Mad

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta MAD-lehti)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo lehdestä. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Madin logo.

Mad (tyylitettynä MAD) on yhdysvaltalainen huumorilehti, jonka perustivat kustantaja William Gaines ja toimittaja Harvey Kurtzman vuonna 1952. Gaines toimi lehden julkaisijana vuonna 1992 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Mad tarjoaa satiiria erilaisista yhdysvaltalaisen elämänmuodon ja populaarikulttuurin piirteistä.[1] Se on viimeinen jäljellä oleva EC Comicsin aikanaan julkaisemista pahamaineisista ja kriitikkojen kehumista sarjakuvalehdistä. Madin toimitus on aina sijainnut New Yorkissa.

Madin maskottihahmo on Alfred E. Neuman.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen ja Harvey Kurtzmanin kausi (1952–1956)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William M. Gaines peri vuonna 1947 ennenaikaisesti kuolleelta isältään tämän muutamaa vuotta aiemmin perustaman Educational Comics (EC) -sarjakuvakustantamon, joka siihen mennessä oli julkaissut vain harmittomia lastensarjakuvia. William Gaines vaihtoi yhtiön nimeksi Entertaining Comics ja ryhtyi vuonna 1950 julkaisemaan väkivaltaisia, makaabereja ja mustan huumorin täyttämiä kauhusarjakuvalehtiä The Crypt of Terror ja The Vault of Horror, jotka saavuttivat pian Yhdysvalloissa kulttisuosion ja kyseenalaisen maineen. EC julkaisi myös sota-aiheisia sarjakuvalehtiä Two-Fisted Tales ja Frontline Combat, joiden tekijäksi palkattiin vuonna 1949 tuolloin tuntematon Harvey Kurtzman. Vuonna 1952 Gaines perusti Kurtzmanin aloitteesta uuden huumorilehden, jonka Kurtzman sai kokonaan vastuulleen voidakseen ansaita lisätuloja. Nimi Mad (suom. Hullu) oli ilmeisesti Kurtzmanin keksimä.[2]

Psykiatri Fredric Werthamin vuonna 1954 julkaisema pamflettikirja Seduction of the Innocent nostatti hysteerisen pelon väkivaltaisten sarjakuvien vahingollisesta vaikutuksesta nuorisoon, jolloin Yhdysvaltain johtavat sarjakuvalehtien kustantajat taipuivat perustamaan Comics Code -nimellä tunnetun itsesensuurijärjestelmän elokuvatuottajien Haysin ohjeiston tapaan. EC:n lehdet olivat olleet ankarimman arvostelun kohteena, joten Gaines joutui pian lakkauttamaan menestyneet kauhu- ja jännityssarjakuvalehtensä. Vuoteen 1956 mennessä hänelle jäi jäljelle vain Mad, jolle hän sen jälkeen omistautui loppuiäkseen.[3]

Harvey Kurtzman oli vuosina 1952–1956 Madin päätoimittaja ja ainoa käsikirjoittaja. Hän suunnitteli yksinään lehden koko sisällön ja jopa hahmotteli ruutujaot valmiiksi piirtäjille, mutta ei juurikaan piirtänyt itse lehteen. Piirtäjinä olivat ensimmäisestä numerosta alkaen Jack Davis, Will Elder, Wally Wood ja John Severin. Madin alkuperäinen tarkoitus oli toimia satiirina sarjakuvalehdistä itsestään ja sen alkuaikojen pääasiallinen sisältö oli parodioita sarjakuvan lajityypeistä ja suosituista sarjakuvahahmoista. Varsinkin Kurtzmanille, Elderille ja Woodille oli tyypillistä villi absurdi huumori ja tarinoiden sekä ruutujen tahallinen kuormittaminen irrallisilla hullunkurisilla yksityiskohdilla. Pian mukaan tulivat myös elokuva-, televisio- ja mainossatiirit. Ensimmäisen kolmen vuoden ajan Mad oli virallisesti sarjakuvalehti (comic book), mutta kesällä 1955 se muutettiin Kurtzmanin tahdosta aikakauslehdeksi (magazine), joka pyrki parodioimaan vakavaa lehdistöä. Tässä yhteydessä lehdestä tuli mustavalkoinen, tekstaus vaihdettiin konekirjoitukseen ja lehden logo sai tunnetun muotonsa. Vaikka Mad käytännössä säilyi sarjakuvalehtenä, ”oikeana” aikakauslehtenä se ei enää kuulunut Comics Code -sensuurin piiriin.[4]

William Gainesin ja Al Feldsteinin kausi (1956–1992)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1956 ilmestynyt Madin numero 30, jonka kannessa nähtiin ensimmäisen kerran Norman Mingon tekemä ”klassinen” värikuva lehden maskotista Alfred E. Neumanista.

Ajauduttuaan Gainesin kanssa erimielisyyksiin Madin hallinnasta Kurtzman lähti lehdestä vuonna 1956 ja ryhtyi julkaisemaan Hugh Hefnerin kustantamia omia huumorilehtiään. Kurtzmanin mukana lähtivät myös melkein kaikki Madin silloiset piirtäjät. Gaines palkkasi lehden uudeksi päätoimittajaksi vanhan yhteistyökuppaninsa Al Feldsteinin, joka jatkoi päätoimittajana aina vuoteen 1985. Ensitöikseen Feldstein haali Madille uudet piirtäjät ja käsikirjoittajat ja hahmotteli lehdelle uuden konseptin, joka hänen mielestään oli selkeämpi ja myyvempi kuin Kurtzmanin kauden arvaamaton ja eksentrinen sisältö. Feldsteinin pitkä päätoimittajakausi oli Madin historian menestyksekkäintä aikaa. Kun lehden levikki oli vuonna 1956 ollut 325 000, suurimmillaan se oli 2,4 miljoonaa vuonna 1973.[5] Osa vanhoista faneista on tosin ollut sitä mieltä, että lehden sisältö oli parhaimmillaan Kurtzmanin aikana.[6] Toisin kuin Kurtzman, Feldstein ei itse kirjoittanut Madiin käytännössä lainkaan sisältöä,[7] vaan keskittyi pelkästään päätoimittajan tehtävään. Kurtzmanin mukana lähteneistä piirtäjistä Jack Davis palasi myöhemmin Madiin.

Madin toimituskunta koostui pitkään pelkästään miehistä. Ensimmäiset naiset palkattiin toimitukseen 1980-luvulla. Useat lehden tunnetuimmista tekijöistä olivat newyorkilaisia juutalaisia tai amerikanitalialaisia. Myöhemmin tekijöihin liittyi myös useita maahanmuuttajia, kuten kuubalainen Antonio Prohías, espanjalainen Sergio Aragonés ja itävaltalainen Paul Peter Porges.[8] Monet Feldsteinin 1950- ja 1960-luvulla värväämistä piirtäjistä ja käsikirjoittajista jatkoivat Madin parissa työskentelyä 2000-luvulle saakka. Vakituinen tekijäjoukko tunnettiin lempinimellä ”The Usual Gang of Idiots” (”Se tavallinen idioottijoukko”).

Gaines pysyi Madin julkaisijana koko ikänsä, mutta luopui lehden omistuksesta myydessään sen vuonna 1961 Premier Industries -yhtiölle, joka myi sen edelleen National Periodical Publicationsille. Omistajayritys päätyi fuusioiden seurauksena osaksi Warner Communications- ja lopulta nykyistä Time Warner -konsernia. Konserni jätti Gainesille kuitenkin vapaat kädet johtaa lehteä mielensä mukaan. Hän onnistui luomaan Madin tekijöiden keskuuteen vahvan ryhmähengen, mutta häntä pidettiin myös itsevaltaisena johtajana ja vaikealuonteisena ihmisenä. Gaines maksoi piirtäjille ja käsikirjoittajille selvästi suurempia palkkioita kuin useimmat muut lehdet tuohon aikaan, mutta tekijät joutuivat samalla luopumaan kaikista oikeuksista työhönsä. Madin suosituimpiin piirtäjiin kuulunut Don Martin jätti lehden vuonna 1987, koska hän oli tyytymätön tähän järjestelmään.[9]

Mad voitti vuosien varrella useita oikeusjuttuja, joissa parodioinnin kohteeksi joutuneen sisällön omistajat vetosivat tekijänoikeuksiin. Tunnetuin tapaus liittyi vuonna 1961 Madin oheiskirjasen yhteydessä julkaistuun laulukokoelmaan ”Sing Along with Mad”, joka sisälsi Frank Jacobsin sepittämiä satiirisia lauluja. Laulujen yhteydessä mainittiin tunnetut kappaleet, joiden sävelellä ne oli tarkoitus laulaa, joten joukko alkuperäisten laulujen tekijöitä Irving Berlinin johdolla haastoi Madin oikeuteen ja vaati 25 miljoonaa dollaria tekijänoikeuskorvauksia. Juttu ratkaistiin vuonna 1963 kahdessa oikeusasteessa Madin hyväksi ja korkein oikeus hylkäsi kantajien valituksen jättäen aiemman tuomion voimaan. Tämä oli merkittävä ennakkopäätös, joka turvasi oikeuden parodiaan ja satiiriin.[10] Myös kiista Alfred E. Neuman -hahmon tekijänoikeudesta ratkesi pari vuotta myöhemmin korkeimmassa oikeudessa Madin hyväksi.[11]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madin nykyinen päätoimittaja John Ficarra.

Feldsteinin jäätyä eläkkeelle vuonna 1985 päätoimittajan tehtävät jaettiin Nick Meglinin ja John Ficarran kesken.[12] Meglin jäi eläkkeelle vuonna 2004, minkä jälkeen Ficarra on toiminut päätoimittajana yksin.

William Gainesin kuoltua vuonna 1992 Time Warner siirsi Madin omistamansa DC Comicsin alaisuuteen ja nimitti uudeksi julkaisijaksi Joe Orlandon. Mad ilmestyy edelleen, mutta sen myyntiluvut ovat supistuneet huomattavasti.

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madin vakiosisältöä ovat muun muassa satiiriset sarjakuvaversiot suosituista uutuuselokuvista ja -televisiosarjoista. Elokuvasatiirien piirtäjistä tunnetuimmat ovat olleet Mort Drucker ja Jack Davis, jotka tunnettiin kyvystään tehdä tarkkoja karikatyyrejä tunnetuista näyttelijöistä ja muista henkilöistä.

Jokaisessa Madin numerossa vuosikymmenten ajan mukana olleita yksittäisten tekijöiden luomuksia ovat olleet muun muassa Antonio Prohíasin sanaton sarjakuva Spy vs. Spy, Dave Bergin yksittäisiä sarjakuvastrippejä käsittävä palsta The Lighter Side of..., Sergio Aragonésin sivujen marginaaleihin piirtämät pienet sanattomat vitsikuvat sekä Al Jaffeen tekemä takakannen taittelutehtävä. Lehden maskotin Alfred E. Neumanin kuva on lähes jokaisen numeron etukannessa.

Mad tunnettiin pitkään siitä, että se ei sisältänyt lainkaan mainoksia. Sen sijaan Mad julkaisi usein mainosparodioita, joissa pilkattiin paljon julkisuutta saaneita mainoskampanjoita, varsinkin New Yorkin Madison Avenuen suurten mainostoimistojen kulloisiakin uutuuksia. Kurtzmanin aikana lehti julkaisi myös tavallisia mainoksia, mutta häpeämättömät mainosparodiat karkottivat pian oikeat mainostajat ja Gaines päätti tehdä mainoksettomuudesta lehden periaatteen. Madin parodiat pilkkasivat yleensä aina itse mainoksia eivätkä mainostettavia tuotteita, poikkeuksena tupakka, sillä Gaines inhosi tupakointia.[13] Vuodesta 2001 alkaen Mad on julkaissut mainoksia.

Madin tekijöillä on ollut tapana kierrättää tiettyjä kuuluisia sisäpiirivitsejä. Kurtzmanin kauden vakiovitsejä olivat esimerkiksi Melvin-nimisen hahmon esiintyminen lähes jokaisessa tarinassa ja teksteissä vilahdelleet vierasperäiset nonsense-sanat, kuten ”furshlugginer”, ”potrzebie” ja ”veeblefetzer”. Juutalainen Kurtzman kehitti monet niistä vääntelemällä jiddišin kielen sanoja. Myöhemmistä Madin vakiovitseistä tunnettuja ovat esimerkiksi sarjakuvaruutujen taustalle piilotettu Arthur-ruukkukasvi ja MAD-ilmalaiva sekä viittaukset aksolotleihin. Arthur-kasvi tiettävästi perustui Madin taiteellisen johtajan John Putnamin toimistossa olleeseen avokado-pensaaseen.[14]

Madin satiiri on perinteisesti ollut pääosin epäpoliittista, mutta lehti on sisältänyt vuosien varrella jonkin verran myös poliittista satiiria. Mad on pyrkinyt pilkkaamaan kaikkia vallassaolijoita ja molempia poliittisia ääripäitä, mutta sitä on yleensä pidetty enemmän liberaaleja kuin konservatiivisia mielipiteitä edustavana.[15]

Tunnettuja tekijöitä (”The Usual Gang of Idiots”)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[16]

Oheistuotteet ja sovitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madin sisällöstä on 1950-luvulta alkaen julkaistu kymmeniä kokoomakirjoja. Parker Brothers julkaisi vuonna 1979 hyvin menestyneen lautapelin The Mad Magazine Game. Madista on julkaistu muissa maissa kansallisia versioita, joita 1990-luvun alussa oli yhteensä 12.[17] Suomessa lehti ilmestyi vuosina 1970–1972 nimellä Suomalainen MAD ja vuosina 1982–2005 nimellä Suomen MAD. Mad-lautapeli julkaistiin Suomessa kahtena eri versiona, joiden nimet olivat ”MAD – Peli huonolle häviäjälle” ja ”MAD – Pähkähullu peli koko perheelle”.[18]

Fox-televisioverkko alkoi vuonna 1995 esittää sketsisarjaa Mad Tv, jonka sisällöstä osa oli hyvin löyhästi Mad-lehden innoittamaa. Cartoon Network -kanavalla ryhdyttiin vuonna 2010 esittämään animaatiosarjaa Mad, jonka sisältö perustui hieman suoremmin lehden sarjakuviin.

Mad sponsoroi näkyvästi vuonna 1980 valmistunutta komediaelokuvaa Sotilasopisto. Gaines ja lehden toimitus olivat hyvin pettyneitä elokuvaan ja maksoivat siitä, että kaikki viittaukset Madiin poistettiin elokuvan videojulkaisuista.[19]

Mary Rodgers ja Marshall Barer tekivät vuonna 1965 Madin sisällön innoittaman off-Broadway-musikaalin The Mad Show, jonka libreton kirjoittamiseen osallistuivat myös Madin käsikirjoittajat Stan Hart ja Larry Siegel.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maria Reidelbach: Completely MAD – A History of the Comic Book and Magazine. Boxtree Ltd, Lontoo 1992. Alkuperäinen versio Little, Brown & Company, 1991.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Jones, Preson Neal: MAD Magazine, St. James Encyclopedia of Popular Culture, Gale 2000. Vaatii HighBeam-tilauksen.
  2. Reidelbach 1992, s. 9–20.
  3. Reidelbach 1992, s. 22–31, 34–36.
  4. Reidelbach 1992, s. 20–22, 27, 29, 30, 32–33.
  5. Reidelbach 1992, s. 22, 24, 38–40, 174.
  6. Reidelbach 1992, s. 192.
  7. Al Feldstein (englanniksi) Doug Gilford's Mad Cover Site. Viitattu 16.4.2017.
  8. Reidelbach 1992, s. 165, 176, 190.
  9. Reidelbach 1992, s. 166–168, 171–176, 182.
  10. Reidelbach 1992, s. 23, 60–61, 65–67.
  11. Reidelbach 1992, s. 146–149.
  12. Reidelbach 1992, s. 162.
  13. Reidelbach 1992, s. 47, 50–55, 166, 168–170, 193.
  14. Reidelbach 1992, s. 56, 58, 175.
  15. Reidelbach 1992, s. 120–135.
  16. Vuosiluvut: Mad Magazine Contributors: The Usual Gang of Idiots - Master List of around 985 idiots (englanniksi) Doug Gilford's Mad Cover Site. Viitattu 20.10.2016.
  17. Reidelbach 1992, s. 170–171, 174, 199–204.
  18. Suomen MAD -faktoja Finnmad.net-fanisivu. Viitattu 17.4.2017.
  19. Reidelbach 1992, s. 96.
  20. Reidelbach 1992, s. 93–96.