaikkiaan 637 intiaania, joista suurin osa koostui Ranskan vanhoista liittolaisista ojibwoista, ottawista ja potawatomeista.[10]

Marssi kohti Fort Duquesnea[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marssi alkoi maaliskuun lopulla Alexandriasta Virginiasta. Noin 200 kilometrin raskaan marssin jälkeen retkikunta pysähtyi Fort Cumberlandissa Marylandin useiden päivien ajaksi. Matkan jatkuessa retkikunnan menoa hidastivat monet ongelmat. Valittu reitti osoittautui liian kapeaksi ja tietä jouduttiin leventämään useita kertoja tykistön ja tarvikevankkurien liikkumisen helpottamiseksi. Matkanteon jouduttamiseksi Braddock jakoi retkikuntansa kahteen osaan. Samalla kun hän johti edessä kulkevaa lentävää kolonnaa, niin takana kulki raskaassa lastissa oleva vankkurikaravaani, joka jäi yhä enemmän jälkeen. Kesäkuun lopulla Braddockin mingo-tiedustelijat löysivät ranskalaismielisten intiaanien hylättyjä leiripaikkoja ja puihin kirjoitettuja ranskankielisiä uhkauksia. Joitakin päiviä myöhemmin viisi retkikunnan jäsentä löytyi surmattuna ja skalpeerattuna.[11]

Retkikunnan edellä kulkevat mingo-tiedustelijat näkivät monesti vilahduksia retkikunnan etenemistä seuranneista intiaaneista, jotka pysyttelivät metsien suojissa. Mingot yrittivät varoittaa toistuvasti Braddockia, mutta tämä ei koskaan kuunnellut heidän mielipiteitään,[12] Pahimmillaan retkikunnan käyttämä reitti oli kymmenien kilometrien matkalla niin runsaan aluskasvillisuuden peitossa, että näkyvyyttä oli vain muutama metri.[10]

Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matkan aikana Braddockin retkikunta kärsi nälästä, janosta ja kuumuudesta. Kuukausien uuvuttava marssi ja sen aikana puhjenneet sairaudet vähensivät entisestään miesten taisteluintoa. Vastapuolelle tilanne sen sijaan oli edullinen: ranskalaiset ja intiaanit olivat syöneet ja levänneet hyvin ja intiaanien lisäetuna oli erinomainen paikallistuntemus. Eri heimojen tarkka-ampujilla oli aikaa etsiä itselleen suojainen piilopaikka, jota lähestyjän oli vaikea havaita.[10]

Kohtalokkaana päivänä 9. heinäkuuta 1755 Braddockin mingo-tiedustelijat kulkivat tehtävänsä mukaisesti retkikunnan kärkimiehinä. Mingojen takana everstiluutnantti Gage johti kevyttä jalkaväkeään, joukossa useita krenatöörejä. Heidän takanaan kulkivat kapteeni Gatesin pioneerit, jotka levensivät kuljettavaa reittiä kuudelle raskaassa tarvikelastissa olevalle vankkurille. Sadan metrin päässä vankkureista seurasivat Braddock ja hänen esikuntansa, joihin lukeutui myös George Washington.[9]

Keskipäivän aikaan mingot havaitsivat liikettä puissa ja niiden takana vajaan sadan metrin etäisyydellä. Everstiluutnantti Gage kiirehti miehiään eteenpäin ja määräsi ampumaan kolme yhteislaukausta vihollisen suuntaan. Vaikka musketinkuulat hajaantuivat laajalle alueelle, yksi niistä osui vihollisryhmää komentavaan kapteeni Beaujeuhin, joka menehtyi vammoihinsa.[9]

Komentajansa kuolemasta piittaamatta intiaanit aloittivat taistelun maastossa, joka puineen ja pensaineen tarjosi hyvät mahdollisuudet heidän omaksumaansa sotataktiikkaan. Gagen kevyt jalkaväki vastasi intiaanien tuleen vielä muutamalla tehottomalla yhteislaukauksella ja aloitti vetäytymisen huomattuaan, että vihollisia oli joka puolella. Myös pioneerit ja vankkurinkuljettajat kääntyivät pakoon. Braddock komensi omia joukkojaan eteenpäin, mutta brittiläiset sotilaat eivät olleet valmistuneet äkilliseen taisteluun oudossa ympäristössä. Yhtäaikaisesti perääntyvät ja hyökkäävät joukot sekoittuivat toisiinsa ja kaaos valtasi taistelukentän. Braddock ja muut upseerit yrittivät turhaan järjestää joukkojaan uudelleen.[13]

Intiaanit turvautuivat taistelun aikana psykologiseen sodankäyntiin ja ripustivat brittien päänahkoja puiden oksiin pelotteeksi vastustajalle. Erään taistelusta pelastuneen irlantilaisen sotilaan mukaan haavoittuneiden miesten ja hevosten huudot ja intiaanien jatkuva verenhimoinen kiljuminen lisäsivät paniikkia.[13]

Punataudin jäljiltä yhä huonokuntoinen Washington sai virginialaiset alaisensa käyttämään vastustajan taktiikkaa ja tulittamaan näitä puiden ja kallioiden takaa. Braddockilta ammuttiin kaksi ratsua alta ja Washingtonilta yksi. Kun Braddock myöhemmin perääntyi, luoti osui hänen oikeaan käsivarteensa ja lävisti hänen keuhkonsa. Braddockin maatessa tajuissaan mutta kykenemättömänä johtamaan perääntymistä, Washington otti käskyvallan ja järjesti samalla Braddockin pois taistelukentältä. Intiaanit eivät lähteneet seuraamaan pakenevia miehiä yli Monongahelajoen vaan jäivät keräämään ryöstösaalista taistelukentälle.[14]

Washington pystyi keräämään kokoon noin 200 pakenevaa miestä, mutta määrä oli riittämätön taistelun jatkamiseen. Sotilaat taivalsivat läpi yön noin kymmenen kilometrin päässä olevien vankkureiden luo ja aloittivat harkitun vetäytymiseen. Braddock kuoli joitakin päiviä myöhemmin. Washington hautasi hänet lyhyen seremonian myötä retkikunnan paluureitin varrelle. Hauta jätettiin merkitsemättä, etteivät intiaanit löytäisi sitä.[15] Jälkeenpäin eräs retkikunnan mukana olleista pennsylvanialaisista väitti ampuneensa Braddockin kostoksi veljensä kuolemasta, jonka Braddock oli aiheuttanut.[16]

Jälkiseuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelua on luonnehdittu erääksi Britannian siirtomaa-ajan tuhoisimmista. Brittejä ilmoitettiin kaatuneen 456 ja haavoittuneen 421.[17] Vankkurikaravaanien mukana kulkeneista naisista enemmän kuin puolet joutui intiaanien vangiksi.[13]

Monongahelan taistelu merkitsi loppua Braddockin tutkimusretkelle, jonka monet olivat uskoneet päättyvän Ohionlaakson sieppaamiseen Ranskalta. Tilanne johti nopeasti Englannin ja Ranskan väliseen seitsenvuotiseen sotaan. Seuraavan kolmen vuoden ajan ranskalaiset hallitsivat Ohionlaaksoa ja saivat puolelleen monia aiemmin puolueettomina pysyneitä heimoja. Englantilaisten huono intiaanipolitiikka vaikeutti heidän asemaa. Sodan edetessä brittiläiset joukot ottivat vallan ja ranskalaisia tukeneet intiaanit käsittivät valinneensa väärän puolen. Ranska ei pystynyt tarjoamaan intiaaniliittolaisilleen enää kylliksi lahjoja. Lopulta intiaanit väsyivät pitkään sotaan eivätkä nähneet riittävää syytä taistella eurooppalaisten sodassa kaukana kotiseuduiltaan. Sodan ratkaisuhetket käytiinkin pääasiassa valkoisten armeijoiden välillä. Britit valtasivat Fort Duquesnen, Quebecin ja Montrealin vuoden 1759 loppuun mennessä. Muualla maailmassa seitsenvuotinen sota jatkui vuoteen 1763, jolloin kirjoitettiin Pariisin rauha.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, Fred: Crucible of War. Vintage; Reprint edition, 2001. ISBN 978-0375706363. (englanniksi)
  • Crocker, Thomas E.: Braddock's March: How the Man Sent to Seize a Continent Changed American History. Westholme Publishing, 2009. ISBN 978-1594160967. (englanniksi)
  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-385-9.
  • Miller, Arthur P.: Pennsylvania Battlefields and Military Landmark. Stackpole Books, 2000. ISBN 978-0811728768. (englanniksi)
  • Weslager, Clinton Alfred: The Delaware Indians: A History. Rutgers University of Press, 1993. ISBN 9780813514949. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Miller 2000, s. 5–6.
  2. ↑ Crocker 2009 s. 2.
  3. ↑ Miller, 2000 s. 10.
  4. ↑ Crocker 2009, s. 46–47.
  5. ↑ Anderson 2001, s. 86.
  6. ↑ Anderson 2001, s. 67–68.
  7. ↑ Crocker 2009, s. 145.
  8. ↑ a b Anderson 2001, s. 96.
  9. ↑ a b c Anderson 2001, s. 97.
  10. ↑ a b c Anderson 2001, s. 99.
  11. ↑ Crocker 2009, s. 188.
  12. ↑ Weslager 1993, s. 223.
  13. ↑ a b c Anderson 2001, s. 100.
  14. ↑ Crocker 2009, s. 220–225.
  15. ↑ Crocker 2009, s. 235.
  16. ↑ Crocker 2009 s. 222.
  17. ↑ Crocker 2009, s. 227.
  18. ↑ Henriksson 1986, s. 52–53.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Monongahelan_taistelu&oldid=21144280”