Miinafregatti Ladoga
| Minin Ladoga |
|
|---|---|
 |
|
 |
|
| Aluksen vaiheet | |
| Rakentaja | Itämeren telakka, Pietari |
| Kölinlasku | 1866 |
| Laskettu vesille | 12. syyskuuta 1867 |
| Palveluskäyttöön | 1878 |
| Poistui palveluskäytöstä | upotettu 15. elokuuta 1915 |
| Loppuvaihe | hylky |
| Tekniset tiedot | |
| Uppouma | 6 136 t |
| Pituus | 89,91 m |
| Leveys | 15,09 m |
| Syväys | 7,75 m |
| Koneteho | 5 290 ihp |
| Propulsio | 1-akselinen, 12-sylinterinen höyrykone |
| Nopeus | 14 solmua |
| Miehistöä | 545 |
| Aseistus | |
| Aseistus |
4 × 8"/22 tykkiä 12 × 6"/23 tykkiä 4 × 3,4" tykkiä 8 × 1 naulan tykkiä 2 × 15" torpedoputkea 150 miinaa |
Minin (ven. Минин) oli Venäjän keisarikunnan laivaston panssarifregatti.
Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aluksen hankintasopimus allekirjoitettiin 20. elokuuta 1862. Köli laskettiin Itämeren telakalla Pietarissa. Alus laskettiin vesille 12. syyskuuta 1967 ja valmistui 1878.[1]
Sotalaivojen kehitys purjelaivoista yksinomaan konevoimaisiksi oli juuri tätä alusta aloitettaessa voimakkaassa murrosvaiheessa. Uudisrakenteen takiloinnin suunnitellut englantilainen insinöörikommodori Cowper Phipps Coles (ven. K. P. Koltz) vaati, että aluksissa oli oltava täysi takilointi.[2]
Rakennussuunnitelma muuttui moneen kertaan. Töiden aloitusvaiheessa pituutta ja kantavuutta päätettiin lisätä. Myöhemmin korvetti kasvoi fregatiksi ja päätettiin, että se muutetaan kasemattialuksesta tornialukseksi. Perusteena olivat Kronstadtissa maailmanympärimatkansa aikana vierailleen Yhdysvaltain laivaston monitori USS Miantonomohin ja Englannissa Italian kuningaskunnan laivastolle rakennetun korvetti RN Affondatoren hyviksi todetut meri- ja taisteluominaisuudet.[2]
Konetehoa nostettiin 3 000 indikoituun hevosvoimaan ja aseistukseksi asennettiin alkuperäistä suuremmat 381 mm tykit. Panssarilevyjen vahvuutta tosin pienennettiin ennen asentamista, koska huolellinenkaan valvonta ei estänyt liikapainoa.[2]
Alus rakennettiin lopulta vesillelaskukuntoon seuraavan suunnitelman mukaan: höyrykoneen lisäksi kolme pyöröpuumastoa, keulapuu ja täysi fregattitakila. Aluksen höyrykattilat olivat tuliputkityyppisiä ja niille rakennettiin kaksi leveää ja suhteellisen matalaa savupiippua. Pääaseina oli kuusi 381 mm tykkiä, joista kaksi oli alkuperäisen suunnitelman mukaan keulan panssaritraverssin takana ja loput neljä kahdessa panssaroidussa tykkitornissa. Kevyiden alusten hyökkäyksiä vastaan asennettiin vahva kevyempi, etupäässä 87 ja 64 mm tykkejä sekä neljä konekivääriä käsittänyt aseistus. Alus oli vesirajan yläpuolelta kauttaaltaan panssaroitu, vain komentosillalla oli avoimet etu- ja sivusillat.[2]
Aluksen valmistumisvaiheessa Englannissa tapahtunut onnettomuus vaikutti merkittävästi aluksen rakentamiseen. HMS Captain kaatui ja upposi myrskyssä 7. syyskuuta 1870. Onnettomuudessa hukkui myös aluksen suunnittelija insinöörikommodori C. P. Coles, jonka piirtämä myös Mininin takilointi oli. Vaikka tuhoutunut Captain oli varalaidaltaan alle puolet pienempi kuin Minin ja siinä oli korkeammat ja järeämmät tornit, miltei kaksi kertaa raskaammat 406 mm tykit sekä korkeammat ja painavammat mastot, jolloin sen vakavuusdiagrammi oli huomattavasti huonompi, silti venäläiset päättivät varmuuden vuoksi muuttaa Mininin toisenlaiseksi. Mastottomana alus olisi jäänyt muista jälkeen, rannikkopanssarilaivaksi siinä oli aivan liian kevyt panssarointi. Lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen päädyttiin alkuperäistäkin kevyempään varustukseen.[2]
Aluksesta poistettiin isot tykit, tornit ja lähes koko panssarointi. Vain vesilinjaan jäi ns. panssarivyö. Tykeiksi asennettiin kasematteihin neljä 203 mm tykkiä ja erillisille alustoille kaksitoista 152 mm tykkiä. Kevyitä aluksia vastaan asennettiin neljä 87 mm tykkiä ja hiukan myöhemmin kevyttä aseistusta lisättiin kahdella Baranovskin järjestelmän 64 mm tykillä sekä Hotchkissin valmistamilla kahdella 47 mm ja neljällä 37 mm revolveritykillä.[1]
Alus otettiin palvelukseen vuonna 1878, jolloin sen uppoama oli 5 940 tonnia, toimintasäde 800 tonnin hiilivarastoilla 2 000 merimailia. Merikokeissa mitattu suurin nopeus oli 14 solmua.
Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seuraavina vuosina Minin oli maailman merillä edustamassa Venäjän laivastoa. Vuonna 1887 asennettiin alukseen uudentyyppiset Belville-vesiputkikattilat vanhojen tuliputkikattiloiden tilalle.[3]
Vuonna 1891 fregatti vieraili Brestissä, Ranskassa. Seuraavana vuonna alus teki viimeisen kaukopurjehduksensa eikä enää sen jälkeen poistunut Itämereltä. Vuonna 1898 alukselle vaihdettiin 4 000 hv kaksoispaisuntakone ja kevyemmät mastot entisten pyöröpuisten tilalle. Aluksesta tehtiin 1894 erikoiskoululaiva ja sitten 1900 tykistökoululaiva.[3]
Kasematit poistettiin ja niiden paikalle rakennettiin kansitasolle hiukan kyljestä ulkonevat tykkilavat, joille alkuperäiset neljä 203 mm 30-kaliiperista tykkiä asennettiin kääntyville jalustoille. Tällöin kaksi 64 mm tykkiä jäivät paikoilleen, mutta muut vaihdettiin kuuteen 152 mm/45 ja kuuteen 75 mm/50 tykkiin, kahdeksaan 47 mm ja neljään 37 mm yksiputkiseen tykkiin ja neljään konekivääriin. Vuonna 1904 alus riisuttiin aseista ja telakoitiin.
Miinalaiva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lopulta vuonna 1908 alus muutettiin miinalaivaksi. Alukselle asennettiin kaksi 47 mm tykkiä keskilaivaan, kaksi 75 mm tykkiä keulaan ja aivan keulaan kaksi konekivääriä. Perälle asennettiin miinakiskot ja entiseen kadettimessiin rakennettiin miinavarasto 800 miinalle. Keskimasto poistettiin ja kattiloiden tilalle asennettiin uudet, joilla alus pystyi kehittämään 12,2 solmun nopeuden. Tässä yhteydessä alkuperäiset kaksi savupiippua korvattiin yhdellä huomattavasti korkeammalla. Hiilivarasto supistui 365 tonniin, mutta toimintasäde 10 solmun nopeudella säilyi 1 520 merimailina.[3]
Syksyllä 1909 alus nimettiin uudelleen Ladogaksi. Vuonna 1914 ensimmäisen maailmansodan alkaessa se oli Venäjän keisarikunnan laivaston vanhin palveluksessa oleva alus.[3]
Elokuussa 1915 alus laski 540 kosketusmiinaa. Se oli palaamassa tukikohtaansa Örössä, kun alus ajoi Saksan keisarikunnan laivaston sukellusvene SM UC 4:n[4] laskemaan miinaan. Se pääsi satamaan, jossa huomattiin hylyn tukkivan koko sataman. Alus onnistuttiin hinaamaan ennen uppoamistaan niin kauas merelle, ettei hylky haitannut tukikohdan käyttöä.[3]
Hylky[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiittisläiset ammattisukeltajat löysivät hylyn 1920-luvulla ja nostivat kaksi 47 mm tykkiä, konekiväärit ja erinäisiä muita painavia metalliesineitä. Tykit kunnostettiin sotaväen asepajassa Katajanokalla. Toinen niistä tuhoutui VMV 17:n mukana jatkosodassa, toinen romutettiin Asekoulussa Kokkolassa 1970-luvun puolivälissä.
Syyskesällä 1975 urheilusukeltajat saivat ensimmäiset havainnot hylystä. Alkukesällä 1976 turkulainen sukelluskerho Marlin Club löysi hylyn ja naarasi kiinni mastoon. Hylkyä tutkinut sukeltaja kertoi, että se oli iso ja näytti sotalaivalta. Aluksen nimi varmistui jo ensimmäisillä sukelluksilla, kun perästä löydettiin pronssisin kirjaimin tehty nimikilpi. Hylystä nostettiin huomattava määrä tavaraa Sotamuseolle.
Erikoisimpia olivat vanhat 78 kierroksen äänilevyt sekä täysin säilyneet umpioituihin lasipurkkeihin pakatut etikkavihannekset ja posliinikorkkisiin pulloihin pakatut virvoitusjuomat.[3] Aluksen varsinaisista varusteista huomattavimpia ovat hyvin säilynyt sekstantti, konetelegrammi sekä yksi höyrypilleistä.
Aluksen molemmat mastot olivat vielä tuolloin pystyssä. Etumastossa oli märssykori, jonka yläpuolella erillisessä telineessä ollut kaarivalolla toiminut valonheitin oli jo löydettäessä niin huonossa kunnossa, että siihen ei voinut kajota.[3] Kuvissa hyvin näkyvät etumaston kaksi raakapuuta ja perämaston puomi olivat jo irronneet, kun hylky löydettiin uudelleen.
Hylyn läheltä löytyi myös höyrybarkassi, jota oli ilmeisesti käytetty apuna hinattaessa miinaan ajanutta alusta pois väylältä. Se osoittautui olevan liian huonossa kunnossa muuten kuin piirrettäväksi ja kuvattavaksi. Lisäksi se on huomattavasti syvemmällä eli 45 metrissä. Barkassin kuuluminen Ladogaan tuli heti selväksi, koska aluksen oikeassa kyljessä on kaksi suurta venekurkea eli taavettia, joiden sijoittelu ja koko vastaavat barkassin mittoja. Alemmat miehistökannet ovat edelleen tutkimatta, samoin konetilat.[3]
Merivoimien sukeltajat nostivat aluksesta sen kompassikaapin, joka on museoitu, sekä kannelle kiinnitetyn varppiankkurin, jonka Sotamuseo lahjoitti Merivoimien sukeltajakurssille ja joka on sijoitettu Upinniemen varuskunnan Kuntotalon luokse. Lisäksi samalla aluksesta nostettiin toinen sen jäljellä olleista keulatykeistä.
Hylky on ainoa säilynyt lajissaan eli ns. välikausialus, joka liikkui sekä purjeilla että koneilla. Hylky asetettiin sittemmin sukelluskieltoon siihen kohdistuneen ilkivallan takia. Vuonna 2006 sukelluslupia alettiin jälleen myöntää.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1860-1905. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 2002. ISBN 0-85177-133-5. (englanniksi)
- Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1985. ISBN 0-85177-245-5. (englanniksi)
- Jokinen, Kari: Sukeltajan tie. Otava, 1996. ISBN 951-1-14446-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Глава 2. ПЕРЕХОД К МЕТАЛЛИЧЕСКОМУ КОРАБЛЕСТРОЕНИЮ (venäjäksi)
- Морвед Броненосный фрегат «Минин»[vanhentunut linkki] (venäjäksi)