Meksikonaavikkokettu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Meksikonaavikkokettu
San Joaquin kit fox male.jpg
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Ketut Vulpes
Laji: macrotis
Kaksiosainen nimi

Vulpes macrotis
Merriam, 1888

Levinneisyysalue kartalla
Levinneisyysalue kartalla
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Meksikonaavikkokettu Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Meksikonaavikkokettu Commonsissa

Meksikonaavikkokettu[2] (Vulpes macrotis) on osissa Yhdysvaltoja ja Meksikoa tavattava kettulaji. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.

Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Istuva V. m. mutica valokuvassa.

Meksikonaavikkoketun kuvaili tieteelle Clinton Hart Merriam vuonna 1888. Lajia on ajoittain pidetty kissakettuna (Vulpes velox). Sittemmin lajia meksikonaavikkokettua on kuitenkin pidetty omana lajinaan. Sen jako eri alalajeihin on muuttunut samaan tapaan. Aikanaan lajilla on kuvailtu olleen jopa kahdeksan eri alalajia. Nykyisin se jaetaan yleensä kuitenkin vain kahteen alalajiin, V. m. macrotis ja Kalifornian San Joaquinin laakson alueen alalajiin V. m. mutica.[1] Meksikonaavikkokettu voi risteytyä kissaketun kanssa.[3]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meksikonaavikkokettu on suhteellisen pieni kettulaji. Naaraat ovat hieman uroksia kevyempiä, mutta eivät juuri muuten poikkea kooltaan. Urosten paino on 1,5-2,5 kg ja naaraiden 1,6-2,2 kg. Urosten ruumiinpituus on 47-52 cm ja naaraiden 45,5-53,5 cm. Korkeus on 30-32 cm. Turkin väritys on päältä kellertävän harmaa muuttuen vaaleammaksi kyljillä. Ruumiin alapuoli on valean keltainen tai valkoinen. Päässä kuono on kapea ja korvat suhteellisen suuret. Kuonon sivuilla onmustaa karvoitusta. Alahuulet ovat mustat tai ruskeat. Häntä on pitkä ja tuuhea. Hännänpää on musta.[3]

Meksikonaavikkokettu on kooltaan huomattavasti pienempi kuin kettu. Kissaketusta sen erottaa esimerkiksi suuremmista korvistaan. Harmaakettu on hieman suurempi ja pienempikorvainen.[3]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valokuvassa elinympäristöstään.

Meksikonaavikkoketun levinneisyysalue käsittää osia Yhdysvalloista ja Meksikosta. Yhdysvalloissa sitä tavataan Utahin, Teksasin, Oregonin, New Mexico, Nevada, Idahon, Kalifornian, Arizonan ja Coloradon osavaltioiden alueella. Meksikossa levinneisyysalue käsittää osia Coahuilasta, Baja Californiasta, Baja California Surista, Chihuahuasta, Sonorasta, San Luis Potosísta, Nuevo Leónista, Durangosta ja Zacatecasista.[1]

Meksikonaavikkoketun elinympäristö käsittää kuviia tai puolikuivia alueita aavikkopensaikoilta ruohikkoalueille. Se suosii alueita ilman tiheää kasvillisuutta ja välttelee hankalakulkuista maastoa. Lajia tavataan myös maatalouskäyttöön otetuilla mailla ja etenkin puutarjoilla. Harvinaisempi se on varsinaisilla kaupunkialueilla.[1]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meksikonaavikkokettu esiintyy yleensä lisääntyvinä pareina, jotka voivat pysyä yhdessä useampia vuosia. Laji on pääasiassa yöaktiivinen ja aktiivisimmillaan aamu- tai iltahämärässä. Päivät se viettää yleensä pesäkolossaan tai sen vierellä lepäillen. Reviirillä on kokoa 2,5–11,6 km². Eri parien reviirit saattavat olla osittain päällekkäisiä ja ne merkitsevät alueitaan hajumerkein. Meksikonaavikkokettu ääntelehtii muristen, haukahdellen, vingahdellen ja hyristen.[3]

Meksikonaavikkokettu käyttää ravinnokseen pääasiassa eläimiä. Sen saaliseläimiin lukeutuvat esimerkiksi jyrsijät, jänikset, selkärangattomat, linnut, matelijat ja käärmeet. Jyrsijöistä saaliiksi joutuvat esimerkiksi kengururotat, taskuhyppyrotat, preeriakoirat ja maaoravat. Selkärangattomia saaliseläimiä ovat kovakuoriaiset ja sirkat.[1] Ne voivat syödä myös katusten hedelmiä, sekä ihmisten jätteitä. Ylimääräistä ravintoa ne voivat varastoida myöhempää varten. Meksikonaavikkoketun vihollisia ovat kojootti, kettu, punailves ja koira.[3] Petoeläimet muodostavat yleisimmän kuolinsyyn ja erityisen monet jäävät kojoottien saaliiksi.[1]

Pariutumattomat urokset ja naaraat pariutuvat yleensä lokakuun ja marraskuun välisenä aikana. Lisääntyminen tapahtuu joulukuun ja tammikuun välillä. Tiineys kestää 49–55 päivää. Pentuja on 1–9 ja keskimäärin 4.[1] Emo imettää poikasiaan 90 päivää ja ne kasvavat pesäkolossa. Ne kaivavat kolonsa joko itse, tai käyttävät mäyrien tai muiden eläinten valmiiksi kaivamia koloja. Samaa koloa voi käyttää useampi sukupolvi. Pennut alkavat tulla kolosta ulos 4–5 viikon ikäisinä ja seuraavat emoaan metsästysretkille 3–5 kuukauden ikäisinä. Suurin piirtein lokakuun paikkeilla ne lähtevät omille teilleen ja sukukypsäksi ne kasvavat vuoden ikäisinä. Ne elävät luonnossa 4- tai vankeudessa 12-vuotiaiksi.[3]

Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt lajin meksikonaavikkoketun elinvoimaiseksi lajiksi. Lajin kannan koko vaihtelee vuosittain olosuhteiden mukaan. Yleisesti ottaen kannan uskotaan olevan laskussa. Lajia uhkaa etenkin sen elinympäristöjen ottaminen maatalous-, asutus- ja teollisuuskäyttöön. Etenkin Meksikossa lajia myydään myös laittomasti lemmikeiksi. Sitä metsästetään paikoitellen Yhdysvalloissa turkkinsa takia.[1]

Meksikonaavikkokettu ei ole osa CITES-sopiumsta. Se on luokiteltu Meksikossa vaarantuneeksi lajiksi. Yhdysvalloissa alalaji V. m. mutica on määritelty uhanalaiseksi lajiksi liittovaltion tasolla. Laji on myös suojeltu useissa osavaltioissa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Cypher, B. & List, R.: Vulpes macrotis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 30.3.2020. (englanniksi)
  2. Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 2. Iilimato–Leopardit, s. 630. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01422-6.
  3. a b c d e f José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 186-187. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5. (englanniksi)