Mariska Veres

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mariska Veres
Mariska Veres vuonna 1970.
Mariska Veres vuonna 1970.
Henkilötiedot
Syntynyt1. lokakuuta 1947
Haag, Alankomaat
Kuollut2. joulukuuta 2006 (59 vuotta)
Haag, Alankomaat
Muusikko
Taiteilijanimi Mariska VeresView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1963–2006
Tyylilajit rock, psykedeelinen rock, jazz
Soittimet laulu, kosketinsoittimet
Yhtyeet Les Mysteres, The Bumble Bees, The Blue Fighters, Danny and his Favourites, The Motowns, Shocking Blue, The Shocking Jazz Quintet
Levy-yhtiöt Pink Elephant, Polydor

Mariska Veres (syntyjään Maria Elisabeth Ender, 1. lokakuuta 1947 Haag, Alankomaat2. joulukuuta 2006 Haag, Alankomaat) oli alankomaalainen laulaja, joka tunnettiin Shocking Blue -yhtyeen solistina.[1] Shocking Bluen jälkeen hän loi soolouraa ja julkaisi jonkin verran singlejä ja albumeja.

Veresin lauluääni oli aikakautensa rockin tunnistettavimpia. Hän oli myös aikansa tyyli-ikoni sekä seksisymboli, mitä hän itse kuitenkin vierasti.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maria Elisabeth Ender syntyi Haagissa 1. lokakuuta 1947 perheensä toiseksi tyttäreksi.[2][3] Hänen isänsä oli Unkarin romani ja viulisti Lajos Veres. Äiti Maria Ender oli puolestaan syntynyt Saksassa ranskalaisille ja venäläisille vanhemmille. Varhaislapsuudessaan ”Mariska” soitti usein pianoa isänsä ja vanhemman sisarensa Ilonkan kanssa.[2]

Alkuvaiheet: 1963–1968

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mariska Veres aloitti laulajanuransa vuonna 1963 kitarayhtyeessä Les Mystères,[2] jonka kanssa hän levytti seuraavana vuonna Summertime-nimisen EP-levyn.[3] Hänen seuraavien vuosien yhtyeitään olivat myös The Stagemen, The Bumble Bees, The Blue Fighters, Danny and his Favourites ja The Motowns.[2][3]

Veres levytti 1960-luvulla kaksi hollanninkielistä soolosingleä, ”Topkapi” (1965) ja ”Dag en nacht” (1967), jotka eivät kuitenkaan menestyneet.[3]

Shocking Bluen laulajana: 1968–1974

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Veres Shocking Bluen esiintymisessä helmikuussa 1970.

Bumble Beesin myöhempi kokoonpano esiintyi eräissä juhlissa, joissa Veresin lavaesiintyminen ja vahva lauluääni tekivät vaikutuksen Shocking Blue -yhtyeen manageriin. Hän ehdotti yhtyeen johtajalle Robbie van Leeuwenille, että Veres korvaisi yhtyeen alkuperäisen solistin Fred de Wilden, joka oli hiljattain lähtenyt armeijaan.[2] Van Leeuwen itsekään ei ollut tyytyväinen yhtyeen silloiseen soundiin, vaan halusi viedä sitä ihailemansa Yhdysvaltain länsirannikon musiikin suuntaan ja kaipasi siihen Jefferson Airplanen Grace Slickin kaltaista naislaulajaa.[4] Veres liittyi Shocking Bluehen lopulta 2. marraskuuta 1968.[3] Hän ilmoitti samalla yhtyeen miespuolisille jäsenille, että suhteesta hänen kanssaan olisi turha haaveilla.[2]

»Hänellä oli todella vaikuttava ääni, varsin erilainen kuin kaikilla muilla tyttölaulajilla. Hän oli pikemminkin kuin Jefferson Airplanen Grace Slick. Kun hän liittyi mukaan, niin kaikki tapahtui hyvin nopeasti.»
(Robbie van Leeuwen[2])

Shocking Bluen ensimmäiset Veresin kanssa levytetyt singlet, ”Send Me a Postcard” ja ”Long and Lonesome Road”, olivat molemmat hittejä Alankomaissa.[5] Yhtye nousi pian maailmanlaajuiseen suosioon, kun seuraava single ”Venus” ylsi listaykköseksi muun muassa Yhdysvalloissa ja myi 7,5 miljoonaa kappaletta. Yhtyeen muita menestyskappaleita 1960- ja 70-lukujen vaihteessa olivat esimerkiksi “Mighty Joe” ja ”Never Marry a Railroad Man”.[1] Shocking Bluen kappaleet tehnyt van Leeuwen antoi niiden työstövaiheessa Veresille hyvin tarkkoja lauluohjeita ja saattoi toisinaan käyttäytyä tylysti. Tämä loi heidän välilleen viha-rakkaussuhteen studiotyöskentelyssä.[6]

Veres oli Shocking Bluen keulakuva,[3] ja hänestä tuli aikansa tyyli-ikoni. Hänen tavaramerkkejään olivat voimakkaalla meikillä korostetut suuret silmät sekä pitkä musta tukka, joka oli useimmiten todellisuudessa peruukki. Veres oli tunnettu myös nahka- ja mokka-asuistaan, jotka yleensä olivat itse suunniteltuja ja tehtyjä.[5] Hänen lauluäänensä oli aikakautensa rockin tunnistettavimpia.[1]

Sooloura: 1974–1979

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shocking Blue hajosi 1. kesäkuuta 1974, jolloin Veres siirtyi soolouralle. Hän oli kertonut sooloaikeistaan jo helmikuussa.[7] Veres osallistui saman vuoden marraskuussa järjestettyihin World Popular Song Festival -kilpailuun Tokiossa. Veresin kilpailukappale ensimmäisessä semifinaalissa oli ”Need You Near Me”, joka ei yltänyt finaaliin. Kappaleesta julkaistiin kesäkuussa 1975 rajoitettu singlepainos Japanissa.[8]

Veresin ensimmäinen soolosingle Alankomaissa oli ”Take Me High”, joka oli pieni hitti ja nousi sijalle 27 Veronica-listalla. Single ilmestyi myös Japanissa, kuten myös sen seuraaja ”Tell It Like It Is”, joka oli Shocking Bluen kanssa äänitetty vanha ylijäämäkappale. Kappaleet eivät kuitenkaan saavuttaneet siellä listasijoituksia. Sen sijaan kolmas single ”Lovin’ You” ylsi Alankomaissa sijalle 16 kesällä 1976.[8]

Veres saavutti jonkinasteista suosiota myös Länsi-Saksassa. Hän levytti myös saksankieliset versiot kappaleista ”Take Me High” (”Mach mich frei”) ja ”Lovin’ You” (”Liebe ist”). Ensin mainitun englanninkielinen versio voitti Deutscher Schallplattenpreis 1976 -palkinnon. Hän esitti kappaleita useissa saksalaisissa, alankomaalaisissa, belgialaisissa ja ranskalaisissa tv-ohjelmissa.[8]

Soolourallaan Veres ei koskaan onnistunut saavuttamaan Shocking Bluen kaltaista suursuosiota. Edes Robbie van Leeuwenin vuonna 1977 hänelle kirjoittama ”Too Young” ei tuonut kunnollista läpimurtoa. Viimeisen kerran Veres ylsi listoille vuonna 1978, kun hän oli mukana van Leeuwenin Mistral-studioprojektissa. Kappale oli ”Neon City”, jonka Veres duetoi Marjan Schattelijnin kanssa.[8]

Shocking Bluessa Veres oli noussut seksisymbolin asemaan, mitä hän itse vierasti. Siihen kyllästyneenä hän leikkautti 1970-luvun lopulla hiuksensa lyhyiksi ja ryhtyi esiintyessään pukeutumaan pitkiin mekkoihin.[2] Vuonna 1979 hän väsyi myös taustanauhojen kanssa esiintymiseen ja päätti soolouransa.[8]

Reunioneja ja albumeja: 1979–2006

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mariska Veres 2000-luvulla.

Shocking Blue teki kaksi lyhytaikaista reunionia 1970- ja 80-lukujen vaihteessa. Niiden jälkeen Veres työskenteli Haagissa DJ:nä, esiintyi cover-yhtye Clarksin kanssa tv:ssä ja 1960-lukuteemaisilla festivaaleilla sekä lauloi hard rockia omassa Veres-yhtyeessään.[8]

Veres perusti vuonna 1990 oman Mariska Veres Shocking Jazz Quintet -jazzyhtyeensä.Jazzmusiikki oli tullut Veresille tutuksi jo lapsena, kun hän kävi isänsä kanssa kuuntelemassa jazzyhtyeitä Haagissa.[8] Hän myös kuunteli Sarah Vaughania ja Ella Fitzgeraldia ja oli ennen Shocking Blueta laulanut esimerkiksi kappaleita ”Summertime” ja ”Lullaby of Birdland”. Mariska Veres Shocking Jazz Quintet esitti pääasiassa balladeja, jazzstandardeja sekä jazz-tyylisiä sovituksia vanhoista popkappaleista, joiden joukossa Shocking Bluen ”Venus” ja Jefferson Airplanen ”Somebody to Love”.[9] Jazzyhtyeensä kanssa Veres levytti vuonna 1993 albumin Shocking You, joka sisälsi jazz-versioita 1960- ja 70-lukujen popkappaleista.[1] Hän myös piti esiintymisistä yhtyeensä kanssa, koska niissä yleisö ennen kaikkea kuunteli musiikkia.[9]

Mariska Veres Shocking Jazz Quintetin jälkeen Veresillä oli muitakin projekteja, kuten nauhoitukset Carpentersn kappaleesta ”Close to You” ja Rolling StonesinPaint It, Blackista”.[9] Veres oli mukana Shocking Bluen myöhemmissä kokoonpanoissa vuosina 1993–2006. Vuonna 2003 hän levytti Andrei Serbanin kanssa romanimusiikkivaikutteisen albumin Gipsy Heart.[1] Veres oli mukana kirjoittamassa ja tuottamassa suurinta osaa levyn kappaleista.[9] Veresin viimeinen äänitys oli uusi versio kappaleesta ”Venus”, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2007 Dolf de Vriesin albumilla Another Touch.[10]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monien aikalaistensa vastaisesti Veres ei ollut kiinnostunut rock and roll -elämästä, vaan vietti aikaa kissojensa kanssa. Hän ei käyttänyt lainkaan huumeita tai alkoholia.[2]

»Olin liian jäykkis. En juonut muuta kuin teetä ja appelsiinimehua, enkä koskenut huumeisiin tai tuhlannut lainkaan rahaa. En käynyt edes baareissa, eikä minulla ollut paljon ystäviä.»
(Mariska Veres vuonna 1988[11])

Veresillä ei ollut lapsia, eikä hän ollut koskaan naimisissa.[12]

Veres kuoli syöpään 59-vuotiaana 2. joulukuuta 2006.[1]

  • Mariska Veres Shocking Jazz Quintet: Shocking You (1993)
  • Mariska Veres & Ensemble Andrei Serban: Gipsy Heart (2003)
  • ”Topkapi” / ”Is het waar” (1965)
  • ”Dag en nacht” / ”Al wordt ’t nu winter” (1967)
  • ”Take Me High” / ”I’m Loving You” (1975)
  • ”Tell It Like It Is” / ”Wait till I Get Back to You” (1975)
  • ”Lovin’ You” / ”You Showed Me How” (1976)
  • ”Little by Little” / ”Help the Country” (1976)
  • ”Mach mich frei” / ”Ich liebe doch nur dich” (1976)
  • ”Too Young” / ”You Don’t Have to Know” (1977)
  • ”Bye Bye to Romance” / ”It’s a Long Hard Road” (1978)
  • ”Looking out for Number One” (1980)
  • ”Wake Up City” / ”In the Name of Love” (1982)

[13]

  • Shocking Blue: The Blue Box -levyboksin esittelyteksti, kirjoittanut Albert Schöppink. (Red Bullet RB 66.305, 2017).
  1. a b c d e f Remembering The Shocking Blue’s Unique Singer Mariska Veres On Her Birthday Popexpresso.com. 1.10.2021. Pop Expresso. Viitattu 22.5.2022. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i Ramakers, Johan: Gypsy Front woman Mariska Veres took Shocking Blue around the globe Rockandrollparadise.com. 1.12.2015. Viitattu 22.5.2022. (englanniksi)
  3. a b c d e f Schöppink 2017: s. 6.
  4. Schöppink 2017: s. 4–5.
  5. a b Schöppink 2017: s. 7.
  6. Schöppink 2017: s. 8.
  7. Schöppink 2017: s. 40–41.
  8. a b c d e f g Schöppink 2017: s. 50.
  9. a b c d Schöppink 2017: s. 51.
  10. Schöppink 2017: s. 52.
  11. Venus in Furs. Shindig!, 14.2.2013, nro 31, s. 51.
  12. Remembering Mariska Veres Retroculturati.com. 30.4.2015. Viitattu 22.5.2022. (englanniksi)
  13. Gitlin, Alex: Shocking Blue Alexgitlin.com. Viitattu 23.5.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]