The Mills Brothers
The Mills Brothers, joskus The Four Mills Brothers, oli yhdysvaltalainen lauluyhtye, jonka pitkä ura ulottui 1920-luvun lopulta 2000-luvulle. Yhtye muodostui alun perin neljästä Ohion osavaltion Piquassa syntyneestä veljeksestä. Yhtye teki yli 2 000 levytystä, jotka myivät yhteensä yli 50 miljoonaa ja saivat lähes 40 kultalevyä. The Mills Brothers hyväksyttiin Vocal Group Hall of Fameen vuonna 1998.
Vanhin veljeksistä oli basso ja kitaristi John C. Junior (1910–1936), seuraava kakkostenori Herbert (1912–1989), toiseksi nuorin baritoni Harry (1913–1982) ja nuorin ykköstenori Donald (1915–1999). Heidän isällään oli parturiliike ja oma barbershop quartet -lauluyhtye. Pojat lauloivat parissakin kirkkokuorossa ja kerääntyivät usein koulun jälkeen isän parturiliikkeen eteen laulamaan ja soittamaan kazoota.
Mills Brothersin tunnusomainen soitinten matkiminen ihmisäänillä syntyi, kun Harry unohti kazoonsa kotiin poikien esiintyessä Piquan oopperatalon uusien kykyjen showssa. Hän teki kämmenistään kupin suunsa ympärille ja imitoi trumpettia. Pian basso John imitoi samalla tavoin tuubaa, Herbert toista trumpettia ja Donald pasuunaa.
Radion ansiosta suosioon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1928 Millsin veljekset kävi koe-esiintymässä WLW-radioasemalla Cincinnatissä ja saivat kiinnityksen radion vakioesiintyjiksi. Onni potkaisi, kun Cincinnatissä vieraillut Duke Ellington kuuli poikien laulavan ja päätti järjestää heille levytyssopimuksen newyorkilaisen Okeh Records -levy-yhtiön kanssa. New Yorkissa he esiintyivät useilla nimillä, kunnes kolmen vuoden sopimus CBS-radioyhtiön kanssa 1930 vakiinnutti nimeksi The Mills Brothers. Se oli ensimmäinen afroamerikkalainen kokoonpano, joka sai oman maanlaajuisen radioshown.
Yhtye siirtyi Brunswick Records -levy-yhtiöön, jossa Harry DaCostan sanoittama ”Tiger Rag” vei veljekset listaykkösiksi. Vuonna 1934 he vaihtoivat taas levymerkkiä Deccalle, jonka tallissa yhtye pysyi 1950-luvulle asti. Tuodakseen uskottavuutta heidän soitinimitoinneilleen, sekä Brunswick että Decca lisäsivät levyihin tekstin: ”Tällä äänitteellä ei kitaran lisäksi käytetä muita soittimia tai mekaanisia laitteita.” Myös radioesiintymisissä yleensä kuulutettiin sama asia.
The Mills Brothers oli radion alkuvuosien suosituimpia esiintyjiä. He esiintyivät omien ohjelmiensa lisäksi muun muassa Rudy Valléen ja Bing Crosbyn kanssa, ja heitä sponsoroivat suurimmat radiomainostajat kuten Standard Oil ja Procter & Gamble. Heistä ja muista radiosuosikeista tehtiin myös elokuvia. Yhtye esiintyi muun muassa elokuvissa 20 miljoonaa rakastettua ((1934) and Laulaja Venetsiasta (1935). Heidän suuria hittejään olivat ”Lazy Bones,” ”Sweet Sue,” ”Lulu’s Back in Town,” ”Bye-Bye Blackbird,” ”Sleepy Head” ja ”Shoe Shine Boy”.
Vuonna 1934 The Mills Brothersista tuli ensimmäiset Britannian kuninkaallisille esiintyneet mustat esiintyjät. Englannin-matkalla vanhin veljeksistä John sai kuitenkin keuhkokuumeen, joka uusiutui 1936 ja vei hänet kuolemaan. Hänen tilalleen tuli poikien isä, parturi John Mills Senior.
Sotavuosien maailmankiertueita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan vuosina The Mills Brothers kiersi laajasti Euroopassa, Australiassa ja Etelä-Amerikassa. Kun Harry joutui armeijaan, häntä sijaisti ensimmäinen perheen ulkopuolinen laulaja, Gene Smith. Poissaolo Yhdysvalloista aiheutti yhtyeelle sen, että ”kotimarkkinoilla” heidät jätti varjoonsa uusi musta lauluyhtye The Ink Spots. Sotavuosina he levyttivät muun muassa laulut ”Someday You’ll Want Me to Want You,” ”Swing Is the Thing,” ”Long About Midnight,” ”Organ Grinder’s Swing” ja ”The Song is Ended”. He kunnioittivat uransa alkuun laittanutta Duke Ellingtonia versiolla hänen Caravanistaan, ja sitä seurasi lisää klassikoksi jääneitä levytyksiä: ”South of the Border”, ”Ain’t Misbehavin’'”, ”It Don’t Mean a Thing (If It Ain’t Got That Swing)”, ”Jeepers Creepers”, ”Three Little Fishies” ja ”Basin Street Blues.” Vuonna 1943 kappaleen ”I’ll Be Around” B-puolella julkaistusta laulusta ”Paper Doll” tuli Mills Brothersin suosituin levytys yli kuuden miljoonan myynnillään.
1950-luvun televisiosuosikkeina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
The Mills Brothersin suosio ei juuri kärsinyt rock and rollin synnystä 1950-luvulla, vaan yhtye kykeni yhä tuottamaan hittejä kuten ”You’re Nobody till Somebody Loves You”, ”The Jones Boy,” ”Yellow Bird”, ”Standing on the Corner” ja ”If I Had My Way”. Vuonna 1957 veljesten 68-vuotias isä jäi pois yhtyeestä, joka jatkoi triona. Heistä tuli suosittuja televisioesiintyjiä muun muassa Jack Bennyn, Perry Comon, Pat Boonen ja Dean Martinin nimeä kantaneissa ohjelmissa. Levy-yhtiön vaihto Deccalta Dot Recordsille tuotti hitin The Silhouettes -yhtyeen laulun ”Get a Job” coverversiosta.
Kvartetista duoksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuoden 1968 ”Cab Driver” jäi The Mills Brothersin viimeiseksi listamenestykseksi. Vuonna 1976 yhtye vietti 50-vuotistaiteilijajuhlaansa Los Angelesissa Bing Crosby juontaman konsertin myötä. Veljestrio jatkoi vielä esiintymisiä oldies-piireissä Harryn kuolemaan 1982 saakka, sitten Herbert ja Donald duona Herbertin kuolemaan 1989 saakka. Sen jälkeen Donald otti mukaan kolmatta polvea eli poikansa John Mills III:n. Vuonna 1998 Donald Mills vastaanotti kaikkien veljesten ja isän elämäntyöstä Grammy-palkinnon. Seuraavana vuonna myös Donald kuoli, ja John III otti The Mills Brothers -nimen käyttöönsä ja muodosti duon entisen The Platters -ykköstenorin Paul Robin kanssa.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta The Mills Brothers Wikimedia Commonsissa
- Virallinen The Mills Brothers -sivusto
- The Mills Brothers, Vocal Group Hall of Fame -sivusto (Arkistoitu – Internet Archive)
- The Mills Brothers Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
