Mäntykiitäjä

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mäntykiitäjä
Sphinx pinastri01.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Aitoperhoset Ditrysia
Yläheimo: Kehrääjämäiset Bombycoidea
Heimo: Kiitäjät Sphingidae
Alaheimo: Sphinginae
Suku: Sphinx
Laji: pinastri
Kaksiosainen nimi
Sphinx pinastri
Linneaeus, 1758
Synonyymit
  • Hyloicus pinastri
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Mäntykiitäjä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Mäntykiitäjä Commonsissa

Mäntykiitäjä (Sphinx pinastri) on mustanharmaa männiköissä viihtyvä kiitäjälaji.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntykiitäjä on huomiota herättävän suurikokoinen perhonen. Väritykseltään se on lähes täysin tasaisen harmaa, mutta värin sävy voi vaihdella jonkin verran. Etusiivissä on kolmesta neljään selvästi erottuvaa mustaa pitkittäisjuovaa. Lisäksi keskiruumiin sivuilla on leveät, mustat juovat. Takaruumiissa on vaaleita poikittaisjuovia ja takasiivet ovat sävyltään hieman etusiipiä ruskeammat ja tyvestään hivenen vaaleammat. Siipiväli 60–90 mm, naaraat ovat yleensä koiraita kookkaampia.[1][2]

Etelä-Euroopassa laji risteytyy hyvin samannäköisen Sphinx maurorum -kiitäjälajin kanssa[3].

Toukka on vihreä ja sen sivuilla on vaaleankeltaisia pitkittäisjuovia. Myöhemmin toukkaan voi tulla ruskeaa väriä. Useimpien kiitäjälajien tapaan myös mäntykiitäjän toukan peräpäässä on kaareva sarvi. Täysikasvuisena toukka on 65–85 mm pitkä.[4]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntykiitäjä on eurooppalainen laji, jota tavataan jonkin verran myös Lähi-idän pohjoisosissa. Pohjois-Amerikan Kalliovuorilla mäntykiitäjää tavataan paikoittain, mutta ei tiedetä ovatko nämä populaatiot ihmisen mukana kulkeutuneita vai jäänteitä aikaisemmasta, mahdollisesti paljon nykyistä laajemmasta levinneisyydestä[5].

Mäntykiitäjä on Suomen yleisimpiä kiitäjäperhosia ja viihtyy etelärannikolta ainakin Oulun korkeudelle saakka. Satunnaisesti lajia tavataan pohjoisempanakin. Lentoaika on toukokuun lopulta elokuun puoleenväliin.[6]. Hyvin lämpiminä kesinä elokuun lopulta lokakuun alkuun saattaa olla lennossa toisen sukupolven yksilöitä.[7]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntykiitäjä viihtyy avoimilla paikoilla, kuten soilla ja niityillä, joiden reunoilla kasvaa mäntyjä. Perhonen lepää valoisan ajan puiden, yleensä mäntyjen, rungoilla ja lähtee lentoon hämärän laskeuduttua. Lento jatkuu pitkälle yöhön, lämpimällä säällä selvästi puolenyön jälkeen. Molemmat sukupuolet lentävät valolle, mutta naaraat vain harvoin. Koiraita voi sopivalla paikalla tulla valolle runsaastikin. Perhonen käyttää ravinnokseen kukkien, kuten mäkitervakon, ailakkien ja syreenin mettä. Ruokaillessaan se lentää kiitäjille tyypilliseen tapaan paikoillaan kukinnon edessä. Mäntykiitäjällä ei ole mainittavaa vaellustaipumusta, mutta yksilöitä liikkuu silti pieniä matkoja vakituisen elinalueensa ulkopuolelle.[4]

Naaras munii jopa sata munaa yksitellen mäntyjen neulasille ja munat kuoriutuvat 2–3 viikkoa myöhemmin. Toukat elävät latvustoissa ja liikkuvat hyvin vähän. Täysikasvuinen toukka laskeutuu elo-syyskuun vaihteessa maahan ja kaivautuu sammalikon alle koteloitumaan. Laji talvehtii kotelona ja saattaa viettää kotelossa jopa neljä talvea. Ennen kuoriutumistaan kotelo kaivautuu maanpinnalle.[4][5]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukkana kiitäjän ravintoa ovat pääasiassa männyn (Pinus sylvestris), mutta joskus harvoin myös kuusen (Picea abies) ja katajan (Juniperus communis) neulaset.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]