Mäntykukka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mäntykukka
Monotropa hypopitys 140706a.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset, Eucarya
Kunta: Kasvit, Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Ericales
Heimo: Kanervakasvit Ericaceae
Suku: Mäntykukat Monotropa
Laji: hypopitys
Kaksiosainen nimi
Monotropa hypopitys
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Mäntykukka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Mäntykukka Commonsissa

Mäntykukka (Monotropa hypopitys) on matalakasvuinen, lehtivihreätön loiskasvi. Mäntykukka saa ravintonsa tattien sienirihmaston välityksellä lähinnä männyltä. Sienijuuren avulla kasvi saa männyltä hiilihydraatteja ja sienirihmoilta vettä ja kivennäisiä. Sitä voi siis pitää männyn välillisenä loisena.[1][2] Toisinaan mäntykukka voi loisia myös kuusella.lähde? Surkastunut mäntykukka on aiemmin sijoitettu mäntykukkakasvien (Monotropaceae) heimoon, mutta nykyisin kanervakasveihin. Sen lähimpiä lehtivihreällisiä sukulaisia lienevät talvikit.lähde?

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähikuva mäntykukan kukinnosta.

Monivuotinen mäntykukka kasvaa 15–25 cm korkeaksi. Kasvin paksussa varressa on lehtien sijasta suomuja. Kukintona on terttu, jossa on useita nuokkuvia kukkia. Kukan verhiö ja teriö ovat 4- tai 5-lehtisiä, kellomaisia ja erilehtisiä.[3][4] Kukat ovat hennosti vaniljantuoksuisia.[2] Hedelmä eli kota on pysty ja sijaitsee pidenneessä, pystyssä kukintorangassa. Kuivuneena varsi kotineen säilyy usein talven yli.[3]

Euroopassa ja myös Suomessa tavataan kahta mäntykukan alalajia: kangasmäntykukkaa (ssp. hypopitys) ja kaljumäntykukkaa (ssp. hypophegea). Molemmat alalajit ovat väriltään kellanvalkoisia, mutta joskus harvoin kangasmäntykukasta voi esiintyä punaista muotoa (f. purpurascens). Kangasmäntykukan kukinto on harvakarvainen, sen kukat ovat 15 mm pitkiä, teriö kapean kellomainen ja hedelmä pitkänomainen. Kaljumäntykukan kukinto puolestaan on tavallisesti kalju. Kukat ovat 10–15 mm pitkiä, teriö leveän kellomainen ja hedelmä pallomainen.[3]

Suomessa mäntykukka kukkii heinä-elokuussa, mutta ei aina vuosittain. Kuivina kesinä monihaarainen ja mehevä juurakko ei kasvata maanpäällistä versoa, mutta sateisina kesinä se saattaa tehdä jopa kymmenien kukintoversojen ryhmiä.[2][3][5]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntykukkaa tavataan Euroopassa Pohjois-Espanjasta Venäjälle. Etelässä levinneisyysalue rajoittuu Ranskan ja Italian eteläosiin, Pohjois-Kreikkaan ja Kaukasuksen alueelle. Pohjoisimpana lajia tavataan Irlannissa, Englannnissa Sekä Norjan, Ruotsin ja Suomen keskiosissa. Lajin levinneisyysalue jatkuu Venäjällä Aasian puolelle aina Keski-Aasiaan ja paikoin Keski-Siperiaan saakka. Mäntykukan kahta muuta alalajia (ssp. japonica ja ssp. lanuginosa) tavataan lisäksi monin paikoin muualla Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.[6]

Suomessa lajia tavataan Oulun ja Kainuun korkeudelle saakka. Alalajeista kangasmäntykukka on yleisempi ja sitä tavataan koko levinneisyysalueella. Kaljumäntykukan levinneisyysalue on rajoittunut kalkkipitoisiin lehtoihin Ahvenanmaalla ja Etelä-Suomen rannikkoalueella.[3] Kaljumäntykukka on luokiteltu Suomessa silmälläpidettäväksi lajiksi.[7]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kangasmäntykukka kasvaa tuoreissa ja kuivissa kangasmetsissä, harjuilla, metsäkallioiden painanteissa ja joskus myös lehdoissa. Kaljumäntykukka on kalkinsuosija ja sitä tavataan lehdoissa.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa kuivattua mäntykukkaa on syötetty karjalle kuivan yskän hoitamiseksi.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Piirainen, Mikko: Loiskasvit – Kasvikunnan vapaamatkustajat. Teoksessa Luonnossa. Kasvit II. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2008, s. 170–173.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Piirainen 2008, s. 171.
  2. a b c Oulun kasvit 2005, s . 174.
  3. a b c d e f Retkeilykasvio 1998, s. 214.
  4. Ålands flora 2010, s. 197.
  5. Harjureitti
  6. a b Arne Anderberg: Den virtuella floran (myös levinneisyyskartat) Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 9.8.2015. (ruotsiksi)
  7. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, s. 198. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. ISBN 978-952-11-3806-5. Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 sivut 181–685 (pdf).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]