Martin Seligman

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Martin E. P. Seligman.

Martin E. P. ”Marty” Seligman (s. 12. elokuuta 1942 Albany, New York) on yhdysvaltalainen psykologi, kouluttaja ja kirjailija.

Hänen teoriansa opitusta avuttomuudesta oli arvostettu tutkijoiden ja kliinisen psykologian keskuudessa.[1] Seligmanin ja kumppaninsa pohjasivat löydöksensä opitusta avuttomuudesta muun muassa koirilla vuonna 1965 tekemiinsä klassisen ehdollistamisen eläinkokeisiin opitun avuttomuuden kehittymisestä.[2][3] Sittemmin Seligman joutui kuitenkin hylkäämään 1970-luvun lopulla osan eläinkokeisiin liittämästään ja ihmisiin yleistämästään masennuksen ja opitun avuttomuuden mallista. Tilalle otettiin psykiatri Aaron T. Beckin kognitiivisen mallin kaltainen lähestyminen. [4] Seligman siirtyi täysin ihmisillä tehtyihin koejärjestelyihin. Alkuperäinen näkemys opitusta avuttomuudesta on myöhemmin muun muassa biologisen näytön seurauksena jouduttu hylkäämään virheellisenä. Eläinten havaittiinkin oppivan alkuperäisissä ehdollistamiskokeessa hallitsemaan kipua eikä oppivan avuttomuutta.[5]

Seligman kuuluu positiivisen psykologian tunnetuimpiin edustajiin.

Haggbloomin tutkimus ansioituneista psykologeista 1900-luvulla nimesi Seligmanin 13:nneksi useimmin lainatuksi psykologiksi psykologian oppikirjoissa ja kaiken kaikkiaan 31. ansioituneimmaksi psykologiksi.[6]

Seligman on psykologian professori Pennsylvanian yliopiston psykologian laitoksella. Hän oli aiemmin laitoksen kliinisen koulutusohjelman johtaja ja nykyään yliopiston positiivisen psykologian keskuksen johtaja.[7] Seligman valittiin Yhdysvaltain psykologisen liiton (APA:n) presidentiksi vuonna 1998.[8] Hän on APA:n[9] eletronisen "Ehkäisy ja hoito" -julkaisun perustajajäsen sekä päätoimittaja.

Martin Seligmanilta on suomennettu teokset Optimistin käsikirja ja Aito onnellisuus: Positiivisen psykologian keinoin täyteen elämään.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Bower, Gordon H. (1981). The psychology of learning and motivation: advances in research and theory. Academic Press, Harcourt Brace Jovanovich, 30. ISBN 9780125433150. Viitattu 2010-02-05.  "The most popular theoretical interpretation of the learned helplessness phenomenon to date is that of Seligman (1975) and Maier and Seligman (1976)."
  2. Jeannette L. Nolen (updated 24.12.2015): Learned helplessness britannica.com, viitattu 8.2.2017, (englanniksi)
  3. 10 Famous Psychological Experiments That Could Never Happen Today mentalfloss.com, viitattu 8.2.2017, (englanniksi)
  4. Kathryn Hahner (1989) Learned Helplessness: A Critique of Research and Theory Perspectives On Animal Research, Vol. 1, viitattu 8.2.2017, safermedicines.org (englanniksi)
  5. S. F. Maier & M. E. P. Seligman (2016) Learned Helplessness at Fifty: Insights From Neuroscience (pdf) Psychological Review 123 (4): 349–367, viitattu 8.2.2017, (englanniksi)
  6. Haggbloom, S. J. et al. (2002). "The 100 Most Eminent Psychologists of the 20th Century". Review of General Psychology 6 (2): 139–152. doi:10.1037/1089-2680.6.2.139. 
  7. Positive Psychology Center, University of Pennsylvania.
  8. List of APA Presidents.
  9. American Psychological Association.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]